Homeroksen Iliaan yhdeksännessä kirjassa kuningas Agamemnon yritti suostutella itsepäistä Akillesta palaamaan Troijan sotaan. Akilles ei kuitenkaan suostunut aluksi taisteluun. Hänen äitinsä, jumalatar Thetis, oli kertonut Akilleelle, että tällä on kaksi kohtaloa, joista hänen tulee valita.
Akilles voi osallistua Trojian sotaan, jolloin hän tulee kuolemaan nuorena. Tällöin hänen muistonsa eläisi kuitenkin ikuisesti. Vaihtoehtona hän voisi palata kotiinsa vaimonsa ja lapsensa luo, elää pitkän ja onnellisen elämän ja vaipua historian hämäriin. Meille ei ole epäselvää, kumman valinnan Akilles lopulta teki.
Akilles päätyi lopulta Trojian prinssi Parisin surmaamana manalaan. Homeroksen Odysseiassa nimisankari vieraili manalassa. Akilleen tavatessaan Odysseus onnitteli tätä:
“Olet suuri sankari niin eläessäsi kuin kuollessasi.”
“Älä ikinä ylistä kuolemaa”, sanoi sotasankari kuitenkin pettyneenä.
“Jos olisin tiennyt joutuvani viettämään ikuisuuden manalassa, en olisi ikinä valinnut sotaa.”
Akilles oli erotettu lopullisesti pojastaan ja vaimostaan. Vaikka hänestä oli tullut unohtumaton sotasankari, hänen elämänsä oli jäänyt elämättä.
Mikä on sinun valintasi?
Ajattelun ammattilainen 
Olisin valinnut toisin ja valinnnut elämän.
Nykypäivänä samankaltaista valintaa miettivät monet riskialttiiden lajien harrastajat, kuten base-hyppääjät ja ilman varmistusta kiipeilevät. Toisaalta he yhdistävät elämän molempiin vaihtoehtoihin. Valinnan voisi tiivistää, haluaako elää vähän aikaa täysillä vai pitkään ”ihan mukavasti”?
Erona tässä toki on se, että Akilles ei itse kokenut sotaa elämyksenä, vaan välineenä saavuttaa kunniaa.
Antti,
Hyvä pointti – extreme-kokemusten hakeminen on rakenteeltaan hyvin samanlainen, jos kohta antiikissa kunnia olikin tärkeämpi.
Minusta kiinnostava kysymys on, voiko elää pitkään ”täysillä”?
Nykypäivän Akilles ei useinkaan usko kuolevansa sodassa, vaan sekä selviävänsä hengissä että saavansa kunniaa. Vielä harvemmin hän ajattelee, että elämä kotona perheen parissa olisi pitkä ja onnellinen.
Amina,
Minusta on kiehtovaa, että nämä kaksi vaihtoehtoa tuntuvat yhä sulkevan toisensa pois (”uraelämä” ja ”kotielämä”). Tässäkin on taas nähdäkseni yksi kakun säästämis- ja syömiskysymys: voiko elää pitkän ja palkitsevan elämän ja jättää jälkensä maailmaan, mutta silti pystyä elämään myös rikasta ja antoisaa arkielämää ilman jatkuvaa huippukokemusten metsästämistä? Itse en osaa kysymykseen vastata.
Näen asian hiukan siten, että ”jäljen jättäminen tähän maailmaan” on kuitenkin enemmän tai vähemmän tilapäistä. Normaalisti kolmas sukupolvi ei enää tunnista kuvassa esiintyvää hallintoneuvoston puheenjohtajaa.
Voiko saada molemmat vaihtoehdot, sitä en minäkään osaa sanoa, mutta oma kokemukseni on se, että tiettyyn rajaan asti molempien kokeilu on viisasta, kuten kaikessa, jonka kokeilematta jättämistä voisi myöhemmin katua. Tässä vaiheessa on kuitenkin syytä pitää silmät ja korvat auki, ja kuulostella merkkejä, jotka kertovat siitä, että on tullut aika valita.
Valinta kiteytyy omalla kohdallani toisen lapseni vuosia sitten esittämään viattomaan kysymykseen: ”Miksi sä isä tulet meidän kotiin?” Tilanteessa, jossa itse ajattelee valitsevansa oikein ponnistelemalla maksimaalisella teholla, kysymys aiheuttaa melkoista kirvelyä. Kysymys oli kuitenkin paikallaan, ja toistankin sitä itselleni silloin tällöin. Toinen hyvä kysymys on psykologini esittämä ”Mikä riittää?” Mikä on riittävästi ja kuka sen mittaa?
Ehkä annan lopullisen kantani anekdootilla. Vuosia sitten vuokrasin eläkkeelle jäävältä mieheltä peltoa ja ryhdyin viljelemään niitä omieni ohella. Aikaisemmin täysin tuntematon mies tuli nopeasti tutuksi, ja käsitykseni hänestä oli tämä: Hyvä mies, hyvä isä, hyvä ystävä, hyvä ihminen. Olen valmis lyömään vetoa ettei häneen kuvaansa juuri historiikeista löydä. Muutamia vuosia tämän jälkeen hän kuoli, ja sivumennen sanoen epäilen kuolinsyyn olleen työn äkillinen loppuminen. Kirkko oli täynnä. Hänen elämänsä elämä, jonka jotkut ihmiset varmasti luokittelisivat vaatimattomaksi, on tällä tavalla jättänyt jälkensä minun ja monen muun ihmisen mieleen.
Olli,
Kiitos oivallisesta kommentista! Olen viime aikoina tykännyt kovasti Frank Martelan tarjoamasta vastauksesta elämän tarkoitukselle: elämän tarkoituksena on tehdä itsestä merkityksellinen toiselle. Tässä voisi hyvin olla siis mahdollista toimia kummin vain.
Jostain syystä intuitiomme kuitenkin näyttäisivät tukevan maanviljelijäesimerkkisi kaltaista toimintaa uraohjuksen sijaan. Eli merkitys näyttäisi syntyvän ennen kaikkea arjen lähisuhteissa eikä suurmenestyksestä. Tässä kysymyksessä riittää kyllä vielä tutkimista.