Oma-apukirjallisuus on nykyään merkittävä kirjallisuudenhaara, josta löytyy niin perusteetonta hömppää kuin aidosti toimivia ja testattuja ratkaisujakin. Oma-avun eli self-help:in ytimessä on muutos: miten juuri sinä voit muuttua paremmaksi ihmiseksi. Minua on kuitenkin jo tovin vaivannut tämä oma-avun perusteesi. Miksi oikeastaan pitäisi muuttua?
Suhde omaan toimintaan voidaan jakaa karkeasti kahteen luokkaan.
Alun perin kuluttajatutkimuksesta lainatut maksimaattorin ja satisfaattorin käsitteet kuvaavat näitä kahta luokkaa hyvin. Maksimaattori on oma-apukirjallisuuden kohderyhmää. Hän pyrkii jatkuvasti ylittämään itsensä ja kehittymään päivä päivältä paremmaksi. Hän ei ole koskaan ihan tyytyväinen itseensä – aina voisi tehdä jotain paremmin.
Satisfaattorille puolestaan riittää, että asiat ovat suurin piirtein hyvin. Ei sillä nyt ole niin väliä, jos vatsanseutu vähän pullottaa, jos kokeet menevät keskimäärin läpi, tai jos välillä pitää käydä huuhtelemassa arkistressi baarissa alas. Pääasia on, että asiat menevät kuitenkin ihan kivasti.
Oma-apukirjallisuus on maksimaattoreiden maksimaattoreille suuntaamaa kirjallisuutta. Ongelmana on, että harva maksimaattori tajuaa, että myös satisfaattoreita on olemassa. Jokainen ihminen ei ole välttämättä tyytymätön omaan elämäänsä, vaikkei olisikaan aktivoinut sisäistä sankariaan. Mutta yhteiskunnan kehittyessä yhä suosiollisemmaksi maksimaattoreille, tulee satisfaattoreille tukalat olot.
En tiedä, onko tässä viime kädessä kyse temperamenttierosta vai opitusta tavasta suhtautua. Oma kokemukseni antaa jonkinlaista anekdotaalista tukea edelliselle; nähdäkseni oma temperamentti kannattaa tässä asiassa tunnistaa ja toimia sen mukaan. Taistelin pitkään omaa maksimaattoriuttani vastaan. Lopulta olen kuitenkin joutunut myöntämään, että en ole taipuvainen tyytymään kovin helposti. Tämän ymmärtäminen on helpottanut elämää hurjasti. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että oma toimintatapani olisi ainoa oikea.
Ei kaikkien ole pakko ylittää itseään. Jos sinusta elämäsi tuntuu hyvältä sellaisenaan, nauti siitä. Jopa maksimaattorillekin voi ripaus tyytyväisyyttä tehdä toisinaan hyvää. Jos temperamenttisi ohjaa sinua pyrkimään jatkuvasti parempaan, lainaa hetkeksi malli satisfaattorilta: hyväksy itsesi sellaisena kuin olet. Muutos ei ole aina paras ratkaisu. Joskus on ihan hyvästä hyväksyä itsesi – olit sitten maksimaattori, satisfaattori tai jotain aivan muuta. Sinä olet loistava juuri sellaisena kuin olet.
Ajattelun ammattilainen 
Juuri näin! Jokainen tietää parhaiten, mikä on hänelle itselleen paras tapa elää. Optimaalisin tilanne lienee, kun oppii olemaan kiitollinen saamastaan ja silti haluaa kehittää itseään. 🙂
Jos nauttii matkasta ajattelemalla, että on parasta mitä juuri nyt voi olla. Matka vie kuitenkin aina johonkin, kukaan ei voi pysähtyä paikalleen, kaikki kehittyy väkisinkin, mikäli ovat havaintokykyisiä. Täytyy olla siis tarkkana mihin suuntaan.
Olin ennen maksimaattori ja tajusin (oma-apukirjojenkin avulla) olevani ihan täydellinen virheineni kaikkineni. Täydellinen minä. Itserakas on saanut päässäni ihan uudelaisen kaiun.
Hieno kirjoitus!
Tästä tuli mieleen eräs toimiva self-help kirja, jonka hiljattain luin:
https://www.suurikuu.fi/PublishedService?pageID=9&itemcode=9789513753900
Kys. kirja edustaa tällä hetkellä psykoterapiakentässä nosteessa olevaa hyväksymis-omistautumis suuntausta (ACT = acceptance and commitment therapy). Tuossa suuntauksessa on toki self-helpille ja maksimaattoreille tyypillisiä ansoja, mutta on paljon asiaakin. Suosittelen tutustumista!
Mielenkiintoinen kirjoitus aiheesta, joka tuntuu jakavan ihmisiä. Osan mielestä itsensä kehittäminen on teeskentelyä ja toisille taas elämän tarkoitus.
Minulle itsensä kehittämisessä on aina mukana molemmat puolet: itsensä muuttaminen joillakin alueilla sekä itsensä hyväksyminen sellaisenaan joissakin asioissa. Muuttua voi, jos ei ole tyytyväinen johonkin asiaan elämässään. Ei ole pakko muuttua.
Itsensä loputon paijaaminen tuntuu välillä menevän hyvin epärealistiseksi, jolloin tuloksena on särkyneitä kuvitelmia ja pahaa oloa. Toisaalta ikuinen itsensä ruoskija ei ehdi nauttia saavutuksistaan. Itse olen varmasti enemmän maksimaattori, joten olisi mielenkiintoista tutustua jotenkin paremmin satisfaattorin ajatusmaailmaan!
Kiitos kaikille loistavista kommenteista! Olen erityisesti Karlan kanssa samaa mieltä siitä, että kyse on eräänlaisesta sekä/että -tilanteesta. Satisfaattori ja maksimaattori edustavat jonkinlaisen skaalan ääripäitä; kenties oikea ratkaisu on löytää kummastakin ääripäästä toimivat puolet.
Toisaalta olen kyllä yhä pohtinut paljon tätä temperamenttikysymystä: jos oma temperamentti on korostuneen satisfaattori- tai maksimaattoripainotteinen, kannattaako siinä laittaa hanttiinkaan?
Tao lienee itsensäkaltaista elämistä ja olemista. Jossain mielessä kaikki muu on automaattisesti erhe. Luultavasti myös asian ylianalysoiminen voi sitä olla – ellei se satu olemaan itselle luontaista… 😉
Ongelma tosiaan on, että työmarkkinat vetää vaan maxaajia. Ei tää homma näin toimi, että toiset tekee kaikkien työt ja loput jätetään heitteille kortistokierteeseen. Epäilisin, että tällä kurin kellään ei oo kivaa.
Kiinnostava erottelu. Omalla kohdallani maksimointiin ja tyytyväisyyteen painottaminen ovat vaihdelleet eri aikoina ja samanakin ajankohtana eri elämäanlueiden välillä riippuen siitä mikä merkitys kullakin elämänalueella on ollut kokonaisuuden kannalta, millaisia malleja olen toiminnasta saanut jne.
Nyt molemmat toimintamallit ovat läsnä. Maksimoinnin tarve näyttää toiminnalle suuntaa, tyytyväisyys taas säätelee etenemisen nopeutta, vrt. kaasu ja jarru autossa.
Tarkennanpa vielä: Maksimoinnin tarve sekä näyttää suuntaa että motivoi etenemistä, tyytyväisyys taas auttaa sekä hyväksymään väistämättömät esteet (ja nauttimaan elämästä niistä huolimatta) että jarruttamaan silloin kun on syytä edetä hitaammin. Autometafora vaatii vielä kehittelyä.
Päivitysilmoitus: Pieniä ajatuksia kesää kohden | Ajattelun ammattilainen