Sain kimmokkeen tähän blogipostauksen Marko Suomen mainiosta analyysistä mielekkyyden ja kaupallisuuden suhteesta. Tekstissä Marko pohtii, voiko mielekäs työ olla sellaista, jota tehdään rahasta. Nähdäkseni mielekäs työ ei ole ristiriidassa tienaamisen kanssa – ja hämmentävää kyllä, myös itsessään epämielekäs toiminta muuttuu mielekkääksi, kun se linkkaa tärkeisiin päämääriin.

Kulttuuriimme on pesiytynyt outo myytti siitä, että työ, jota tehdään rahasta on vähempiarvoista, kuin työ, jota tehdään ilman palkkiota. Tämä johtuu tietysti siitä, että suurin osa työstä tehdään juuri palkkion toivossa. Tällöin huomio kohdistuu siihen, miten tienataan mahdollisimman iso porkkana – ei siihen, miten tehdään parasta työn laatua. Työ muuttuu siis instrumentiksi palkinnon – palkan, maineen, sosiaalisen aseman – saavuttamiseksi. Tällöin seurauksena on juuri Markon tunnistama erityisesti viihdebisnekselle tyypillinen ilmiö: laskelmointi menee laadun edelle.

Rahan ansaitseminen ei ole kuitenkaan oikeasti ristiriidassa kutsumuksellisen työn kanssa.

Silloin jos työtä tehdään rahan takia, menevät toiminta ja instrumentti keskenään sekaisin: työstä tulee instrumentti, jolla tienataan rahaa. Oikeasti asian pitäisi olla juuri toisin päin: raha on instrumentti, jonka avulla voi tehdä töitä. Juju on siinä, että sisäisesti motivoitu eli kutsumuksellinen tekeminen pitää asettaa etusijalle. Aristotelesta mukaillen voi esittää maksiimin: ”kutsumuksesi on siellä, missä intohimosi kohtaavat maailman tarpeet”. Aluksi täytyy siis tunnistaa, esimerkiksi kutsumuskartan avulla, mikä on juuri sinulle mielekästä tekemistä. Mutta tämä oman intohimon löytäminen on vasta puoli ruokaa.

Kolikon kääntöpuolena on vielä keksiä, miten intohimoinen toimintasi kohtaa maailman tarpeet. Kysymys on siis siitä, miten voit yhdistellä erilaisia kutsumuksellisia toiminnan muotojasi niin, että olet aidosti toisille hyödyksi ja pystyt tienaamaan siitä elinkeinosi. Kutsumuksellinen toiminta ja rahan ansaitseminen pitää siis irrottaa kahdeksi erilliseksi toiminnan muodoksi. Kutsumus on se, mikä motivoi ylipäätään toimimaan. Elinkeino on instrumentti ensimmäisen mahdollistamiseksi. Näiden kahden ei tarvitse suinkaan langeta kokonaan yhteen: riittää, että niillä on riittävän suuri leikkauspinta. Kyse on siis siilikonseptista.

Se, että pystyt elämään kutsumuksellista elämää ei tietenkään tarkoita, että joka ikinen toimesi olisi itsessään kutsumuksellinen. Myös kutsumuksen mahdollistavat instrumentit ovat tärkeitä. Jos vatsa kurnii, eikä sängystä jaksa kömpiä ylös, on mikä tahansa toiminta vaikeaa, oli se sitten kutsumuksellista tai ei. Keskeisen osan toiminnasta pitää kuitenkin koostua kutsumuksellisesta toiminnasta. Muutoin päädytään tilanteeseen, jota Dalai Laman nimiin pantu Facebook-meemi kuvaa osuvasti:

Ihminen ihmetyttää minua, sillä hän uhraa terveytensä tienatakseen rahaa. Sitten hän uhraa rahaa palauttaakseen terveytensä. Ja sitten hän on niin ahdistunut tulevaisuudesta, ettei nauti nykyhetkestä: tuloksena hän ei elä nykyhetkessä eikä tulevaisuudessa. Hän elää, niin kuin ei koskaan kuolisi – ja kuolee niin, ettei ole koskaan elänyt.

Kaksi asiaa ovat ratkaisevia: ensinnäkin, että teet enimmäkseen sitä, mikä on sinulle aidosti kutsumuksellista, ja toisekseen, että siitä on muille aidosti hyötyä. Jos joudut tekemään tämän aikaansaamiseksi jotain muutakin, muuttuu myös instrumentti merkitykselliseksi – kunhan instrumentista ei tule pääasia. Tekemisen merkityksellisyys syntyy siitä, kun tienaat elantosi siitä, missä intohimosi kohtaavat maailman tarpeet.