Vietimme viime viikon Kambodzassa Kirkon ulkomaanavun järjestämässä 2nd Finnish Education Forum -tilaisuudessa. Suomesta mukana oli nelihenkinen, Sitran uusi koulutus -foorumissa alun perin tutustunut delegaatio: Esa Suominen, Leena Pöntynen, Laura Vanhanen ja allekirjoittanut.
Phnom Penhissä ensimmäinen vaikuttava tekijä oli kaupungin vastakohtien korostuminen. Katukuvan enemmistö taittoi matkaa kotona rempatuilla mopedeilla ja mopon vetämillä riksoilla eli tuk tukeilla. Samaan aikaan iso osa autokannasta koostui sadan tonnin Lexus RX -katumaastureista ja samanhintaisista Range Rovereista. Köyhyys ja vilkas talouskasvu näyttivät elävän katukuvassa rinta rinnan.
Kambodzan lähihistoria on verisempi kuin monella muulla: 1970-luvulla Pol Potin hirviömäiset punakhmerit tappoivat neljänneksen maan väestöstä – 2 miljoonaa ihmistä! – systemaattisuudella ja raakuudella, joka saa natsit näyttämään kuoropojilta. Verilöylyn kohteeksi joutuivat erityisesti oppineet. Tämä syöksi maan hetkeksi takapajulaksi. Mutta vain hetkeksi.
Koulutusfoorumissa tapasimme nimittäin kymmeniä oppimisennälkäisiä ja edistyshenkisiä kambodzalaisia, jotka innostuivat silminnähden suomalaisten oppimisterveisistä. Keskusteluissa opettajien, opojen ja Kambodzan opetusministerin ja ministeriön väen kanssa korostui optimismi ja tulevaisuususko. Tällä maalla on köyhyydestään huolimatta mahdollisuuksia vaikka mihin!
Valtiosihteerinä ja entisen opetusministeri Krista Kiurun erityisavustajana toiminut Esa Suominen esitteli puheenvuorossaan Suomen kehitystä kehitysmaasta maailman huipuksi vain 70 vuodessa. Kambodzalaisten kanssa käydyissä keskusteluissa päättelimme pian, että maalla on kaikki mahdollisuudet toisintaa Suomen menestystarina. Sillä erotuksella tosin, että siinä missä Suomen kehitys tapahtui vuosikymmenissä, voi Kambodza hypätä yli monta turhaa askelkuviota. Ehkä tällä maalla – ja isolla osalla kehittyvää maailmaa – menee meidän muiden kiinnikuromiseen enää vain kymmenkunta vuotta!
Minulle innostavinta olivat ministeriön, suomalaisten järjestötoimijoiden ja konferenssiosallistujien kanssa käydyt keskustelut huipputeknologian hyödyntämisestä maaseudun opetuksessa. Keskustelut olivat erityisen kiinnostavia ensinnäkin siksi, että maaseudulla eletään yhä suurelta osin ilman sähköä. Koulukirjatkin ovat luksusta. Toisekseen ne olivat kiinnostavia, koska ajatus mobiilioppimisesta sai haasteista huolimatta niin ministeriöväen kuin opettajienkin lähes välittömän kannatuksen. Voi, kunpa täällä koto-Suomessakin suhtauduttaisiin uusiin tuuliin yhtä suurella optimismilla!
Esimerkiksi: voisimme viedä kehittyvälle maaseudulle nipun valmiiksi alustettuja halpoja Android-puhelimia, joihin on asennettu valmiiksi parhaat oppimisohjelmat ja -verkkosivut. Sähköä näihin saataisiin aurinkopaneeleilla. Näin olisi mahdollista saada jo muutaman tonnin investoinnilla aikaan ihan eri kertaluokan tuloksia kuin satsaamalla perinteisiin koulukirjoihin. Ja kun optimismia ja kasvunnälkää riittää, voi olla että tällaisia pilotteja saadaan nousemaan hyvinkin nopeasti.
Matkalta mieleeni jäi pyörimään päällimmäisenä ajatus siitä, että on ihan mahdollista, että oppimisen vallankumous alkaakin kehittyvistä maista. Ne ovat nälkäisiä ja innostuneita kokeilemaan uutta. Ei siis välttämättä suinkaan meiltä. Meillä olisi kaikki materiaaliset edellytykset viedä maailmaa eteenpäin, mutta emme tunnu pääsevän kuin askelen eteen, kaksi taakse alituisen sisäisen nahinan takia. Ehkä meidän edistyksemme onkin tyssännyt siihen, että asiat ovat jo liian hyvin.
On todella innostavaa miettiä ratkaisuja kehittyvien maiden uuden oppimisen tarpeisiin. Samalla toivoisin, että myös me suomalaiset heräisimme siihen, että maailma muuttuu kovaa vauhtia ympärillämme. Jos tuudittaudumme omaan erinomaisuuteemme tai likinäköiseen saavutettujen etujen paaluttamiseen, voi olla, että 70 vuoden kovan työn saavutukset jäävät unholaan – ja vielä hetki sitten kehitysmaina pitämämme kaukomaat menevät ohi vasemmalta ja oikealta.
Ideaalitilanne olisi kuitenkin se, että voisimme kehittää uutta oppimista yhdessä kehittyvien maiden kanssa, rakentamalla pilotteja ja testaamalla uusia ratkaisuja niin kotona kuin muuallakin.
Maailmamme on tällä hetkellä kiikun kaakun tämän jatkuvan muutospaineen takia. Puhaltamalla yhteen hiileen, satsaamalla oppimiseen ja ottamalla rohkeasti uusia askeleita eteenpäin, me pärjäämme hienosti. Niin kotona kuin Kambodzassakin.
Ajattelun ammattilainen 
Hienoja kokemuksia on teillä ollut! Kun meillä ollaan tässä näköalattomassa resurssien jakamisen tahmassa, tuota vertailupintaa tarvitaan. Tänäänpä olikin hyvä päivä jakaa amkissamme osaamista ja kuunnella, mitä opiskelijat ja opettajat halajavat:) Päättäjät kylläkin loistivat poissaolollaan, kutsusta huolimatta..
Enpä tiedä, kuinka paljon minulla on kohtalotovereita ja sielunveljiä tässä asiassa, mutta kun näinä aikoina tehdään Suomen lukioihin ”uusia” opetussuunnitelmia, niin se työ on äärimmäisen turhauttavaa. Valtakunnallinen ”uusi” OPS on surkea jäljitelmä entisestä ja OPS- työ koulussa on vastentahtoista, kammottavaa jaamausta. Yksinäinen ajattelija kokee jotain tuohon ylläolevaan rinnastuvaa kehittymättömyyden tuskaa, enkä ainakaan minä tiedä, mitä sille pitäisi tehdä.
Suomessa saattaa olla vakava ongelma se, että täällä ensimmäinen ajatus taitaa olla nykyään miten hyödyn tästä asiasta rahallisesti. Ja jos rahallisesta hyötymistä ei ole näköpiirissä asiaa ei kannata toteuttaa. Ja näin jää ”typerätkin” ideat kokeilematta. Jotka taas Kambodzassa on päivän selvä juttu että kokeillaan jos se vaikka toimisi uutena kulkuneuvona vaikka tai sitten ei.
Mutta näin ei tapahdu esimerkiksi suomen koululaitoksissa. Vaikka meillä on koko maan kattava ammatti, lukio ja aikuiskoulutus verkosto rakennuksineen koneineen laitteineen ja ohjelmistoineen ja osaamisineen käytössä. Mutta niitä saa käyttää vain ja ainoastaan opetuskäyttöön. Kaikki muu on oikeastaan kielletty tai se on hyvin hankalaa. Tämän tiedän omasta kokemuksesta
Tuota mittavaa järjestelmää ei saa käyttää omien ideoiden testaamiseen rakentamalla esimerkiksi prototyyppiä jostain ideasta vaikka ammattioppilaitoksen välineillä. Ei koska ammattioppilaitos ei saa siitä rahaa. Ja jotta oppilaitos saisi rahaa pitäisi olla opiskelija koulussa. Mutta jos on vain kiinnostunut rakentamaan jotain ideaansa koulun verovaroilla hankituilla kalliilla välineillä jne. Niin se ei käy, koska siitä ei oppilaitos hyödy rahallisesti. Ja mikä hauskinta koululla ei ole tarjota mitään opetusta, jonka puitteissa moinen voisi onnistua. Kuten vaikka nyt sitten innovaatio koulutusta.
Minusta pitäisikin siis rakentaa kaikkiin suomen oppilaitoksiin väylä, joka mahdollistaa käytännössä kenelle vaan tulla kokeilemaan ideaansa ja suorastaan kannustaa siihen. Tämä väylä sitten myös varmistaa, että homma ei jää rahasta kiinni. Ja mikä ehkä hienointa oppilaitosten opetustoiminta saattaisi mullistua ja muuttua innovatiivisempaan suuntaan.
Koska kouluun voi tulla ideanikkareita kokeilemaan ideoita, joista voi syntyä oppilaiden ja ideanikkareiden keskuudessakin uusia ideoita ja kenties tulevaisuuden merkittäviä yrityksiä. Jotka saattaa tulevaisuudessa olla satoja jos ei jopa tuhansia työllistäviä firmoja.
Mutta halutaanko me tätä typerienkin ideoiden testaamista ilman tietoa tuleeko siitä koskaan rahaa? Tai tuleehan siitä, koska epäonnistuminen on kuin laittaisi rahaa pankkiin, jossa se epäonnistuminen kasvaa korkoa tulevaisuuden onnistumisille.
Toivottavasti Kambodzassa ymmärretään tämä kun menestystä alkaa tulemaan muuten niillekin käy kuin Suomelle…