Maailman parhaasta koulusta vielä paremmaksi

Suomalainen koulu on maailman paras.

Koulumme nousee kymmenissä tilastoissa kärkikolmikkoon ja usein jopa listaykköseksi. Vaikka PISA-menestyksessä onkin vähän tullut takapakkia, pärjää Suomi-koulu silti käytännössä missä tahansa rankingissa loistavasti.

Monet oppimisteoreetikot ovat esittäneet, että suomalainen koulu on maailman paras, koska meillä on maailman parhaat opettajat. Suomalainen opettaja on arvostettu ammattilainen ja asiantuntija. Suomikoulun didaktinen vapaus, eli mahdollisuus vaikuttaa laajasti omaan opetukseen, antaa puolestaan sellaisia työkaluja nostaa omaa opetusta huippuunsa, joita muualla maailmassa harvoin näkee.

Suomalainen koulu on maailman paras. Mutta se ei vielä ole tarpeeksi hyvä.

Vaikka suomalainen koulu on hurjan hieno tasa-arvon rakennuspaikka ja antaa kansalaisille useimmiten tarvittavan yleissivistyksen sekä avaimet oman elämän rakentamiseen, on se myös usein nuorelle vieraannuttava paikka. Katariina Salmela-Aron hiljattaisen tutkimuksen mukaan peräti puolet suomalaisista alakoululaisista on kadottanut koulun merkityksen.

Tänä syksynä suomalainen koulu on kuitenkin murrosvaiheessa. Nyt käyttöön otettava uusi opetussuunnitelma pureutuu nimittän rohkeasti juuri tähän haasteeseen: miten koulu olisi tasa-arvoistajan ja yleissivistäjän lisäksi myös mielekäs kokemus, mieluiten joka ikiselle koululaiselle.

Koulu on yhteiskunnan sydän.

Se on kodin lisäksi ainoa kasvattaja, joka kulkee lapsen ja nuoren rinnalla koko tämän kipeimpien kasvuvaiheiden läpi. Koska me emme voi yhteiskuntana mennä jokaisen kotiin kyttäämään, että asiat tehdään fiksusti, on koulu myös suuri tasa-arvoistaja. Olivat kotiolot minkälaiset vaan, koulu mahdollistaa lähtökohtien tasaamisen niin, että jokaisella olisi mahdollisuus hyvään elämään.

Uusi opetussuunnitelma iskee huikealla näkemyksellä kiinni siihen, miten koulutus voisi kilpailla nykyaikana yhä voimallisemmin joka tuutista tunkevien koukuttajien kanssa. Ilmiölähtöisyys vastaa mielekkyyshaasteeseen: vaikkei matikka nappaisikaan, kiinnitettynä oppilasta kiinnostavaan aihepiiriin se voikin muuttua raskaasta päänraapimisesta kiinnostavaksi työkaluksi.

Oppilaskeskeisyys mahdollistaa puolestaan ihan uudenlaisia opettamisen tapoja. Näistä olen eniten innoissani ajatuksesta, että jopa oppilas voisi opettaa. Mikään ei synnytä oppimista niin hyvin kuin innostunut opettaja. Mitä jos luokasta löytyykin silmät säihkyen luokkatovereita vaikkapa maantiedon saloihin vihkivä tuleva tutkimusmatkaaja?

Teknologian käyttöönotto ja koodauksen opetteleminen puolestaan rokottavat uudet sukupolvemme tulevaisuudelle. Maailma muuttuu sellaista vauhtia virtuaalitodellisuuksineen ja robottiautoineen, että teknologinen lukutaito on pian lähes yhtä tärkeää kuin kyky ymmärtää kirjoitettua tekstiä.

Suomalainen koulu on maailman paras ja suomalaiset opettajat ovat maailman parhaita. Maailmalla matkattuani ja erilaisiin opetuskäytäntöihin tutustuttuani rohkenisin myös väittää, että suomalainen uusi perusopetuksen opetussuunnitelma on maailman paras. Se, mikä meillä ei  kuitenkaan ole maailman parasta on koulutuspolitiikka.

Tavallaan haluan ymmärtää hallituksen leikkauspaineita ja sitä, että budjettiriihessä koulutus on vain yksi rivi muiden joukossa. Kuten jo yllä kirjoitin, koulu on kuitenkin koko yhteiskunnan sydän. Ja jos tähän sydämeen isketään, kärsii siitä koko kansakunta.

Olenkin surullisena seurannut kesän aikana käytyä keskustelua ja opettajien ahdinkoa. Vaikka uusi opetussuunnitelma onkin kansainvälinen helmi, suoranainen taideteos, ei siitä ole paljoa iloa jos sitä ei saada tuotua käytäntöön. Ja käyttöönotto on vaikeaa silloin jos kunta leikkaa entisestään tiukille ajettujen opettajien täydennyskoulutuksesta ja muista voimavaroista.

Aikataulupaineissa kamppailevan matikanmaikan on vaikea opettaa innosta soikeana koodausta, jos ei siitä ole itselläkään käsitystä. Ilmiölähtöisyys vaatii enemmän panostusta kuin yhden monistepinkan, jotta vuosikausia ainepainotteisesti opettanut kansankynttilä saa kiinni ajatuksen nerokkuudesta. Jotta opetussuunnitelmamme saadaan otettua käyttöön, tarvitaan siihen riittävät resurssit, painotuksena etenkin OPS:in uusien alueiden käyttöönotto ja niihin liittyvä täydennyskoulutus.

Meillä on kaikki mahdollisuudet tehdä suomalaisesta koulusta entistä parempi: huikea tasa-arvoa, yleissivistystä ja elämän mielekkyyttä siivittävä tyyssija. Osin avaimet tähän ovat opettajiemme käsissä: monia asioita voi tehdä heti toisin luokkahuoneessa, niin kuin monet loistavat pioneeriopettajamme ovat osoittaneet. Jotkut näistä uutuuksista eivät vaadi edes kummoisia resursseja: esimerkiksi itseohjautuvuutta on sovellettu jopa meksikolaisessa slummikoulussa huikein tuloksin.

Opettajan yksilöllisestä vaikutuspiiristä ei kuitenkaan seuraa, että jo nyt niukin resurssein operoivalta opettajalta voidaan ottaa entisestään pois. Jos me haluamme rakentaa aidon tulevaisuuden koulun, täytyy opettajille taata riittävät resurssit, oikein suunnattuna. Ja miksi opettajille, ennemmin kuin vaikkapa yritystukiin? Siksi, että he luovat sitä kivijalkaa, josta joka ikinen suomalainen menestystarina ponnistaa.

Suomalainen koulu on maailman paras. Suomalaiset opettajat ovat maailman parhaita. Ja nyt myös suomalainen perusopetuksen opetussuunnitelma on maailman paras.

Kun me saamme nämä nappulat fiksulla koulutuspolitiikalla ojennukseen, kasvatetaan Suomen koulusta yhteiskuntamme menestystä entistä kirkkaammin tukeva ydintekijä. Kansainvälinen sivistyksen majakka, joka näyttää suuntaa sille, miten tulevaisuuden koulu parhaimmillaan toimii.

Kehittyvissä maissa kytee uuden oppimisen uusi aalto

Vietimme viime viikon Kambodzassa Kirkon ulkomaanavun järjestämässä 2nd Finnish Education Forum -tilaisuudessa. Suomesta mukana oli nelihenkinen, Sitran uusi koulutus -foorumissa alun perin tutustunut delegaatio: Esa Suominen, Leena Pöntynen, Laura Vanhanen ja allekirjoittanut.

Phnom Penhissä ensimmäinen vaikuttava tekijä oli kaupungin vastakohtien korostuminen. Katukuvan enemmistö taittoi matkaa kotona rempatuilla mopedeilla ja mopon vetämillä riksoilla eli tuk tukeilla. Samaan aikaan iso osa autokannasta koostui sadan tonnin Lexus RX -katumaastureista ja samanhintaisista Range Rovereista. Köyhyys ja vilkas talouskasvu näyttivät elävän katukuvassa rinta rinnan.

Kambodzan lähihistoria on verisempi kuin monella muulla: 1970-luvulla Pol Potin hirviömäiset punakhmerit tappoivat neljänneksen maan väestöstä – 2 miljoonaa ihmistä! – systemaattisuudella ja raakuudella, joka saa natsit näyttämään kuoropojilta. Verilöylyn kohteeksi joutuivat erityisesti oppineet. Tämä syöksi maan hetkeksi takapajulaksi. Mutta vain hetkeksi.

Koulutusfoorumissa tapasimme nimittäin kymmeniä oppimisennälkäisiä ja edistyshenkisiä kambodzalaisia, jotka innostuivat silminnähden suomalaisten oppimisterveisistä. Keskusteluissa opettajien, opojen ja Kambodzan opetusministerin ja ministeriön väen kanssa korostui optimismi ja tulevaisuususko. Tällä maalla on köyhyydestään huolimatta mahdollisuuksia vaikka mihin!

Valtiosihteerinä ja entisen opetusministeri Krista Kiurun erityisavustajana toiminut Esa Suominen esitteli puheenvuorossaan Suomen kehitystä kehitysmaasta maailman huipuksi vain 70 vuodessa. Kambodzalaisten kanssa käydyissä keskusteluissa päättelimme pian, että maalla on kaikki mahdollisuudet toisintaa Suomen menestystarina. Sillä erotuksella tosin, että siinä missä Suomen kehitys tapahtui vuosikymmenissä, voi Kambodza hypätä yli monta turhaa askelkuviota. Ehkä tällä maalla – ja isolla osalla kehittyvää maailmaa – menee meidän muiden kiinnikuromiseen enää vain kymmenkunta vuotta!

Minulle innostavinta olivat ministeriön, suomalaisten järjestötoimijoiden ja konferenssiosallistujien kanssa käydyt keskustelut huipputeknologian hyödyntämisestä maaseudun opetuksessa. Keskustelut olivat erityisen kiinnostavia ensinnäkin siksi, että maaseudulla eletään yhä suurelta osin ilman sähköä. Koulukirjatkin ovat luksusta. Toisekseen ne olivat kiinnostavia, koska ajatus mobiilioppimisesta sai haasteista huolimatta niin ministeriöväen kuin opettajienkin lähes välittömän kannatuksen. Voi, kunpa täällä koto-Suomessakin suhtauduttaisiin uusiin tuuliin yhtä suurella optimismilla!

Esimerkiksi: voisimme viedä kehittyvälle maaseudulle nipun valmiiksi alustettuja halpoja Android-puhelimia, joihin on asennettu valmiiksi parhaat oppimisohjelmat ja -verkkosivut. Sähköä näihin saataisiin aurinkopaneeleilla. Näin olisi mahdollista saada jo muutaman tonnin investoinnilla aikaan ihan eri kertaluokan tuloksia kuin satsaamalla perinteisiin koulukirjoihin. Ja kun optimismia ja kasvunnälkää riittää, voi olla että tällaisia pilotteja saadaan nousemaan hyvinkin nopeasti.

Matkalta mieleeni jäi pyörimään päällimmäisenä ajatus siitä, että on ihan mahdollista, että oppimisen vallankumous alkaakin kehittyvistä maista. Ne ovat nälkäisiä ja innostuneita kokeilemaan uutta. Ei siis välttämättä suinkaan meiltä. Meillä olisi kaikki materiaaliset edellytykset viedä maailmaa eteenpäin, mutta emme tunnu pääsevän kuin askelen eteen, kaksi taakse alituisen sisäisen nahinan takia. Ehkä meidän edistyksemme onkin tyssännyt siihen, että asiat ovat jo liian hyvin.

On todella innostavaa miettiä ratkaisuja kehittyvien maiden uuden oppimisen tarpeisiin. Samalla toivoisin, että myös me suomalaiset heräisimme siihen, että maailma muuttuu kovaa vauhtia ympärillämme. Jos tuudittaudumme omaan erinomaisuuteemme tai likinäköiseen saavutettujen etujen paaluttamiseen, voi olla, että 70 vuoden kovan työn saavutukset jäävät unholaan – ja vielä hetki sitten kehitysmaina pitämämme kaukomaat menevät ohi vasemmalta ja oikealta.

Ideaalitilanne olisi kuitenkin se, että voisimme kehittää uutta oppimista yhdessä kehittyvien maiden kanssa, rakentamalla pilotteja ja testaamalla uusia ratkaisuja niin kotona kuin muuallakin.

Maailmamme on tällä hetkellä kiikun kaakun tämän jatkuvan muutospaineen takia. Puhaltamalla yhteen hiileen, satsaamalla oppimiseen ja ottamalla rohkeasti uusia askeleita eteenpäin, me pärjäämme hienosti. Niin kotona kuin Kambodzassakin.

Miksi verotus on oikein?

Tutkijakollegani Reima Launosen esikoiskirja julkaistiin eilen. Reiman teos Kuningasjako: Miksi verotus on oikein? käsittelee kuumaa kysymystä verotuksen eettisyydestä. Kirjassa hahmottuu vastakkainen näkökulma viime aikoina jonkinasteiseen suosioon nousseelle liberaalikapitalismille, jonka mukaan kaikenlainen sääntely tulisi purkaa vapaiden markkinoiden alta.

Mutta miksi verotus on oikein – vai onko se ylipäätään? Verotushan näyttäisi olevan monien mielestä nimenomaan epäoikeudenmukaista. Onhan se päätöntä, että ensin raataa pyöreitä päiviä ja sitten omasta otetaan vielä pois. Verotuksella on kuitenkin tärkeä rooli yhteisön hyvinvoinnin ja menestyksen kannalta.

Keskeisin verotuksen oikeuttava tekijä on, että sen kautta voidaan taata yhteisön kaikille jäsenille inhimilliset perusoikeudet. Tässä on myös bisnesjärkeä. Vapaa markkina arvottaa ihmisen hänestä saatavan välittömän hyödyn perusteella. Jos joku lojuu päivät pitkät sohvalla pelaamassa tietokonepelejä, ei hän ole markkinataloudelle hyödyllinen toimija.

Ongelmana on kuitenkin, että jos lyhyen tähtäimen välitön hyöty on ydinarvo, lakaisemme samalla sivuun pidemmällä aikavälillä kypsyvät mutta viime kädessä ihan eri mittakaavan ilmiöt. Sohvalla lojuva tietokonepelaaja saattaa myöhemmin innostua laittamaan pystyyn oman pelifirman ja… no, loppu on historiaa. Ilman verotuksen turvaamaa perusturvaa tämä ei olisi mahdollista, ja sohvalta olisi pitänyt ponnistaa Mäkkärin tiskille jo vuosikausia aikaisemmin.

Verotus tasaa myös tuloeroja. Omasta mielestäni tuloerokeskustelun arvo on kyllä aika paljon vähäisempi ihmisten hyvinvoinnin kannalta kun yleensä ajatellaan. Sama se minkälaista Mersua naapuri ajaa, jos oma menopeli auttaa tekemään sen, mitä haluan elämässäni tehdä. Tästä huolimatta tutkimuksissa on käynyt ilmi, että jyrkät tuloerot korreloivat monien sosiaalisten ongelmien kanssa. Ja jos niiltä, joilla on reippaasti ylikin oman tarpeen saadaan tasattua niille, joilla on päivittäin akuutti hätä, hyvä niin.

Nimenomaan verotuksen eettisyyttä järjestelmänä puoltaa se, että vaikka meistä enemmistö haluaisi olla kamalan solidaarisia, emem usein sitä käytännössä ole. Kyselytutkimuksessa sanomme, että kyllähän huonommin pärjäävistä täytyy pitää huolta. Käytännössä äänestämme käytöksellämme päinvastaisten mallien puolesta. Verojärjestelmä oikein rakennettuna tarjoaa systemaattiset puitteet sille, että meidän hyvin pärjäävien tulovirroista kanavoidaan osa automaattisesti yhteiseen hyvään. Johtuen ihmismielen vinoumista on vaikea kuvitella, että tämä onnistuisi esimerkiksi pelkästään lahjoitusten kautta.

Lopuksi, verokeskustelussa päivitellään usein sitä, että progressiivinen verotus heikentää suomalaisten globaalia kilpailukykyä. Tämä ajatus on kuitenkin ihan tavattoman yksisilmäinen. Se perustuu siihen, että verotuksen ainoa vaikutus on se, että se leikkaa voittoja. Samalla verotus luo kuitenkin näkymätöntä infrastruktuuria, joka ruokkii jälleen myös bisnestä tavalla, jota voi olla vaikeaa mitata. Korkea koulutustaso, toimiva infrastruktuuri ja innovaatiotukijärjestelmät tarjoavat kaikki nimenomaan globaalissa markkinassa uniikkia kilpailuetua.

Jos yritykset joutuisivat itse rakentamaan koulutusjärjestelmänsä, huolehtimaan teiden kunnossapidosta kukin omalla tienpätkällään, ja suojaamaan työntekijöiden perjantaisen illanvieton, veikkaan, että kustannus nousisi nopeasti reippaasti yli yhteisöveron rokottaman määrän. Ja entäs innovaatio sitten? Jos verovaroin rahoitettu Tekes ajettaisiin alas, iso osa suomalaisista startupeista jysähtäisi raiteilleen saman tien. Nyt suomalainen verotus tarjoaa aivan uniikin yhdistelmän huippuosaamista, loistavasti pelaavat yhteiskunnan peruspalvelut sekä tukea uuden kehittämiselle.

Siinä vaiheessa kun verovaroja käytetään fiksusti, syntyy myös globaalissa mittakaavassa aivan uniikkeja läpimurtoja, niin kuin esimerkiksi eilinen Supercell-uutinen osoittaa. Onkin riemastuttavaa huomata, että nämä uuden sukupolven huippuyrittäjät ajattelevatkin nimenomaan, että verotus on oikein.

Järjestelmällä, jonka avulla jaamme automaattisesti omastamme niille, joilla ei vielä ole, rakennamme  yhteiskuntaa, jossa ihmisen perustavanlaatuinen oikeus elää arvokasta elämää toteutuu ja jossa jokaisen potentiaalille on kasvun varaa. Yhteiskuntaa, jossa jokainen voi löytää elämälleen suunnan ja yhteisön tukemana ponnistaa eteenpäin.

Tutustu Reiman kirjaan täällä.

5 kehitysaskelta kohti informaatioajan koulua

UC Berkeleyn kehityspsykologian professori Alison Gopnikin mukaan nykyinen koulujärjestelmä on optimoitu tuottamaan tehokkaita tehdastyöläisiä. Emme kuitenkaan elä enää teollisuusaikakautta – viimeiset kymmenen vuotta olemme siirtyneet vähitellen informaatioaikakauteen, jossa tehdastaidot eivät ole enää käyttökelpoisia. Miten nykykoulun pitäisi siis reagoida tapahtuneeseen murrokseen?

Nykykoulussa oppiminen painottuu niin sanottuun just in case -oppimiseen. Tietoa painetaan mieleen siltä varalta, että siitä on joskus hyötyä. Nykyaikana on kuitenkin yhä laajemmin mahdollista hakea tietoa juuri silloin kun sitä tarvitaan. Älykännykällä pääset nettiin vaikka metsän siimeksestä. Tällöin oppiminen muuttuu just in time -oppimiseksi. Kun käytössäsi on laajennettu mieli, ei just in case -oppiminen ole enää perusteltua.

Mieleen kannattaakin painaa ne asiat, joilla on juuri sinulle merkitystä. Muun voit hakea tarvittaessa laajennetusta mielestäsi. Mutta jos just in case -oppiminen ei ole enää tarkoituksenmukaista, mitä nykykoulussa sitten pitäisi opettaa? Seuraavassa viime perjantain TEDx Proacademy -tapahtumassa linjaamani viisi kehitysaskelta, joilla nykykoulu voitaisiin päivittää teollisuusaikakaudelta informaatioaikaan.

1. Tiedon haku, arviointi ja arkistointi

Tiedon pänttäämisen sijaan lapset voitaisiin koulia tehokkaiksi digitaalisen tiedon käsittelijöiksi. Lapsille voitaisiin opettaa tapoja arvioida Googlen hakusyötteitä, kriteerejä, joilla valita tarkoituksenmukainen hakukone, sekä kriteerejä, joiden varassa löydetyn tiedon luotettavuutta voidaan arvioida.

Lisäksi lapsille voitaisiin opettaa, miten käyttökelpoinen tieto arkistoidaan verkkopilveen, esimerkiksi käyttämällä Evernote-ohjelmaa. Näin löydetty tieto olisi tavoitettavissa kaikkialla, missä on internet, eikä sitä tarvitsisi päntätä mieleen kaiken varalta.

2. Luova ajattelu

Nykykoulu testaa lasten osaamista pyytämällä toistamaan mieleen painettua tietoa. Tästä seuraava ajattelumalli on mekaaninen. Mekaaninen ajattelumalli ei kuitenkaan toimi silloin, kun ihmiseltä vaaditaan itsenäistä työskentelyä ja kykyä synnyttää uudenlaisia ratkaisuja.

Tiedon mekaanisen toistamisen sijaan lapsille voitaisiinkin opettaa luovaa ajattelua. On upeaa, että uudessa opetussuunnitelmassa korostetaan luovia aloja entistä enemmän. Musiikin, kuvaamataidon ja draaman ohella lapsille voitaisiin vielä opettaa luovan ajattelun tekniikoita, kuten aivomyrskymenetelmiä, miellekarttojen piirtämistä ja lateraalista ajattelua.

Luovan ajattelun tekniikat tukisivat osaltaan luovia aineita, mutta tarjoaisivat myös pohjaa perinteisten aineiden soveltamiselle. Nyky-yhteiskunta tarvitsee yhä enemmän oma-aloitteiseen ongelmanratkaisuun kykeneviä toimijoita. Tähän ei riitä vain soittotaito – on myös osattava rikkoa aktiivisesti luutuneita ajatuskulkuja. Tässä luovan ajattelun tekniikat ovatkin ensiarvoisen tärkeitä.

3. Argumentaatiotaito

Winston Churchillin mukaan mikään ihmiselle suoduista taidoista ei ole puhetaidon veroinen. Keskiaikaisessa koulussa opetussuunnitelman ydin koostui kolmen keskustaidon muodostamasta triviumista: retoriikasta, logiikasta ja kieliopista. Keskiaikaisessa koulussa katsottiin siis Churchillin tapaan, että puhetaito on kaikista taidoista tärkein. Ja miksei se olisi? Puhuminen ja kieli ovat läsnä lähes kaikessa ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa.

Kukaan ei ole erehtymätön – ei edes opettaja. Tästä syystä olisikin tärkeää, että lapset oppisivat pienestä pitäen puolustamaan myös omia näkemyksiään taiten. Sääntöjen aivottoman seuraamisen sijaan lapset voisivat esittää vasta-argumentteja, jos opettajan esittämä kanta ei olisi heidän mielestään kestävä.

4. Tuottavuustaidot

Koulujärjestelmä perustuu yhä tehdastyömäiseen malliin, jossa tunneilla on oltava tarkalla kellonlyömällä. Mutta mitä järkeä on olla ajallaan matematiikan tunnilla, jos tulosta ei synny?

Lukujärjestyksen seuraamisen sijaan informaatioajan oppilas voisikin opetella tuottavuustaitoja, kuten priorisointia, projektinhallintaa tai jopa erityisiä tuottavuustekniikoita David Allenin GTD:stä Stephen Coveyn 7 Habits:iin. Näin lapset oppisivat tuottamaan haluamiaan tuloksia niin opintiellä kuin muillakin elämänaloilla.

Ei kai tietty tuntimäärä voi olla vaikkapa matemaattisen osaamisen mitta? Tärkeintä lienee kuitenkin itse laskutaito, jonka voi hankkia huomattavasti jouhevammin järkeistämällä omat työtavat ja mukauttamalla ne oman temperamentin mukaisiksi.

5. Keskittyminen omiin intohimon kohteisiin

Kaikille ei kannata opettaa kaikkea. Oppiminen on kahden asian summa: innostuksen ja altistuksen. Jos innostusta ei ole, ei oppimista tapahdu. Toisaalta, jos altistusta ei ole, ei innostus pääse välttämättä koskaan syttymään.

Nelivuotias tyttäreni osasi jo alle kolmevuotiaana erottaa toisistaan kaksi valkosolutyyppiä, b-lymfosyytin ja makrofagin. Syy tähän oli, että katsoimme Olipa kerran elämä -sarjan läpi ainakin viiteen kertaan. Kysyin tyttäreltäni muutama viikko sitten, muistaako hän vielä valkosoluista jotain. Hän vastasi: ”B-lymfosyytit suojaavat tulehduksilta, ja makrofagit syövät kuolleita bakteereita.”

Lapsille voisikin tarjota laaja-alaisesti tietopääomaa eri aloilta biologiasta maantietoon, historiasta matematiikkaan videoiden, pelien ja muiden innostavien aktiviteettien muodossa. Näin lapset altistuisivat laaja-alaisesti erilaisille uusille ajatuksille. Lopuksi opettaja voisi tukea kunkin lapsen omia kiinnostuksen kohteita tarjoamalla syventävää ja laajentavaa informaatiota juuri näillä aloilla.

Kouluttamalla lapset taitaviksi ajattelijoiksi ja keskustelijoiksi, jotka saavat pienestä pitäen keskittyä juuri siihen, mitä rakastavat, synnytämme yhteiskunnan, jossa kutsumukselliset asiantuntijat verkottavat jouhevasti omaa osaamistaan.

Tulevaisuus on nyt. On aika lakata kouluttamasta lapsiamme teollisuusyhteiskunnan ehdoilla ja alkaa kouluttaa heidät informaation aikakaudelle.

PS. Voit ladata TEDx-esitelmän ”Education with an Extended Mind” kokonaisuudessaan täältä.

Oppiminen edellyttää osaamista myös opettajalta

On oikeastaan aika merkillistä, että peruskoulussa vain oppilaat saavat arvosanan työstään. Tämä hieman erikoinen tilanne johtunee siitä, että nykyaikainen koululaitos perustuu olettamukseen, että oppiminen on oppilaan omalla vastuulla.

Tosiasiassa oppiminen edellyttää osaamista myös opettajalta.

Jos opettaja mumisee paidankaulukseensa tuherrellen kymmenen vuotta vanhaan piirtoheitinkalvoon, ei ole mikään ihme, jos valtaosalle oppilaista oppiaines jää tarttumatta. Kun koulukirja on vielä kirjoitettu kömpelösti kapulakielellä, on oppilas kokeen aattona usein kuin Mikki Hiiri merihädässä. Missä on opettajan vastuu oppimisesta?

Ihminen ei opi, jollei hän ole kiinnostunut oppimastaan. Tästä syystä esimerkiksi yrityskouluttajat jakavat usein koulutuksen jälkeen osallistujille palautelomakkeen. Palautteen saaminen on ensiarvoisen tärkeää sekä koulutusten sisällön että kouluttajan oman osaamisen kehittämisessä.

Kouluttajan tulee osata esittää asiat riittävän mielenkiintoisesti ja innostavasti niin, että jokainen koulutukseen osallistuva saa koulutuksesta jotakin hyödyllistä irti. Jos tämä pedagoginen väylä jää avautumatta, on koulutus epäonnistunut. Ja vastuu on kouluttajan.

Kenties myös peruskoulun opettaja voisi hyötyä keräämällä palautetta oppilailtaan. Oikeastaan olisi ihan reiluakin, että myös oppilaat saisivat arvostella opettajan suorituksen esimerkiksi kerran lukukaudessa.

Mikään ei muuten estä laittamasta palautelomakkeita kiertämään vaikkapa heti tämän syyslukukauden päätteeksi. Palautteen avulla omaa osaamista on helppo kehittää entistä ehommaksi.

Kallista koulutusta

Suuryrityksen kehitysjohtaja innostui uudesta tuotekehityslinjasta niin paljon, että veti rahat pois kymmeniltä käynnissä olevilta projekteilta rahoittaakseen lempilapsensa. Uutta ihmetuotetta hiottiin kaksi vuotta. Pian oli ilmeistä, ettei tuotteesta tule kaupallista ihmettä. Pellepeloton ei kuitenkaan antanut periksi.

Lopulta kehityslinja jouduttiin hyllyttämään: hilavitkutin ei vaan ollut kelvollinen kaupan hyllylle. Rahaa oli palanut kehitystyöhön rekkalasteittain. Yrityksen pörssikurssi sukelsi, ja tappiota syntyi miljoonia.

Muutamaa kuukautta myöhemmin hallitus palaveerasi aiheesta. Eräs hallituksen jäsen kävi läpi asiasta saamaansa asiakirjanippua. Hän kohotti yllättyneenä kulmiaan ja pyysi puheenvuoroa.

”Herra toimitusjohtaja, kuinka voi olla, että tämä tunari, joka maksoi meille miljoonia, on yhä palkkalistoillamme? Ja vieläpä vanhassa työssään?” kysyi miekkonen ihmeissään.

Toimitusjohtaja suoristi puvuntakkiaan ja vastasi tyynesti:

”Olen juuri upottanut miljoonia tämän kaverin kouluttamiseen. Mitä järkeä minun olisi irtisanoa noin kalliisti koulutettu työntekijä?”

Fiktiivisen persialaisnokkelikko Nasruddinin sanotaan sanoneen: ”Hyvät päätökset syntyvät elämänkokemuksesta. Elämänkokemus syntyy huonoista päätöksistä.”