Kolmasluokkalainen esikoistyttömme kertoi tänään, että kouluun oli tullut uutena 6.-luokkalainen poika, jota muut luokkakaverit kiusasivat. Hänet oli lopulta siirretty Montessori-luokalle. Montessorit kun eivät kuulemma kiusaa.

Minusta tämä on ihan veretseisauttava signaali peruskoulustamme. On ihan päätötä, että me pidämme yhä koulukiusaamista välttämättömänä pahana osana koulunkäyntiä, kun se ei selvästikään sitä ole.

Koulukiusaaminen on hämmästyttävä ilmiö ainakin kolmesta syystä: ensinnäkin, sen yleisyyden takia; toiseksi, kuinka voimattomilta me sen edessä vaikutamme; ja kolmanneksi, kuinka yksinkertaista koko ongelma olisi pyyhkiä historiaan.

Ratkaisu on tässä: innostunut lapsi ei kiusaa.

Turhautunut ihminen etsii ulospääsyä ahdistuksestaan hinnalla millä hyvänsä. Kun heikompaa luokkakaveria monottaa polveen, kokee ainakin saavansa jotakin aikaan. Etenkin jos muu osa koulupäivästä koostuu kuoliaaksi tylsistyttävistä luennoista ja huonosti sujuvat kokeet muistuttavat uudestaan ja uudestaan omasta riittämättömyydestä.

Missä vaiheessa me heräämme siihen, ettei turhautumisen ja tylsistymisen kuulu olla osa täyspainoista oppimista? Kun ihmisellä on vapaus kokeilla uutta ja kun häntä kannustetaan ja kannatellaan nimenomaan vahvuuksien kautta, ei kiusaamiselle jää tilaa.

Juuri näin toimii Montessori-pedagogiikka: 1., 3. ja 5.-luokkalaiset ja 2., 4. ja 6.-luokkalaiset tutkivat ja ihmettelevät yhdessä ja kasvavat kukin omien vahvuuksiensa kautta.

Professori Kirsti Lonka totesi eilen järjestetyssä Sail for Good -tilaisuudessa, että jonkun kettutytön pitäisi vapauttaa nykykoululaiset koppioppimisesta.

Mitä jos aletttaisiin rakentaa aidosti innostavaa ja vahvuuksiin keskittyvää koulua? Montessorista olisi hyvä ponnistaa vauhtiin.

Koppioppimisen aika on ohi.