Tag Archives: kirsti lonka

Todelliseen tutkimukseen perustuva tilannekuva suomalaisesta koulusta nyt ja ennen

19/08/2019

7 kommenttia

Näköjään koulujen aloitus, koulu-uudistus ja verkkomedian klikkaa-tai-kuole -ansaintalogiikka ovat synnyttäneet ilmiön, jossa yksittäisiä koulu-uudistukseen liittyviä kohutarinoita revitellään lähes päivittäin. Harmillista on, että niiden maalaama kuva koulun tilasta nyt ja ennen on aika lailla kokonaan todellisuudesta irtaantunut.

Kuten jo aiemmassa kirjoituksessani totesin, silloin jos nostetaan jostakin koulusta esiin yksittäinen oppilas tai opettaja, joka ei pärjää uusien menetelmien kanssa, on kyse ihan samasta journalistisesta likasankomenetelmästä, jolla voitaisiin ottaa koulun nykytilasta kertomaan yksittäinen koulukiusattu ja yleistettäisiin siitä, minkälaista koulussa on. Sillä erotuksella, että koulukiusattuja suomalaisissa kouluissa on tutkimusten mukaan 11-16%, eli kymmeniä tuhansia. Sen sijaan en ole löytänyt toistaiseksi mistään tutkimusnäyttöä siitä, että vuonna 2016 käyttöön otetun uuden opetussuunnitelman opetusmenetelmät aiheuttaisivat ongelmia merkittävässä mittakaavassa. Jos tällaisia tutkimuksia on, pyydän linkkaamaan blogin kommentteihin. Tutustun mielelläni.

Vastakkaista näyttöä kuitenkin on. Suomalaista koulua arvioidaan jatkuvasti Kansallisen koulutuksen arviointikeskus Karvin toimesta. Toisin kuin monissa lööppejä repineissä pseudotutkimuksissa, Karvin yli 8000 vastajaa käsittävä uutta opetussuunnitelmaa arvioiva aineisto on mittava ja kerätty todellisuudessa aikana, jolloin uudistuksia on jo alettu ottaa käyttöön – siis vuodesta 2016 alkaen.

Viimeisimmässä Karvin julkaisussa käy ilmi, että suomalainen peruskoulu voi pääasiassa hyvin. (1)* Haasteitakin riittää, mutta ne ovat itse asiassa pääosin sellaisia, joiden kanssa koulu on kamppaillut jo pitkään. Koulukiusaus on yhä ongelma, tytöt eivät ole kiinnostuneet matikasta ja pojat äikästä, ja 11–13% peruskoululaisista kokevat olevansa yksinäisiä vähintään kerran viikossa. Sen sijaan lööppiväitteet syöksyvistä oppimistuloksista tai ahdistuneista monitilaoppilaista eivät saa tukea Karvin julkaisemasta aineistosta.

Jos sen sijaan tarkastellaan suomalaista koulua ennen oppimisuudistusta, on helppo löytää tutkimusnäyttöä, joka kannustaa uudistamaan kouluamme. Vuoden 2012 PISA-tutkimuksissa ilmeni, että 11% peruskoulun päättäneistä ei osaa lukea riittävän hyvin pärjätäkseen toisella asteella. (2) Nämä tulokset ovat syntyneet ihan perinteisin opetusmenetelmin siinä ”vanhassa hyvässä koulussa”.

Vielä jäätävämpiä ovat opiskelumotivaatiota koskevat tulokset. Aineistossa, joka käsitti 759 kuudesluokkalaista, kävi ilmi, että 25% oppilaista ei ole lainkaan kiinnostunut koulunkäynnistä ja 10% on ahdistunut. (3) Opiskelumotivaatio on yksi tärkeimmistä asioista, joka meidän tulisi tuleville sukupolville antaa. Nykyisessä maailmassa kun tuskin pärjää, jollei ole jatkuvasti valmis ja halukas oppimaan uutta. Jos neljännes suomalaisista koululaisista on jo ala-asteen lopulla vieraantunut oppimisesta, olemme aika lailla lirissä. Näin siis, jos emme keksi, miten koulua voisi uudistaa niin, että oppiminen aidosti kiinnostaa ainakin enemmistöä oppilaista.

Uutta opetussuunnitelmaa on myös kritisoitu ”ideologisena” ja jotkut julkiset kommentaattorit ovat esittäneet, ettei sille ole tutkimusperusteita. En tiedä tarkkaan, mihin kaikkiin yksittäisiin tutkimuksiin uuden opetussuunnitelman laatinut yli 100-henkinen asiantuntijaryhmä on perehtynyt, mutta nopealla katsauksella esimerkiksi paljon puhutun itseohjautuvuuden puolesta on tutkimusnäyttöä vaikka millä mitalla.

Oppilaiden autonomian lisääminen johtaa korkeampaan oppimismotivaatioon (4) ja parempiin oppimistuloksiin (5). Vahvasti itseohjautuvuuteen opettavan Montessori-pedagogiikan tutkimukset osoittavat, että tämän tyyppinen tapa oppia johtaa joko yhtä hyviin (6) tai parempiin oppimistuloksiin (7) kuin perinteiset menetelmät. Sen sijaan Montessori-oppilaiden opiskelumotivaatio on merkittävästi korkeampi kuin perinteisissä kouluissa opiskelevien. (8) Ilmiökeskeisyyden ja tutkivan oppimisen tutkimusnäyttöön voi puolestaan perehtyä tutustumalla vaikkapa professori Kirsti Lonkan tutkimuksiin. (9) Myös Harvardissakin vaikuttaneen professori Pasi Sahlbergin uutuuskirja Let the Children Play puolestaan läpivalaisee leikin ja oppimisen keskinäissuhdetta. (10)

Nyt kun jopa anonyymien professorien siteeraaminen lasketaan näköjään iltapäivälehdissä näytöksi suomalaisen koulun haasteista, siteeraan itsekin tähän erästä professoria, joka päivitteli minulle ihan toista oppimiseen liittyvää ilmiötä joitakin vuosia sitten. Toisin kuin mainitussa iltisjutussa, siteeraan proffaa kuitenkin ihan nimellä.

Flow-teorian kehittänyt psykologian professori Mihaly Csikzsentmihalyi kertoi nimittäin positiivisen psykologian pääkonferenssissa Moskovassa kesällä 2012 hänen tutkimustensa osoittavan, että jos lapset eivät koe flow-kokemuksia, ei oppimista juuri tapahdu. Jos laitat Google Scholariin hakusanaksi ”mihaly csikszentmihalyi learning”, voit tutustua hänen mainitsemaansa tutkimusnäyttöön.

Suurimmat haasteet koulu-uudistuksessa näyttävät liittyvän uudistusten jalkautukseen, uusien käsitteiden yhteisymmärrykseen ja resursointiin. (11) Nämä ovat todellisia haasteita, joiden seurauksena voi myös syntyä sen tyyppisiä yksittäisiä ongelmia, joista media on nyt repinyt otsikoita. Sen takia meidän pitäisikin nyt kohu-uutisten tehtailun sijaan keskittyä tukemaan opettajiamme ja oppilaitamme ja lähettää etenkin valtiovarainministeriölle selkeä viesti siitä, että koulutus on tärkein satsauksemme tulevaisuuteen. Se pitää siis myös resursoida riittävästi.

Kaikissa uudistukssa on omat kipupisteensä, mutta nimenomaan tutkimusnäyttö sekä koulu-uudistuksen perusteista että sen nykytilasta näyttäisi tällä hetkellä viittaavan siihen, että suomalainen koulu on kehittymässä lupaavaan suuntaan. Harmi vain, että tästä havainnosta tuskin saa kovinkaan raflaavia kohuotsikoita aikaan.

* Lisään poikkeuksellisesti mainitsemani lähteet kommentteihin lähdeluettelona, jotta  voit halutessasi perehtyä mainitsemaani tutkimukseen tarkemmin.

Koulu-uudistuksen uutisankka?

18/11/2018

33 kommenttia

Helsingin Sanomat julkaisi tänään hämmentävän artikkelin, jonka mukaan suomalaisen koulun heikkenevät oppimistulokset aiheutuvat uuden opetussuunnitelman eniten keskustelua aiheuttaneista kärjistä: digitaalisuudesta, ilmiöoppimisesta ja itseohjautuvuudesta. Artikkelin mukaan lapset jätetään oman onnensa nojaan tapittamaan tablettia. Näin kouluihin syntyy eriarvoisuutta.

Juttu on keikkunut koko päivän Hesarin verkkosivun luetuimpana ja sitä on jaettu somessa aika merkittäviä määriä, yleensä aika pöyristyneiden kommenttien kanssa. Olin hämilläni kun aloin tutustua jutun taustoihin tarkemmin.

Artikkeliin on haastateltu kahta psykologia, koulu-uudistuksen äänekkäimpiin kriitikoihin kuuluvaa emerita-professori Liisa Keltikangas-Järvistä ja jutun perustana olevan tutkimuksen tehnyttä tohtori Aino Saarista. Ongelmalliseksi tässä muodostuu se, että sävähdyttävä juttu perustuu neutraalisti arvioidun laajan tutkimusnäytön sijaan värittyneeseen tulkintaan yksittäisestä tutkimuspaperista.

Koulukentältä kuuluu paljon nurinaa peruskoulun opetussuunnitelman uudistuksesta, joka käynnistyi 2016 syksyllä. On aiheellista tutkia, miten digitaalisuus ja muut opetusuutuudet todella vaikuttavat oppimistuloksiin. Jollei uutisointi tästä tutkimuksesta ole aivan retuperällä, ei mainitussa paperissa kuitenkaan ole mitään tällaista tehty. Ja olisi aika hämmentävää jos olisi – pari vuotta sitten alkaneen uudistuksen mittaaminen jo nyt konkreettisina tuloksina olisi aika lailla mahdotonta nykyisin tieteellisin metodein.

Sen sijaan tässä tutkimuksessa lähdeaineistona on Hesarin artikkelin mukaan käytetty vuosien 2012 ja 2015 PISA-tuloksia. Ihan ensimmäisenä on syytä kysyä, onko PISA ylipäätään relevantti mittari nykyisenkaltaisessa maailmassa, missä kyvykkyys matematiikassa ja luonnontieteissä ovat marginaalinen ansio suhteessa vaikkapa vuorovaikutustaitoihin tai teknologisen murroksen ymmärtämiseen, joita PISA ei mittaa millään tavoin.

Mutta vaikka PISA-tulokset olisivat absoluuttinen totuus oppimistuloksista, ei tästä nyt mainitusta 2012 ja 2015 kerätystä aineistosta voi vetää yhtään minkäänlaisia johtopäätöksiä 2016 alkaneesta OPS-uudistuksesta. Ei ainakaan, ellei tutkijoilla ole ollut käytössä aikakonetta.

Käytetyn aineiston 5000 oppilasta ovat käyneet peruskoulua 2003–2012 ja 2006–2015. Olen vieraillut 2012 alkaen kymmenissä kouluissa, ja vasta viimeisten parin vuoden aikana olen nähnyt edes viitteitä digilaitteiden käytöstä tai ilmiöoppimisesta kentällä. Lähes kaikilla kouluvierailuillani yleisimmin käytetty metodi on ollut se, jonka me kaikki tunnemme: opettaja seisoo luokan edessä ja luennoi oppilaille. Ihan ensinnä olisi siis kiinnostavaa tietää, kuinka laajaa käsitellyn aineiston näyttö on ylipäätään ollut digitaalisuuden tai ilmiölähtöisyyden hyödyntämisestä tarkasteltujen oppilaiden arjessa.

Toiseksi, etenkään digitaalisuus ei kyllä ole oikein millään voinut edes olla merkittävässä roolissa tutkittujen oppilaiden kouluarjessa, jollei sillä tarkoiteta ATK-luokassa ruudun tapittamista. Älykännykät esiteltiin ensi kertaa 2007 ja Suomeen ne jalkautuivat 2008–2009. Tabletit tulivat puolestaan markkinoille 2010 ja kouluissa niitä alkoi näkyä 2012 aikaan. Siis silloin kun ensimmäinen tutkittu 2012 PISA-testattu kohortti on lopetellut peruskouluaan. Ennen vuoden 2016 OPS-uudistusta puolestaan ilmiöoppiminen tai itseohjautuvuus ovat olleet suomalaisessa koulussa lähinnä marginaali-ilmiöitä.

Jollei tutkimuksen uutisoinnissa ole tehty merkittävää virhettä tutkimusaineiston kuvailussa, on siis aika lailla selvää, ettei tästä aineistosta voi johtaa mitään väitetyn kaltaisia johtopäätöksiä. Tieteenfilosofisesti tosin vielä arveluttavampaa on, että tässä on esitetty erittäin painokkaita argumentteja nojaten tutkimusaineistoon, jota kukaan muu kuin asianomaiset eivät ole nähneet. Yksittäisestä tutkimuspaperista voi ylipäätään vetää äärimmäisen harvoin näin rajuja johtopäätöksiä. Tässä tapauksessa se on vielä epätodennäköisempää, koska myös vastakkaista näyttöä on olemassa niin digitaalisten menetelmien kuin ilmiöoppimisenkin hyödyistä oppimisessa, kuten esimerkiksi asiaa aktiviisesti tutkiva professori Kirsti Lonka on esittänyt. Kun tutkimuksen metodit, tarkka aineisto tai argumentointi eivät ole saatavilla perustuu nyt käytävä keskustelu lähes jäännöksettä arvailuun.

Lehtiartikkelin otsikkoväite siitä, että ”tutkimus paljastaa koulujen uusien menetelmien heikentävän oppimista merkittävästi” on siis harhaanjohtava. Vaikka 2012 ja 2015 PISA-kohorttien tutkimusaineisto osoittaisi mitä, se ei kerro meille yhtään mitään nykyisten koulujen uusien menetelmien oppimistehosta. Tästä aineistosta voi tehdä ainoastaan johtopäätöksiä, jotka koskevat vuosina 2003–2015 käytössä olleita metodeja. Lisäksi, vasta kun aineiston johtopäätöksiä on tarkasteltu laaja-alaisemmin suhteessa muuhun, myös vastakkaiseen, tutkimusnäyttöön on mahdollista esittää edes viitteellisesti näin painokkaita argumentteja.

On hieno juttu, että tällainen tutkimus on tehty. Odotan innolla tutkimuspaperiin tutustumista. Toivoisin kuitenkin malttia tällaisista löydöksistä käytävään keskusteluun – niin digihuuman valtaan joutuneiden uudistusintoilijoiden kuin koulu-uudistuskriitikoidenkin osalta. Kun ollaan tekemissä aika radikaalienkin uudistusten kanssa, on selvää, että tunteet nousevat pintaan kärjistäen näin mielipiteitä.

Olisi hyvä pystyä arvioimaan kriittisesti sekä perinteisiä että uusia menetelmiä asianmukaisin menetelmin ja käymään näistä asiallista keskustelua. Loppujen lopuksihan kaikkien tarkoitus lienee sama: rakentaa sellaista peruskoulua, jossa lapset oppivat oppimaan ja ymmärtämään maailmaa monialaisesti.

Numerot eivät mittaa osaamista – koulutus muutosvastarinnan kourissa

15/08/2016

4 kommenttia

Alivaltiosihteerin viikon luontoääni oli muutosvastarinta. Nyt koulun siirtyessä uuteen aikaan on tietty odotettavissa soraääniä. Vanhoja aikoja kaipaavat vetoavat milloin PISA-tuloksiin, milloin lasten heikkoihin arvosanoihin. Tässä on vain yksi ongelma. PISA-tulokset tai päästötodistuksen numerot kun eivät mittaa sen enempää oppimista kuin myöhempää menestystäkään.

Päin vastoin, arvosanat osoittavat varmuudella vain kyvyn lyhytaikaiseen tiedon toistamiseen. ”Kympin tytöistä” ei suinkaan tule menestyneitä uraohjuksia, vaan nykyaikaiselle työelämälle ongelmallisia säännön seuraajia. Kun sääntöjä pitäisi pystyä tarvittaessa rikkomaan, kaksitoista vuotta säntilliseksi koulitun tiedontoistajan on liki mahdotonta toimia oma-aloitteisesti. Samalla taas päivät tietokonepelejä hakkaavista seiskan oppilaista saattaa sukeutua vaikkapa Supercell-miljonäärejä.

Tästä ei muuten seuraa se, että kouluista pitäisi vain tehdä pelihalleja. Niin kuin profesori Alf Rehn loistavasti kiteytti, ei luovuuskaan kuki, jollei mieleen ole jotakin painettu. Jos kouluun tullaan vain viihtymään, on jotakin mennyt pieleen. Mutta  toisin kuin Rehn esittää, paras tapa ruokkia mielen yhteyksiä ei suinkaan ole pänttääminen – vaan tiedon monipuolinen hyödyntäminen ja arvioiminen. Mieli kun ei ole tyhjä varasto, jonka hyllyille voi tuosta vaan talletella faktoja kirjan sivulta, vaan puutarha, jossa ne kytkökset vahvistuvat, joita eniten ruokitaan.

Suomalainen koulu on maailman paras monella mittarilla mitattuna. Yksi mittari, jossa suomikoulu ei kuitenkaan loista on kouluviihtyvyys. On ihan totta, että jotkut edistykselliset kansankynttilät ovat jo aikaa sitten omaksuneet ajatuksen oppimisen mielekkyydestä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että nyt läpivietävä opetussuunnitelman muutos olisi turha. Kyse on siitä, että mielekkyyden vaatimus on juurrutettava koko koulumme peruskiveen, ei vain muutamien edistyksellisten opettajien arkeen.

Mielekäs oppiminen ei tarkoita sitä, että opettajasta täytyy tulla viihdyttäjä, tai että oppilaalta ei vaadita mitään. Päin vastoin, opettajan pitää viihdyttämisen sijaan kyetä kommunikoimaan oppilaalle mitä väliä on vaikkapa matematiikan oppimisella. Samaten opettajan pitää kyetä asettamaan selvät kehitystavoitteet, joita kohti oppija pyrkii. Sellaiset, joilla on oppijalle oikeasti väliä.

Ei koulusta tarvitse tehdä pelihallia, vaan paikka, jossa oppimisen ilo pääsee loistamaan. Oppiminen on myös kovaa työtä, ja vaatii oppijalta paljon. Mutta onko opettajalta liikaa vaadittu kyetä selittämään innostavasti, miksi penkkiä tarvitsee seuraavat 9–12 vuotta kuluttaa?

Kunnianhimoisille vanhemmille seiskan oppilas voi näyttää alisuorittajalta. Samalla hän voi kuitenkin olla kokonaan uuden toimialan suunnannäyttäjä – jos hänen vaan annetaan kasvaa täyteen mittaansa. Tai sitten hänestä voi kasvaa onnellinen lastentarhaopettaja tai käsityöläinen, vaikka lääkärivanhemmat muuta toivoisivatkin.

Mielekkyyden haasteeseen suomalainen koulu on nyt pureutumassa maailman mittakaavassa ainutlaatuisella tarmokkuudella.

Mitä jos kääritään hihat ja tartutaan toimeen – ja annetaan muutosvastarinnan visertää tyhjälle korvelle?

Koppioppimisen aika on ohi

21/05/2016

5 kommenttia

Kolmasluokkalainen esikoistyttömme kertoi tänään, että kouluun oli tullut uutena 6.-luokkalainen poika, jota muut luokkakaverit kiusasivat. Hänet oli lopulta siirretty Montessori-luokalle. Montessorit kun eivät kuulemma kiusaa.

Minusta tämä on ihan veretseisauttava signaali peruskoulustamme. On ihan päätötä, että me pidämme yhä koulukiusaamista välttämättömänä pahana osana koulunkäyntiä, kun se ei selvästikään sitä ole.

Koulukiusaaminen on hämmästyttävä ilmiö ainakin kolmesta syystä: ensinnäkin, sen yleisyyden takia; toiseksi, kuinka voimattomilta me sen edessä vaikutamme; ja kolmanneksi, kuinka yksinkertaista koko ongelma olisi pyyhkiä historiaan.

Ratkaisu on tässä: innostunut lapsi ei kiusaa.

Turhautunut ihminen etsii ulospääsyä ahdistuksestaan hinnalla millä hyvänsä. Kun heikompaa luokkakaveria monottaa polveen, kokee ainakin saavansa jotakin aikaan. Etenkin jos muu osa koulupäivästä koostuu kuoliaaksi tylsistyttävistä luennoista ja huonosti sujuvat kokeet muistuttavat uudestaan ja uudestaan omasta riittämättömyydestä.

Missä vaiheessa me heräämme siihen, ettei turhautumisen ja tylsistymisen kuulu olla osa täyspainoista oppimista? Kun ihmisellä on vapaus kokeilla uutta ja kun häntä kannustetaan ja kannatellaan nimenomaan vahvuuksien kautta, ei kiusaamiselle jää tilaa.

Juuri näin toimii Montessori-pedagogiikka: 1., 3. ja 5.-luokkalaiset ja 2., 4. ja 6.-luokkalaiset tutkivat ja ihmettelevät yhdessä ja kasvavat kukin omien vahvuuksiensa kautta.

Professori Kirsti Lonka totesi eilen järjestetyssä Sail for Good -tilaisuudessa, että jonkun kettutytön pitäisi vapauttaa nykykoululaiset koppioppimisesta.

Mitä jos aletttaisiin rakentaa aidosti innostavaa ja vahvuuksiin keskittyvää koulua? Montessorista olisi hyvä ponnistaa vauhtiin.

Koppioppimisen aika on ohi.

Esa Saarisen 60v-juhlaseminaari

13/08/2013

4 kommenttia

Järjestimme eilen Esa Saarisen 60-vuotisjuhlavuoden kunniaksi juhlaseminaarin, jossa näyttävä joukko suomalaisen akateemisen maailman ja liike-elämän suurnimiä kertoi suhteestaan Saariseen. Huikeassa ja säkenöivässä tilaisuudessa ilmoittautuneista 650 ihmisestä lähes kaikki saapuivat paikalle, ja 600-paikkainen Aalto-yliopiston Mellin-sali hehkui ääriään myöten aitoa innostusta Saarisen filosofiaa kohtaan.

Tilaisuuden avasi Aalto-yliopiston tuotantotalouden laitoksen johtaja Hannele Wallenius. Hän ei säästellyt ylisanoja alleviivatessaan Saarisen ajattelun merkitystä Aalto-yliopistolle. Walleniuksen jälkeen tilaisuuden puheenjohtaja ja primus motor Frank Martela johdatteli meitä Esa Saarisen filosofiaan. Frank on myös tilaisuudessa julkistetun Elämän filosofi -juhlateoksen päätoimittaja

Frankin jälkeen Helsingin yliopiston entinen rehtori ja kansleri, professori Ilkka Niiniluoto kysyi, miten entisestä punktohtorista ja systeemikriitikosta on 2000-luvulla sukeutunut merkittävä systeemiälykkö. Saarisen yhdessä Aalto-yliopiston professori Raimo Hämäläisen kanssa kehittämä systeemiälyn käsite on saanut maailman merkittävimmät älykkyystutkijat heristämään korvaansa.

Niiniluodon jälkeen puheenvuoro oli Oxford-tutkija James Wilkillä. Wilk totesi, ettei nykymaailman ongelmia ratkota exceleitä tuijottamalla ja laskutikulla. Tarvitaan inhimillistä ajattelua. Yhden näkökulman inhimilliseen ajatteluun tarjosi Raimo Hämäläinen esitellessään yksityiskohtaisemmin systeemiälyn luonnetta.

Oma puheenvuoroni käsitteli Esa Saarista sokraattisena kapellimestarina. Nähdäkseni Saarisen filosofian ytimessä eivät ole teesit tai kuulijan ylipuhuminen omalle kannalle. Sen sijaan hän toimii sokraattisena johdattelijana, joka saa kunkin ajattelijan oman ajattelun soimaan upeasti omalla tavallaan.

Makke ja Ollis Leppänen esittelivät meille Pafos-pedagogiikkaa. He totesivat James Wilkin tapaan, että tulevaisuuden haasteisiin tarvitaan inhimillistä ajattelua. Keskeisessä roolissa on myös Saarisen Pafos-seminaarista kotiin tuotava psykologinen pääoma. Seminaari ei Leppästen mukaan ole vain filosofiaa – se on myös psykologiaa.

Kirsti Lonka kertoi lennokkaasti ja mukaansatempaavasti kokemuksistaan Saarisen kanssa leoparditakeissa ja -sukkahousuissa Helsingin yliopiston juhlasalin luennoilla. Seminaarin ensimmäisen osion päätti Sam Inkisen terävä media-analyysi, jossa hän luonnehti Esa Saarista Suomen Marshall McLuhaniksi.

Tauon jälkeen vauhtiin pääsi johtajuus- ja bisnesnäkökulma. Johtajuuskonsultit Heikki Peltonen ja Tapio Aaltonen analysoivat tarkkasilmäisesti Saarisen merkitystä johtajuudelle. Peltosen kenties tilaisuuden tunnevoimaisin esitys kertasi hänen Saarisen kanssa jo kymmeniä vuosia kulkemaansa yhteistä matkaa. Aaltonen puolestaan nimesi Saarisen ajattelun ”esasofiaksi” – Esan viisaudeksi.

Lopuksi huippujohtajat J.T. Bergqvist, Pertti Korhonen, Matti Alahuhta ja Jorma Ollila kertoivat, miten Saarinen oli muuttanut heidän ajatteluaan ja toimintaansa. Viesti oli yksimielinen: Saarinen oli onnistunut viemään heidän johtajuuttaan ihmiskeskeisemmäksi ja samalla myös tuloksekkaammaksi. Kuten Alahuhta tilaisuudessa teroitti, asiakastyytyväisyys tulee vasta henkilöstötyytyväisyyden jälkeen. Ihmisistä huolen pitäminen näkyy puolestaan myös yrityksen tuloksessa.

Kaiken kaikkiaan tilaisuus oli innostavuudessaan ja syvällisyydessään huikea läpileikkaus Esa Saarisen ajattelusta ja filosofiasta. Puheenvuorojen jälkeen kellekään jäi tuskin epäselväksi, että elämänfilosofi Esa Saarinen on muuttanut suomalaista ajattelua pysyvästi parempaan suuntaan, korostaessaan inhimillisyyttä, elämänmyönteisyyttä ja uskoa meistä joka ikisen mahdollisuuksiin kukoistaa.

PS. Voit katsoa seminaarin verkosta täältä: http://bambuser.com/v/3805999

PS2. Elämän filosofi -kirjaa voi tilata Aalto-yliopiston tuotantotalouden laitoksen kirjastosta: http://tuta.aalto.fi/fi/kirjasto/yhteystiedot/