Ei työ tapa – vai tappaako?

Hesarissa oli tänään tunteita herättänyt juttu amerikkalaisesta ja suomalaisesta suhtautumisesta työuupumukseen. Täällä Suomessa joka ikinen tuutti tööttää juttuja siitä, kuinka iso haaste työuupumus on. Samaan aikaan meikäläinen 37,5 tunnin työviikko viiden viikon vuosilomineen tuntuu tuplasti pidempää päivää parin viikon lomilla vääntävälle jenkille lähinnä vitsiltä.

Isoin ongelma työuupumuskeskustelussa on, että perimmältään psykologista ilmiötä arvioidaan mustavalkoisin mekanistisin käsittein. Leikataan työpäivää niin työntekijä piristyy. Tämä vaan ei näytä pitävän paikkaansa. Alle neljänkymmenen viikkotunnin puurtavia työntekijöitä kun tuntuu uupumus vaivaavaan siinä, missä kahdeksankymmenen viikkotunnin pankkiireitakin. Puhumattakaan umpistressaantuneista osa-aikaisista. Ja sitten vielä paradoksaalisesti tuhannet yrittäjät vääntävät duunia kellon ympäri ihan hyvällä fiiliksellä.

Ongelmana suomalaisessa työkeskustelukulttuurissa on se, että työuupumus ja muut työn haasteet ovat koko ajan tapetilla. Jos joka toinen jamppa funtsailee juniorin huudettua yön yli naama punaisena uusia hampaitaan että onkohan tämä nyt sitä työuupumusta, niin ei ole mikään ihme että alkaa ohimoita pakottamaan. Jos sen sijaan huomio on kiinnostavissa asioissa ja fiilis sellainen, että homma rullaa, ei ajatus työuupumuksesta ehdi edes juolahtaa mieleen, vaikka illalla olisikin kiva rojahtaa hyvin vedetyn päivän jälkeen sohvalle lataamaan. Ongelma ei ole työssä tai työmäärässä, vaan siinä, miten teemme ja ajattelemme työtä.

Vyyhti tarvitsee nähdäkseni ratkaisukseen työajan lisäksi sen psykologisen akselin. Miten hyvin työ on organisoitu? Miten paljon sillä on tekijälleen väliä? Mitä tapahtuu korvien välissä kun maanantaiaamu koittaa?

Jenkkilän työmyyräkulttuuri selittyy helposti muun muassa sillä, että sikäläinen sosiaaliturva on aika irvokas himmeli. Jos oma henkiinjäänti on työssäkäynnistä kiinni, niin ei kukaan täysjärkinen ota vuoden sapattia vaikka kuinka päätä pakottaisi. Duunia painetaan kuumeessa ja vatsataudissa, koska vaihtoehto on vielä pahempi. Kumma kyllä, oman ja jälkikasvun henkiinjäänti on ihmeen hyvä tapa tehdä paskaduunistakin merkityksellistä. (Järjestelmän ongelmakohtia ei tosin tarvitse hakea amerikkalaisten suurkaupunkien katuja kauempaa.)

Toinen juttu liittyy johtajuuteen. Kun puhutaan näistä uuden ajan litteistä organisaatioista, vaativat ne joko hemmetin toimivan rekrytointiprosessin, joka päästää seulasta läpi vain ne yrittäjähenkisimmät – tai sitten todella kirkasta johtajuutta. Sellaista, joka asettaa etätyölle ja liukuville työajoille kaveriksi selkeät tavoitteet sekä tavat päästä niihin.

Sellainen johtajuus on sitä kaikkein vaativinta johtajuutta, johon luullakseni kasvaa vain vuosien kokemuksen kautta. Siinä kun pitäisi pystyä olemaan samaan aikaan posketon bisnesohjus ja kirkasotsainen humanisti – yhdistelmä joka harvoin viihtyy samojen korvien välissä. Aika moni bisneskoulunsa käynyt tyytyy tänäkin päivänä vaan kellottamaan sen, että sorvin ääressä ollaan työsoppariin kirjattu aika. Se on meinaan aika paljon helpompaa kuin raapia päätä siitä, mitä kunkin Panu-Petterin pitäisi duunissa tarkkaan ottaen saada aikaiseksi.

Mutta jos työ on hyvin organisoitua ja se tuntuu tekijälleen merkitykselliseltä, ei ole iso ongelma ottaa illalla kymmenen minuutin puhelua tai vetää iltoja silloin tällöin pitkiksi. Sitten palataankin tähän kysymykseen: pitäisikö meidän siis tulevaisuuden työssä kasvattaa vain yrittäjähenkisiä itseohjautuvia uraohjuksia jotka tekevät kellon ympäri töitä naama hymyssä, sekä superpomoja, jotka johtavat edestä käsin liput liehuen omat joukot ennennäkemättömään sisäismotivoituun kasvuun?

No ei.

Ihminen kun ei ole olemassa työtä varten, vaan työ (ja kaikenlainen muukin puuhastelu) on yksi luonnollinen osa ihmiselämää. Mutta vain osa. Jos työ haukkaa koko elämän, ei yhtälö ole sen terveempi kuin että paukuttaisi aamupuurosta iltapalaan World of Warcraftia. Oman pään kestämisen kannalta prioriteetit kannattaa pitää järjestyksessä.

Perhe, ihmissuhteet ja oma arvomaailma ovat aina arvokkaampi juttu kuin työ. Myös hyvin järjestettyä merkityksellistä työtä kannattaa jaksottaa niin että muille tärkeille jutuille jää tilaa. (Paitsi entäs jos sinkun arvomaailma on, että ura tulee ensin, eivätkä kaverit kiinnosta? No en minä tiedä. Mutta veikkaan, että 99,9% tämän jutun lukijoista ei tunnista itseään tästä kuvaukseta.)

On parempi tehdä seitsemän tuntia duunia hyvällä sykkeellä ja peuhata ilta muksujen kanssa tai vaikka hakata sitten sitä WoW:ia, kuin tehdä viisitoista tuntia otsa kurtussa oli duuni kuinka nastaa tahansa. Samaten stressiputki kannattaa katkaista syksyin keväin lyhyillä breikeillä ihan jotta aivot saavat tilaa toipua jatkuvasta suorittamisesta. Itse olen aina ollut tosi huono lomailemaan, mutta kokemuksesta uskon lomien voimaan. Vaikka työ olisi kuinka nastaa tahansa, pitää siitä saada ajoittain breikkejä, jotta kuuppa jaksaa sitten taas keskittyä. Hyvin jaksotettua työtä jaksaa tehdä pitkääkin päivää silloin kun siihen on tarvis.

Työssä keskeisin juttu on viime kädessä se, miten paljon hyvää jälkeä siinä saa aikaan. Mittareina ovat määrä ja laatu. Jos työpäivä menee kivien potkimisessa ja kello neljää odotellessa niin jotain on pielessä. Samaten jos joku tööttää viisitoista tuntia päivässä sutta ja sekundaa – mikä on aika todennäköinen yhtälö jos ihmiset ajetaan piippuun – on sekin yhden tyyppinen idiotian muoto.

Silja Paavola totesi kymmenkunta vuotta sitten Hesarissa: ”Ei se työ tapa, vaan se työtapa.” Kun nuppi ja kroppa ovat levänneet, työllä on selkeä suunta, ja sillä tuntuu olevan jotain väliä tekijälleen, aika harva jaksaa laskea tunteja tai mussuttaa väsymyksestä.

Työelämän perimmäinen ongelma ei ole työn määrä vaan työn epämäärä.

9 thoughts on “Ei työ tapa – vai tappaako?

    • Juurikin näin!!!! Työtä voi olla vaikka kuinka paljon, mutta jos se on mielekästä, palkitsevaa, arvostettua, hyödyllistä, tärkeää ……. sitä voi tehdä vaikka kuinka paljon ja hyvällä flow-tunteella.
      Työtä voi olla sopivasti tai vaikka vähänkin, mutta jos se on vastoin omia arvoja, pakotettua idioottimaisuutta, johon ei itse pysty vaikuttamaan tai sitoutumaan, tai kun kukaan yrityksessä ei ole kiinnostunut työntekijän ideoista tai kehitysehdotuksista vaan kaikki muutokset sanellaan ulkoapäin, ja joihin työtekijät eivät tunne voivansa sitoutua, koska niissä ei ole mitään järkeä ….. …….. se tappaa työn teon ilon ja mielekkyyden.

  1. Mikäköhän tuon Kuittisen avauksen pointti on? Syyllistäminen? Työssään (ja ehkä muussakin elämässään, elämä kun on kokonaisuus) uuvahtanut ihminen osaa varmasti itsekin syyllistää itseään. Tuskinpa puheet suomalaisten työntekijöiden vellihousuisuudesta verrattuna esim. jenkkien ”ylivertaisuuteen” (aina tavoitettavissa tunteja laskematta) saavat sen uupuneen suomalaisen sisäisen motivaation kukoistamaan ja uupumuksen väistymään kuin taikaiskusta. Yhtä empaattista kuin kehottaa masentunutta ottamaan itseään niskasta kiinni.

    • Tuli vielä mieleen, että ne työssään uupuneet, keitä tunnen, eivät ole lehdestä lukeneet, että pitäisikö tässä nyt minunkin uupua, kun asia on tapetilla. He ovat hyvin tunnollisia ja vaativat itseltään paljon ja ainakin osittain juuri siksi ovatkin uupuneet.

  2. Loistava kirjoitus. Voisi olla minulta lähtöisin 😉

    Juuri 5 min. sitten keskustelin samasta aiheesta erään henkilön kanssa. Ei se työ uuvuta, jos sitä on kiva tehdä. Siksi se, että tekijää kuunnellaan ja parannetaan toimintaa ideoiden pohjalta tuo mielekkyyttä työhön ja sitä kautta jaksamista.

    Tämä on niin nähty, kun itse olin esimiesasemassa ja otin tärkeimmäksi tehtäväkseni kuunnella alaisiani, miten he haluavat, että he työnsä tekevät. Kunhan ulos tulee sitä tavaraa, mitä yritys ja erityisesti asiakkaamme odottavat. Esimiehenä sinun on oltava mahdollistaja, ei määrääjä.

  3. Hienoa kun joku avaa uusia näkökulmia. Itse olen palkkatyössä ja lisäksi osa-aikainen yrittäjä. Viikossa tulee n.50/tuntia ja olen terve ja tyytyväinen elämääni, myös läheiseni vaikuttavat olevan. Näin ollaan tehty jo 40 vuotta , eläkkeelle aion jossain vaiheessa jäädä – työ ei ole mikään pakko! Pitkään suomalaista työelämää monelta kantilta seuranneena suurimmat ongelmat ovat vastuun kapeus ja virheiden pelko. Ongelmallisinta on mielestäni juuri tuo virheiden pelko – jos niitä sattuu – rangaistus seuraa, jenkkeissä katsotaan virheet kehittymisen paikaksi.

  4. Uupumuksen, työstä tai muusta johtuvan, kuittaaminen pohjimmiltaan psykologiseksi ilmiöksi on kyllä aikamoista mutkien suoristelua. Vaikka olisi miten kivaa, ihmisruumiin fyysiset rajat ovat olemassa ja eri ihmisillä eri paikoissa. Ihmiset ovat geneettisen perimänsä ja lapsuuden stressitilanteiden muokkaamina ruumiillisesti erilaisia käsittelemään stressiä. Eli aina ei riitä, että ihminen säätää päätään tai sosiaalista ympäristöä, usein pitää myös säätää ihan kokreettisia olosuhteita. Esim. sitä kivankin työn määrää.

    Mitä taas jenkkijärjestelmään tulee, maahan on monella tasolla kehitysmaa jos katsotaan kokonaisuutta eikä vain valkoista ylempää keskiluokkaa.

  5. Ei työ tapa vaan omat odotukset työstä. Jos kokee ettei osaa. Jos kokee osaavansa paremmin kuin muut. Jos kokee tietävänsä, mitä pitäisi tehdä, mutta kukaan ei kuuntele. Jos rakastaa työtään, mutta muutakin elämää pitäisi olla. Jos ei ole työtä. Jos kokee, ettei kehity. Jos kokee, että palkka on liian pieni. Ei ajalla ole merkitystä paitsi että ajan myötä omat odotukset muuttuu ja silloin työ alkaa tappaa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s