Osallistuin tänään innostavaan Parenting Happiness -seminaariin, jossa pohdimme yhdessä Maaret Kallion, Ilona Rauhalan, Tara Langen, Tiina Hutun ja Makke Leppäsen kanssa vanhemmuuden haasteita. Omassa puheenvuorossani aloitin jo pitkään tutuiksi tulleilla teemoilla flow’sta ja sisäisestä motivaatiosta. Lapsen olisi hyvä kasvaa löytämään omat vahvuutensa sekä oppimisen riemu. Se ei kuitenkaan riitä.

Toukokuussa Salt Lake Cityssä järjestettiin ASU-GSV Summit, jossa USA:n merkittävimmät opetus- ja teknologia-alan vaikuttajat toimitusjohtajista ministereihin kokoontuivat päivittämään kuulumisia. Osallistuin tilaisuudessa paneeliin, jossa pohdittiin suomalaisen ja aasialaisen koulun eroja.

Kiinalainen panelisti sanoi olevansa kuin susi. Ilman rajatonta kunnianhimoa hän olisi tuskin noussut oman koulunsa huippuoppilaaksi ja päässyt sitä kautta Harvardiin opiskelemaan. Totesin, että jos kiinalainen koulu tuottaa susia, on suomalaisen koulun tuote pikkupossu. Meillä ei päntätä hiki hatussa kaksitoista tuntia päivässä. Meillä on pitkät välitunnit ja kevyet kotiläksyt. Yksittäisten huippuosaajien sijaan koulumme antaa kaikille tasa-arvoisen ja korkealuokkaisen koulutuksen. Silti suomalainen koulu on yhä maailman paras.

Pari viikkoa sitten amerikkalainen tuttavani vieraili Suomessa. Hän ihmetteli sitä, miten vähän Suomessa tehdään töitä. Hän sanoi useammin kuin kerran, että hän on viimeksi pitänyt lomaa seitsemän vuotta sitten. Ihan hyvin hän näytti silti voivan. Olen aiemminkin pohtinut sitä, ettei työmäärä ole niinkään isoin työstressin aiheuttaja, vaan ennemmin se, miten työ on järjestetty. Päin vastoin, liian vähäinen stressi voi johtaa huonovointisuuteen.

Tietokirjailija Nassim Talebin mukaan jokainen elävä olio tarvitsee stressiä ja vastoinkäymisiä voidakseen hyvin. Vastoinkäymiset vahvistavat organismia ja tekevät siitä ”antifragiilin”: kyvykkään toimimaan yllättävissä tilanteissa.

Me olemme kuitenkin rakentamassa täyttä häkää yhteiskuntaa, jossa vastoinkäymisiä ja haasteita on yhä harvemmin. Sen sijaan arkemme täyttävät yhä paremmin yksilöidyt ja räätälöidyt nautinnot Netflixeineen, mobiilipeleineen ja fidget spinnereineen. Orwell oli sittenkin väärässä – uusi uljas maailma kuuluu Aldous Huxleylle.

Olen aina luullut olevani hyvin perillä uusista trendeistä. Silti minun on tunnustettava, että oma kalkkis-viivani kulkee fidget spinnerin kohdalla. Kuulun itse x-sukupolveen, joka on kasvanut maanis-depressiivisten 1980-luvun nousukauden ja 1990-laman läpi. Y-sukupolvi, nuo ihanat pullamössöt, puolestaan vaativat, että kaikki tulee mulle nyt heti. Z-sukupolvikin ehti vilahtaa  tubettajineen ja Snapchateineen. Nyt taitaa olla sitten menossa Å-sukupolvi. Ja fidget spinner.

Siis häh?

Mitä taitavammin silottelemme yhteiskunnasta töyssyt, haasteet ja negatiiviset kokemukset, sitä tyhjemmältä elämä tuntuu. Haasteeton elämä vetää solmuun niin kropan kuin päänkin. Nyt kun meillä on vihdoinkin mahdollisuus elää turvallista ja innostavaa elämää, olisi entistä tärkeämpää kasvaa kohti uskaltamista ja haasteisiin tarttumista. Myös elämän varjopuolta: negatiivisia tunteita, pelottavia kysymyksiä ja epävarmuutta. Sillä jos aitaus on täynnä pikkupossuja, mitä tapahtuu kun paikalle pamahtaa susi?

Taleb kirjoitti koko inhimillisen kokemuskirjon tärkeydestä. Voidaksemme hyvin meidän pitää pystyä elämään täysillä niin myötä- kuin vastoinkäymisetkin. Hieman ilkikurisesti hän totesi, että jos mielialalääke Prozac olisi keksitty 1800-luvulla, ei meillä olisi ollut Charles Baudelairen, Sylvia Plathin tai Edgar Allan Poen tapaisia inhimillistä ajattelua muuttaneita neroja.

Å-sukupolvella on ennennäkemätön mahdollisuus rakentaa maailmaa, jossa jokaisella ihmisellä on mahdollisuus toteuttaa itseään. Meidän aikaisempien aakkosten tehtävänä on pitää huoli siitä, että he uskaltautuvat myös tarttumaan haasteisiin ja kokemaan elämän koko kirjon hyvine ja huonoine puolineen.