Joko maailma on tullut hulluksi, tai sitten minä olen.
Ainakin siltä tuntuu, kun seuraa näitä nykyajan Twitter-myrskyjä. Ihan käsittämättömistä asioista saadaan mobilisoitua virtuaalisia lynkkauskampanjoita. Pahimmillaan särjetään kokonaisia ihmiselämiä.
Yksi osasyy on nähdäkseni maailman syvenevä poteroituminen. Vahvat äärioikeistolaiset ja liberaalipuritanistiset näkökulmat synnyttävät aaltoja ”ainoasta oikeasta ajattelutavasta”. Me emme tarvitse enää isoveljeä valvomaan – sosiaalinen media hoitaa homman.
Kun rintamalinjat syvenevät skandaali skandaalilta, epätoivo tuntuu kasvavan etenkin liberaalileirissä. Äärioikeistoon ei tunnu tarttuvan oikein mikään. Jos Donald Trumpia ei kaada edes #metoo, kai jotain pitää tehdä jollekin? On surullista, että liberaalit tuntuvatkin alkaneen jahdata ensi sijassa toisiaan närkästyskampanjoillaan, vaikka nyt viimeksi pahastumalla tästä Herra Heinämäen intiaanihatusta.
Vaikka poliittiset rintamalinjat ja maailman jonkinlainen kollektiivinen ahdistus selittävätkin osan ilmiöstä, todellinen syy on kuitenkin muualla: sosiaalisen median perusluonteessa ja sen synnyttämässä radikaalissa viestintävinoumassa.
Meidät on kasvatettu ajattelemaan, että painettu sana on totta.
Vielä minun lapsuudessani 1980-luvulla painettu teksti oli lähes aina käynyt läpi pitkällisen laadunvarmistusketjun. Painokoneet eivät jauhaneet tekstiä ulos kuin vasta siinä vaiheessa, kun se oli arvioitu moneen kertaan. Ei ollut kerta kaikkiaan mahdollista, että joku tuottaisi painettua tekstiä umpikännissä niin, että se päätyisi lukijan käsiin käymättä lukuisten kustannustoimittajien arvioitavana.
Samaten kirjallinen viestintä oli harkittua. Kirjeen tuottaminen käsin tai kirjoituskoneella vaati vaivannäköä ja ajatustyötä. Sitä ei voinut vaan töötätä kolmisormimenetelmällä sähköpostiruudulle ja painaa ”lähetä” ennen kuin ehdit edes lukea kirjoittamaasi.
Viimeisen kymmenen vuoden aikana kirjallinen viestintä on muuttunut täysin. Ensisijaisesti muutos johtuu sosiaalisesta mediasta, mutta sen juuret ovat jo 1990-luvulla sähköpostissa ja muissa sähköisissä viestimissä. Nyt kuka tahansa voi tuottaa julkista tekstiä toimimalla itse kirjoittajana, päätoimittajana, kustannuspäällikkönä, painokoneen käyttäjänä ja tekstin jakelijana.
Silti me suhtaudumme tekstiin yhä niin kuin olemme oppineet suhtautumaan vuosikymmenten aikana. Käsitys tekstin luotettavuudesta ja virallisuudesta istuu syvällä selkärangassamme.
Vain murto-osa nykyaikana lukemastamme tekstistä on tuotettu harkiten.
Päin vastoin, twiittejä lauotaan umpitunnelissa niin, ettei kirjoittaja edes muista aamulla kirjoittaneensa someen. Twiittien, statuspäivitysten, Instagram-kommenttien ja joskus jopa blogipostausten tuottaminen muistuttaa enemmän tapaa, jolla ilmaisemme itseämme suullisesti. Väitteet ovat spontaaneja, hiomattomia ja joskus ajattelemattomia.
Perinteisesti jos joku päästi aivopierun kaljatuopin äärellä, riitti sanoa perään ”anteeksi, en tarkoittanut sitä ihan noin”. Keskustelukumppani tönötti nokan edessä. Pöyristynyt ilme riitti kommunikoimaan, että viesti ei mennyt perille niin kuin piti.
Jos töksäytys sen sijaan lipsahtaa Twitteriin ja kirjoittaja ehtii nukkumaan ennen ensimmäisiä kommentteja, ei anteeksipyyntö enää auta. Yön aikana twiittimyrsky on mobilisoinut lynkkausjoukot. Sosiaalisen median kaikukammio on nostattanut lipsahduksesta skandaalin.
Oma roolinsa on myös medialla. Ennen vanhaan virallisia poliittisia kannanottoja ja niiden sanamuotoja työstettiin viikkokaupalla. Nyt poliitikon aamutunneilla lähettämä tunteenpurkaus saatetaan tulkita lehtikirjoitelussa puolueen virallisena kantana. Kun media vielä korostaa ilmiötä siteeraamalla yksittäisiä twiittejä ikään kuin virallisina lausuntoina, ei ole ihme, että saamme lillukanvarsista aikaan mittavia paheksuntavyyhtejä.
Nähdäkseni suurin haaste nykyisessä viestintäkulttuurissa ei liity niinkään poliittisiin tai aatteellisiin rajanvetoihin, vaika ne toki kärjistävät ja ruokkivat myrskyjä.
Twitter-myrskyt syntyvät siitä, että me tuotamme sosiaalista mediaa kuin puhuisimme asioista – ja tulkitsemme sitä kuin lukisimme harkittua, painettua sanaa.
Ajattelun ammattilainen 
Aivan yhtä mieltä siitä, että julkaisukynnyksen laskeminen tuottaa monenlaista harkitsematonta rapaa. Vanha kunnon Esson baarin kulmapöytä toimi kokonaisuutta ajatellen monessa suhteessa paremmin niiden jo huomenna unholaan jäävien paineiden purkupaikkana kuin kyky laukoa äkkivääriä twiittejä ja fb-kommentteja.
Jäin kuitenkin miettimään tuota esittelemäsi poliittisen jaon anatomiaa: äärioikeisto vs liberaalipuritanistit. Eikös tuo nyt ole hieman turhan yksinkertaistava ja arvottava jako…?
Joo mietin aika pitkään, miten tuon saisi muotoiltua fiksusti, ja jotain olennaista jaottelusta varmaan jää puuttumaan – en vaan saa oikein kiinni mitä.
Jonkinlaiset tämän tyyppiset jakolinjat olen hahmottavinani nykykeskusteluissa. Yksi äänekäs vähemmistö pitää meteliä kaikenlaisen maahanmuuttokritiikin viitan alla ja toinen puolestaan reagoi voimakkaan kriittisesti lähes mihin vaan, joka voidaan tulkita rasistiseksi tai syrjiväksi.
Poliittiselle kentälle mahtuu sitten näiden väliin tietysti vaikka minkälaisia painotuksia ja toimijoita.
Miten itse jäsentäisit keskustelukenttää?
Lauri, näen somen äänekkäät paljon laajempana ja monimuotoisempana joukkiona kuin vain kuvattuina kahtena. Omaan twitter-feediini läikkyy noiden lisäksi arviointeja kotimaisista poliittisen vallan paalutushankkeista, absurdit mittakaavat saaneita tasa-arvo- ja oikeuskeskusteluja ja jos jonkinlaista (omasta tai toisen puolesta) mielensäpahoittamista. Esitetty kahtiajako on siksi liiaksi yksinkertaistettu – ja sisältää nolostuttavia piirteitä.
Ensimmäiseksi ryhmäksi valitsit (syystäkin) ilmiselvän ja vastenmielisiä ajatuksia herättävän äärijoukon. Haasteelliseksi noin kategorisen jaon tekee kuitenkin sen, että tuon otsikon alle voi turhan helposti niputtaa erilaisia, ja aivan perustelluistakin syistä arvioivia, mielipiteitä vaikkapa tuon esille nostamasi siirtolaisuuden, pakolaisuuden tai maahanmuuton sekä positiivisia että negatiivisia ilmiöitä sisältävästä monitahoisesta vyyhdestä. Omasta ajattelusta eroavien näkökulmien, huolien tai jopa pelkojen leimaaminen ääripääksi johtaa monen osalta avoimen, järkevän keskustelun vaikenemiseen – ja jättää tilan vain vauhkoille, päässä jos toisessakin.
Toisaalta, toista joukkoa nimitit termillä, joka uskoakseni kantaa termin ’liberaali’ mukana monelle positiivisia mielleyhtymiä. Lisäksi ylläolevassa kommentissa valitsit tämän ryhmän vastustavan asioita (rasismi, syrjiminen), joista ei tietenkään voi olla kahta mieltä. Ja vielä kirjoitat, että ensimmäinen ryhmä ”pitää meteliä”, jälkimmäisen vain ”reagoi voimakkaan kriittisesti”.
Valitsemalla sanat huolella voi 1) luoda ja edesauttaa kahtiajakautumista sen sijaan, että rakentaisi avoimempaa keskusteluympäristöä ja kenties siltoja ymmärryksen syntymiselle, sekä 2) ehkä jopa ohjata tämänkin blogin lukijat valitsemaan ääripäistä ”sen oikean”?
Vaikka en osaakaan hetimiten sanoa mikä olisi parempi luokittelu, tuo jako minua häiritsi. Mutta, kuten alunpitäen mainitsin, tämä oli sivupolku muutoin samanmielestä nyökyttelyä aiheuttaneessa blogitekstissäsi.
Keskustelukenttää hallitsevat huomionkipeät yksilöt, joiden yksi alajaos on mielensäpahoittajat. Tämä alle 5% osa kansasta on niitä reppanoita jotka eivät pääse ääneen normaalissa, johon myös Esson baarin pohdinnat kuuluvat, keskustelussa vaan heidän täytyy tuutata sanomaansa näppiksen takana piilossa. Touhu on silkkaa törkeää vallankäyttöä ja tyraniaa.
Se ”mielensäpahoittaminen” on nähdäkseni ihan etsimällä etsittyä ja kuuluu siihen kastiin joka syyttää rasismista ja syrjinnästä epämiellyttäväksi katsomiaan sanoja, tekoja tai tekijöitä. Jostain syystä sellaiset syytökset saavat aina paljon väkeä mukaansa.