Bolivia on eteläamerikkalainen valtio, joka on hiljattain noussut köyhimpien maailman maiden joukosta keskituloisten joukkoon. Yhtenä tekijänä Bolivian nousussa ovat olleet erilaisten kehitysyhteistyökumppaneiden rahoittamat ja mahdollistamat projektit, joiden avulla kamppaillaan köyhyyttä vastaan, torjutaan sairauksia ja lisätään yleisinhimillistä hyvinvointia muun muassa tukemalla tasa-arvoa ja lisäämällä koulutusmahdollisuuksia.

Vierailin UNICEFin vapaaehtoisryhmän kanssa Boliviassa viime viikolla. Ikimuistoisen matkan aikana tutustuimme laajasti UNICEFin yhteistyöprojekteihin Santa Cruzissa, Cochabambassa, Independenciassa ja Tiquirpayassa. Päällimmäisenä matkalta jäi mieleen, kuinka monessa eri tasossa kehittyvää maata voidaan tukea. Kehitysyhteistyöprojektit muodostavatkin nähdäkseni eräänlaisen hierarkian tai pyramidirakenteen, jossa yhteistyöprojektit etenevät välittömistä ongelmanratkaisutilanteista syvällisempään vaikuttamiseen.

Unicefin ”smurffit” vierailun alussa.

Pyramidin kärkenä ovat ”laastarit”. Nämä ovat hankkeita, joissa hoidetaan jotain välitöntä ongelmakohtaa. Esimerkiksi Santa Cruzissa koskettavimpia tapaamisia oli katulapsien suojakoti, jossa tapasimme paikallisia kodittomia lapsia. Olin häkeltynyt siitä, kuinka avoimia ja helposti lähestyttäviä suojakodin pojat olivat. Pelasimme yhdessä futista ja juttelimme arjen askareista. Jos en olisi tiennyt, että kyse oli kodittomista lapsista, olisin arvellut, että nämä ovat ihan tavallisia bolivialaisia poikia. Kohtaaminen oli vaikuttava, mutta samalla sydäntäsärkevä: tilastojen mukaan vain yksi kymmenestä katulapsesta pääsee kiinni tavallisen elämän syrjään. Tekemistä siis riittää. Silti on upeaa, että on olemassa tällaisia hankkeita, jotka antavat rankkaa elämää eläville lapsille edes hetken hengähtää.

Jalkapallopeli Santa Cruzin kodittomien poikien kanssa.

Seuraavana tasona tulee ”haavanhoito”: tapa ratkoa ongelmia pitkäkestoisemmin. Santa Cruzissa tapaamamme rikostuomion saaneet nuoret olivat päässeet mukaan ohjelmiin, joista he kiittivät mahdollisuutta uuteen elämään. Oli koskettavaa kuunnella 17-vuotiaan pojan kertomusta siitä, miten ohjelma oli antanut hänen elämälleen aivan uuden suunnan. Mielessä kummitteli kuitenkin samalla ajatus: täytyykö nuoren mokata kunnolla, jotta hän saisi elämänsä kuntoon? Eikö heitä voisi auttaa paremmin jo ennen mokaa? Tätä varten näitä projekteja kuitenkin tehdään: yksikin lapsi tai nuori on korvaamattoman arvokas olento ja jos yksikin löytää elämälleen suunnan, ollaan jo tehty jotakin suurta.

Kolmas taso on ennaltaehkäisy. Esimerkiksi pienenpienessä Tiquirpayassa juttelimme 6–7-vuotiaiden koululaisten kanssa, jotka olivat innoissaan esimerkiksi matematiikasta tai kielten opiskelusta. Samaten vuoristokylä Independenciassa sairaanhoito on kehittynyt viime vuosina paljon ja mahdollistaa yhä useammalle ihmiselle paremman elämän. Satsaamalla koulutukseen ja terveyteen luomme pohjan, jossa yhä harvempi syrjäytyy tai putoaa kyydistä.

Keskustelua koulupäivän arjesta 6-vuotiaiden Miriamin, Joelin ja muiden tiquirpayalaiskoululaisten kanssa.

Pyramidin pohjalla on kuitenkin juurisyiden hoito. Vaikka Bolivia onkin kehittynyt viime vuosina hurjaa vauhtia, vallitsee siellä, niin kuin niin monessa muussakin maailman kolkassa, yhä paikoin hurja epätasa-arvo. Siksi rakenteisiin vaikuttaminen, eli UNICEFin työ niin hallituksen kanssa kuin ruohonjuuritasolla on ensiarvoisen tärkeää. Se, mihin valtio budjetissaan satsaa määrää kehityksen suunnan. Tuloerojen tasaaminen, absoluuttista köyhyyttä vastaan taisteleminen ja perheiden kouluttaminen ymmärtämään, että esimerkiksi lasten kurittaminen on fundamentaalisesti väärin, ovat avainasemassa sellaisen pohjan luomisessa, josta jokainen lapsi voi ponnistaa ihmisarvoiseen ja kannattelevaan elämään. Mieleeni jäi näistä aloitteista etenkin UNICEFin ja Caritaksen yhteisprojekti, joissa perheitä koulitaan ymmärtämään, mikä on lapselle oikeasti hyväksi.

Vaikuttavaa oli se, että kaikissa neljässä tasossa tapahtuu koko ajan hurjan hienoja juttuja, joita mitataan tarkoilla tulosmittareilla. Kyse ei siis ole puuhastelusta, vaan määrätietoisesta työstä, jonka seurauksena ihmiskohtalo toisensa jälkeen kasvaa ihmisarvoiseen elämään. Koska jokaisen ihmisen ihmisarvo on prikulleen sama, tarkoittaa tämä nähdäkseni sitä, että niin pitkään kun yksikin lapsi tai nuori on yhä vaarassa joutua yhteisestä maailmastamme sivuun, joutuu elämään väkivallan uhan alla tai pelkäämään terveytensä puolesta, tekemistä riittää.

Kotiin palattuani katson henkeäni haukkoen ympärilleni. Bolivian viikon jälkeen Suomi tuntuu lähes taianomaiselta utopialta. Meillä ei tarvitse pelätä aliravitsemusta, tuberkuloosia tai sitä, että lapsi ei palaakaan kotiin koulumatkaltaan. Vaikka Suomella on omanlaisiaan haasteita, ovat meidän asiamme kansakuntana monessa mielessä aivan käsittämättömän hyvin. Nähdäkseen lähelle täytyy joskus käydä kaukana.

Nähdäkseni meistä jokaisella on moraalinen velvollisuus auttaa ja tukea niitä, joiden asiat eivät vielä ole niin hyvin kuin meillä. Boliviassa näin konkreettisesti, miten upeaa jälkeä nämä projektit parhaimmillaan saavat aikaiseksi, tehden maailmaa lapsi ja nuori kerrallaan paremmaksi ja ihmisarvoa kunniottavammaksi paikaksi.

Laama.