Raja: rakkauden sanottamisesta

Menin vähän yli 11 vuotta sitten naimisiin parhaan ystäväni kanssa. Olen yhä aika häkeltynyt siitä, kun väitetään, että avioliiton tunnelataus haihtuu ensimmäisten aviovuosien aikana. Olen yhä vähintään yhtä lätkässä Lauraan kuin seurustellessamme, ehkä vielä enemmän.

Ongelmana tunteiden sanoittamisessa on, että karkeasti ottaen suomalaisen miehen tunnesanasto on: ”jee, pöö”. Ehkä hyvänä päivänä vielä ”olet ihana” ja ”olet rakas”. Saman sanaston veivaaminen vuodesta toiseen alkaa kuitenkin jossain vaiheessa puuduttaa. Ja silti: ei sydän voi vaietakaan.

Vuosi sitten kesällä keksin, että jos oma sanavarasto ei riitä, ehkä apua löytyisi runokirjoista. Suorin Kampin Suomalaiseen ja nappasin hyllystä mukaan kesälukemiseksi Tommy Tabermannin rakkausrunoja ja kokoelman Eino Leinon klassikoita. Ehkä runojen rantalukemisesta olikin apua tunteiden sanottamiseen. Mutta samalla tajusin, että vaikka sanoja olisi kuinka, jää todellinen tunneviesti aina sanojen tuolle puolen.

Kun olimme tunteneet vasta vähän aikaa, kirjoitin pienen runon, joka alkoi suurin piirtein näin: ”Tänään piirrän tähän rajan; se erottaa meidät vielä tänään kahdeksi ihmiseksi.”

Nyt rajaa ei enää ole.

Raja

Joskus toistakymmentä vuotta sitten kirjoitin sinulle:
”Tänään piirrän tähän rajan”

Se erotti meidät kaksi, mut samalla ennustin
Että jonain päivänä rajaa ei enää oo

En tiedä milloin sen rajan viime rippeet haihtuivat
Oliko se silloin kun meistä tuli yksi
Vai kun meistä tuli monta
Nyt rajaa ei enää ole

En aina osaa olla sulle niin hyvä kuin ansaitset
Mutta olet silti siinä

Sanat loppuvat aina kesken kun yritän kertoa
Kuinka rakas ja ihana ja hyvä sä mulle oot

En tiedä milloin…

Yritin lukea runokirjoja, Leinoa ja Tabermannia
Että saisin lisää sanoja

Mutta ei se sanojen määrällä ratkea, vaan sillä mitä jää
Sanojen taakse piilemään

En tiedä milloin…

Tykkään katsoa sua kun sä nukut
Sä oot niin kaunis, tai ainahan sä oot
Mutta iltaisin mun sydämeni täyttyy onnesta
Kun vaan olet siinä lähellä

”Se oli vitsi”

Muistan tapauksen ala-asteelta. Luokan pullukka odotti yksinään välitunnin loppumista. Samassa koulukiusaaja pamahti paikalle ja tokaisi: “Mitä läski?” Pullukka purskahti itkuun ja karkasi paikalta. Kun opettaja kysyi, mikä on hätänä, hän kertoi tapahtuneesta. Koulukiusaaja puolestaan totesi, ettei pullukalla ole huumorintajua: “sehän oli vitsi!”

Huumori ei ole hauskaa silloin kun sillä on uhri.

Tätä samaa retorista metkua käytetään myös aikuisiällä tämän tästä. Joku sanoo jotain ikävää tai loukkaavaa, ja sitten kun joutuu vastaamaan syytökseen, vedotaankin vastapuolen huumorintajuttomuuteen. Esimerkiksi viimeaikaisessa poliittisessa keskustelussa tämä konnankoukku on noussut ennenäkemättömään huutoon. Huumorin funktio on kuitenkin viihdyttää, eli tuottaa mielihyvää. Silloin kun sanat satuttavat, ei ole kyse huumorista – vaan henkisestä väkivallasta.

Vaikka kulttuurissamme usein niin ajatellaan, sanat eivät ole harmittomia. Kerran ääneen sanottu lause saattaa jäädä elämään ihmisten mielissä, vaikka se kuinka peruttaisiin jälkikäteen. Ja samalla tavalla “vitsikäs” loukkaus tekee tuhoaan, vaikka sitä kuinka seliteltäisiin jälkikäteen.

Ihminen on viime kädessä tässä asiassa hurjan yksinkertainen otus. Kauniit sanat aiheuttavat mielihyvää. Ja naljailut ja ilkeilyt puolestaan pahoittavat mielen – vaikka nahka olisi kuinka kovetettu. Sanat aiheuttavat aivoissa verkottuneita reaktioita, jotka ulottuvat myös tunnesäätelystä vastaaville aivoalueille. Kauniit sanat sytyttävät positiivisen tunnereaktion ja nostavat mielihyvähormonien tuotantoa. Naljailu puolestaan tööttää verenkierron täyteen kortisolia ja muita stressihormoneita.

Tämän takia olisikin tärkeää pyrkiä ennen kaikkea positiiviseen ilmaisuun niin kotona kuin töissäkin. Maailman johtaviin avioliittotutkijoihin kuuluva John Gottman havaitsi tutkimuksissaan, että kestäviä avioliittoja yhdisti yksi erityinen asia: positiivisten ja negatiivisten tunneilmaisujen suhde oli 5:1.

Keskittämällä keskustelu kohteliaisuuksiin ja aitoon huumoriin, on kaikilla hyvä olla. Naljailuun ja piikittelyyn perustuva perhe- tai työelämä ei tee viime kädessä kenellekään hyvää: päin vastoin, jatkuvassa stressitilassa toimiminen johtaa ennen pitkää sydän- ja verenkiertosairauksiin ja pahimmillaan jopa syöpään.

Ja vitsit: hyvä vitsi on sellainen, joka naurattaa kaikkia asianomaisia.