Muumimaailman ilkikurinen kapteeni

Kävimme kesällä lasten kanssa Muumimaailmassa. Antoisan mutta väsyttävän päivän päätteeksi pakkauduimme Naantalin keskustassa täpötäyteen bussiin, jonka oli tarkoitus viedä meidät parkkipaikalle automme luo. Ihmiset olivat helteessä pitkän päivän jälkeen kärttyisiä ja lapset kitisivät.

Kun bussi kurvasi liikkeelle, korkkasi kuski keskusradion auki ja aloitti: ”Täällä puhuu Muumimaailman bussin ilkikurinen kapteeni.” Tästä alkoi Turkulaisia, Tamperelaisia ja Porilaisia säälimätön puujalkavitsien kimara, joka sai koko kärttyisän bussilastillisen sulamaan. Lopulta parkkipaikalle saapuessamme bussi oli jo täynnä vedet silmissä nauravia väsyneitä mutta iloisia vanhempia. Kun bussi kurvasi pysäkille, ratkesi bussilastillinen raikuviin aplodeihin. Tähän kuski: ”Kuule, teille porilaisille tiedoksi: ei täällä päin ole tapana taputella.”

Harvoin olen nähnyt niin hyvää pelisilmää kuin Muumimaailman bussin ilkikurisella kapteenilla. Muutamalla hyvin valitulla hauskuutuksella äkäinen ja kiristynyt tilanne muuttui riemunkirjavaksi ilakoinniksi,

”Se oli vitsi”

Muistan tapauksen ala-asteelta. Luokan pullukka odotti yksinään välitunnin loppumista. Samassa koulukiusaaja pamahti paikalle ja tokaisi: “Mitä läski?” Pullukka purskahti itkuun ja karkasi paikalta. Kun opettaja kysyi, mikä on hätänä, hän kertoi tapahtuneesta. Koulukiusaaja puolestaan totesi, ettei pullukalla ole huumorintajua: “sehän oli vitsi!”

Huumori ei ole hauskaa silloin kun sillä on uhri.

Tätä samaa retorista metkua käytetään myös aikuisiällä tämän tästä. Joku sanoo jotain ikävää tai loukkaavaa, ja sitten kun joutuu vastaamaan syytökseen, vedotaankin vastapuolen huumorintajuttomuuteen. Esimerkiksi viimeaikaisessa poliittisessa keskustelussa tämä konnankoukku on noussut ennenäkemättömään huutoon. Huumorin funktio on kuitenkin viihdyttää, eli tuottaa mielihyvää. Silloin kun sanat satuttavat, ei ole kyse huumorista – vaan henkisestä väkivallasta.

Vaikka kulttuurissamme usein niin ajatellaan, sanat eivät ole harmittomia. Kerran ääneen sanottu lause saattaa jäädä elämään ihmisten mielissä, vaikka se kuinka peruttaisiin jälkikäteen. Ja samalla tavalla “vitsikäs” loukkaus tekee tuhoaan, vaikka sitä kuinka seliteltäisiin jälkikäteen.

Ihminen on viime kädessä tässä asiassa hurjan yksinkertainen otus. Kauniit sanat aiheuttavat mielihyvää. Ja naljailut ja ilkeilyt puolestaan pahoittavat mielen – vaikka nahka olisi kuinka kovetettu. Sanat aiheuttavat aivoissa verkottuneita reaktioita, jotka ulottuvat myös tunnesäätelystä vastaaville aivoalueille. Kauniit sanat sytyttävät positiivisen tunnereaktion ja nostavat mielihyvähormonien tuotantoa. Naljailu puolestaan tööttää verenkierron täyteen kortisolia ja muita stressihormoneita.

Tämän takia olisikin tärkeää pyrkiä ennen kaikkea positiiviseen ilmaisuun niin kotona kuin töissäkin. Maailman johtaviin avioliittotutkijoihin kuuluva John Gottman havaitsi tutkimuksissaan, että kestäviä avioliittoja yhdisti yksi erityinen asia: positiivisten ja negatiivisten tunneilmaisujen suhde oli 5:1.

Keskittämällä keskustelu kohteliaisuuksiin ja aitoon huumoriin, on kaikilla hyvä olla. Naljailuun ja piikittelyyn perustuva perhe- tai työelämä ei tee viime kädessä kenellekään hyvää: päin vastoin, jatkuvassa stressitilassa toimiminen johtaa ennen pitkää sydän- ja verenkiertosairauksiin ja pahimmillaan jopa syöpään.

Ja vitsit: hyvä vitsi on sellainen, joka naurattaa kaikkia asianomaisia.