Tutustuimme viime viikolla Piilaaksoon Boardmanin järjestämällä huikealla vierailulla. Noin kolmikymmenpäinen porukkamme koostui niin suuryritysten johtajista kuin startup-yrittäjistäkin. Lähtökohdista riippumatta päädyimme viikon jälkeen samaan lopputulokseen: Suomi tarvitsee Piilaakson henkeä.

Oli hämmästyttävä kontrasti vierailla San Franciscon, Oaklandin, Menlo Parkin ja Palo Alton superyrityksissä samaan aikaan kun kotimaan rintamalta kuuluu vain tyhjänpäiväistä nahistelua siitä, kuka saa euron enemmän. Suomalainen keskustelu on juuttunut älyvapaaksi asemasodaksi työnantaja- ja työntekijäpuolen vanhentuneiden ideologioiden ristituleen. Kumpikaan osapuoli kun ei ole pysynyt muuttuvan maailman vauhdissa.

Piilaaksossa korostui kaksi asiaa ylitse muiden. Ensinnäkin, vierailemissamme yrityksissä Facebookista Googleen, nettiradio Pandorasta suomalaiseen menestyjäkomeetta Ideaniin korostui estoton ”can do” -asenne. Näissä firmoissa ei nuristu indeksikorotuksista tai verotuksesta, vaan keskityttiin tekemään uutta. Niin kuin Facebookin vierailullamme kuulimme, tekemisen impakti on kaikki kaikessa.

Ideanin toimitusjohtaja Risto Lähdesmäki oli saanut päähänsä teettää maailman huippusäveltäjillä Idols-finalistin esittämän tunnuskappaleen. Suomessa idea olisi naurettu alas sekunneissa. Mutta Piilaakson kukoistavassa ilmapiirissä tuloksena oli ehta pophitti, joka ei jää piiruakaan jälkeen maailman huippuartistien listakärjestä. Kuinka ollakaan, Joshua Ledetin ”Love Can Do” on jo noussut esimerkiksi 250 miljoonan ihmisen Indonesiassa listaykköseksi.

Toinen Piilaaksoa sävyttävä yleisteema on ”pay it forward”. Toisin kuin muualla maailmassa, bisnestä ei sävytä täällä petomainen nopeat syövät hitaat -mentaliteetti. Piilaakson henkeen kuuluu sen sijaan auttamisen eetos. Hämmentävää kyllä, nykykapitalismin mekassa auttaja ei myöskään odota autetultaan vastapalvelusta. Vain sitä, että tämä puolestaan auttaa sitten seuraavaa tarvittaessa eteenpäin.

Kummassakin ohjenuorassa on kyse asenteesta. Lähdetäänkö tekemään oletuksella, että ei tästä kuitenkaan mitään tule? Vai mennäänkö rohkeasti tuulta päin, silläkin uhalla että voidaan epäonnistua. Puolustetaanko hampaat verissä omaa etua? Vai etsitäänkö mahdollisuuksia auttaa toista aina kun voimme.

Mikään metafyysinen pakko ei sido meitä menneen maailman nahisteluasenteeseen indeksikorotuksineen ja verorutinoineen. Ihan yhtä hyvin me voisimme alkaa puhua siitä, mitä uutta voimme tehdä, yhdessä ja yksin. Niin yksilöt, startupit kuin jättiyrityksetkin. Ai että, ehkä julkinen sektorikin! (Suomen Kalifornian pääkonsuli Juha Markkanen osoitti muuten perjantain päätöstilaisuudessa, että virkamieskin voi olla huippuinnovatiivinen ja svengata kuin hirvi.)

Voimme tarttua toimeen ja auttaa kaveria mäessä silloin kun kuorma käy liian raskaaksi yksin kantaa. Tai miksei silloinkin, kun tuuli on juuri tarttumassa siipiin ja tarvitaan enää pieni viimeinen puhallus, jotta lento lähtee.

Suomi on kertakaikkisen upea maa, jolla on mahdollisuuksia ihan mihin tahansa. Olemme jo nyt hämmästyttäneet maailmaa kerta toisensa jälkeen esimerkiksi mobiili-, peli- ja koulumenestystarinoillamme. Mutta antamalla ruikutuskulttuurille vallan vedämme huikeat mahdollisuutemme vessanpytystä alas.

Miten olisi, tartutaanko toimeen? Se on helppoa: mieti, miten voisit uudistaa omaa osaamistasi, tai miten voisit auttaa ihmisiä ympärilläsi. Ja kun olet miettinyt, tee. Siinä kaikki.

Suomi pystyy mihin vaan. Jos katajainen kansamme saa asenneilmastoonsa vain piirun lisää Piilaakson ”can do” ja ”pay it forward” -henkeä, ei meitä pitele mikään.