Kiire asuu korvien välissä

Vuosi sitten syksyn alkaessa päätin lakata pitämästä kiirettä. Minua oli alkanut turhauttaa jatkuva höseltäminen ja sen todisteleminen toisille. Kiireestä oli tullut kunniamerkki, joka piti muistaa tasaisin väliajoin esitellä työtovereille.

”Onko kiirettä?”
”Kysy vaan! Kalenteri on ihan täyteen ammuttu melkein jouluun asti!”

Kiireen kesyttäminen ei tarkoita sitä, että olisin ruvennut zen-munkiksi. Minusta on kiva tehdä asioita kivojen ihmisten kanssa. Mutta projektien synnyttämä surina korvien välissä ei ollut kauhean mukavaa.

Loppujen lopuksi ratkaisu oli tavattoman yksinkertainen. Olet sitä, mitä syöt. Ja olet myös sitä, mitä sanot. Jatkuva kiireen vakuuttelu vastaantuleville ihmisille synnytti omassakin päässäni käsityksen siitä, että kyllä nyt on kuule ihan hirveä hösis päällä. Sen seurauksena omat adrenaliini- ja kortisolitasot pysyivät korkealla, pitäen koko ajan pienessä stressitilassa.

Ratkaisun puolikas oli siis lakata jatkuvasti vakuuttamasta omasta kiireellisyydestä. Kai sitä täytyy ihmisarvo olla, vaikkei olisikaan koko ajan kauheasti höseltämässä.

Toinen avain löytyi Tony Schwartzin loistokirjasta Be Excellent at Anything. Sen nimi on tauko.

Buukkasin jokaiselle arkipäivälle tunnin pituisen tauon. Toki monet tauot joutuivat palaverien hotkaisemiksi. Silti joka viikko päivänä tai parina oli tunti aikaa nostaa jalat pystyyn, juoda kuppi kahvia ja ihmetellä maailman menoa.

Ja siinä kohtaa on aika vaikea enää myydä itselleen ajatusta kiireestä. Vaikka olisi minkälaisen pyörremyrskyn silmässä, tunti vapaata aikaa keskellä päivää kesyttää kiireen kuin kiireen.

Kun tekeminen on kivaa ja sopivasti jaksotettu – ja kun jatkuvasta kiirehokemasta oppii eroon – on itse asiassa aika leppoisaa, vaikka puuhaisikin monenlaista.

Kiire ei asu kalenterissa, ei liioin kollegassa. Se asuu korvien välissä.