Tahdonvoiman käyttöohje: Miten tahdonvoima toimii?

Tahdonvoima on kummallinen juttu. Yhtäältä sen olemassaolosta kiistellään yhä kovasti. Toisaalta tahdonvoiman olemassaolon hyväksyvätkin tiedostavat, että kyseessä on katoava luonnonvara: suurimmallakin tahdon jättiläisellä kantti kyykkää yllättävän helposti. Mutta mistä tahdonvoimassa on kyse? Ja miten sitä voisi käyttää parhaiten?

Näihin kysymyksiin käy käsiksi filosofikollegani Frank Martela uudessa loistokirjassaan Tahdonvoiman käyttöohje: Näin saat asioita aikaan. Kirjassa Frank käsittelee uunituoretta tahdonvoimatutkimusta ja esittelee kaksikymmentä tehokasta työkalua tahdonvoiman lujittamiseksi.

Tutkimukset osoittavat, että suorassa tahdon kamppailussa sisukkainkin sissi perääntyy yllättävän helposti. Kuitenkin ne jotka jaksavat purra hammasta edes vähänkin pidempään pärjäävät myös elämässä paremmin. Vaikka tahdonvoima on parhaimmillaankin heikko lihas, kannattaa sitä siis lujittaa.

Tutkimusten mukaan aivojen etuotsalohkolla on iso rooli tahdonvoiman käytössä. Etuotsalohko on kuitenkin koko kropan energiasyöpöin elin. Siksi siis tiukkoja päätöksiä tehtäessä kannatta huolehtia, että verensokeri on riittävän korkea.

Samaten kannattaa valita, missä kamppailuissaan tahtoaan haluaa käyttää. Tahdonvoima väsyy käytössä. Siksi sen käyttö kannattaakin varata kaikkein tärkeimmille koitoksilleen.

Kaikkein paras tapa käyttää tahdonvoimaa on kuitenkin järjestää elämä niin, ettei sitä tarvita juuri ollenkaan. Tässä keskeisessä roolissa ovat tavat: minkälaista elämää oppimistasi tavoista syntyy? Voisitko opetella uuden tavan, vaikkapa urheiluharrastuksen, joka parantaa elämänlaatuasi? Tai pystyisitkö opettelemaan eroon tavasta, joka nakertaa sitä, vaikkapa tupakoinnista?

Kun opettelet elämänlaatua tukevia tapoja, et tarvitse enää tahdonvoimaa: ajattelusi automaattisuus ohjaa sinua pääsääntöisesti toimimaan oikein.

Voit myös hyödyntää ympäristöäsi tahdonvoiman kehittämiseen. Laita lenkkarit sängyn päätyyn ennen nukkumaan menoa, ja aamulenkille lähtö helpottuu valtavasti. Ota kaukosäätimestä paristot pois ja piilota ne vaatekomeron perälle. Näin sohvalle lysähtäminen töiden jälkeen ei onnistukaan käden käänteessä. Ja kerro ystävillesi tavoitteistasi. Näin niihin on selkeästi helpompaa sitoutua.

Näitä ja lukuisia muita menetelmiä Frank käsittelee kirjassaan lennokkaasti ja yleistajuisesti, samalla tiukan tieteellistä pohjaa unohtamatta. Kirja avaa ymmärrystäsi siitä, miten tahdonvoima toimii ja miksi se toimii niin kuin toimii. Samaten se tarjoaa monenlaisia työkaluja, joiden avulla voit tahtoasi kehittää.

Tutustu Frankin kirjaan täällä.

PS. Kurkkaa myös kirjalle pystytetyt verkkosivut, joilta löydät muun muassa kirjan aihepiiriä käsittelevän blogin.

Kiire asuu korvien välissä

Vuosi sitten syksyn alkaessa päätin lakata pitämästä kiirettä. Minua oli alkanut turhauttaa jatkuva höseltäminen ja sen todisteleminen toisille. Kiireestä oli tullut kunniamerkki, joka piti muistaa tasaisin väliajoin esitellä työtovereille.

”Onko kiirettä?”
”Kysy vaan! Kalenteri on ihan täyteen ammuttu melkein jouluun asti!”

Kiireen kesyttäminen ei tarkoita sitä, että olisin ruvennut zen-munkiksi. Minusta on kiva tehdä asioita kivojen ihmisten kanssa. Mutta projektien synnyttämä surina korvien välissä ei ollut kauhean mukavaa.

Loppujen lopuksi ratkaisu oli tavattoman yksinkertainen. Olet sitä, mitä syöt. Ja olet myös sitä, mitä sanot. Jatkuva kiireen vakuuttelu vastaantuleville ihmisille synnytti omassakin päässäni käsityksen siitä, että kyllä nyt on kuule ihan hirveä hösis päällä. Sen seurauksena omat adrenaliini- ja kortisolitasot pysyivät korkealla, pitäen koko ajan pienessä stressitilassa.

Ratkaisun puolikas oli siis lakata jatkuvasti vakuuttamasta omasta kiireellisyydestä. Kai sitä täytyy ihmisarvo olla, vaikkei olisikaan koko ajan kauheasti höseltämässä.

Toinen avain löytyi Tony Schwartzin loistokirjasta Be Excellent at Anything. Sen nimi on tauko.

Buukkasin jokaiselle arkipäivälle tunnin pituisen tauon. Toki monet tauot joutuivat palaverien hotkaisemiksi. Silti joka viikko päivänä tai parina oli tunti aikaa nostaa jalat pystyyn, juoda kuppi kahvia ja ihmetellä maailman menoa.

Ja siinä kohtaa on aika vaikea enää myydä itselleen ajatusta kiireestä. Vaikka olisi minkälaisen pyörremyrskyn silmässä, tunti vapaata aikaa keskellä päivää kesyttää kiireen kuin kiireen.

Kun tekeminen on kivaa ja sopivasti jaksotettu – ja kun jatkuvasta kiirehokemasta oppii eroon – on itse asiassa aika leppoisaa, vaikka puuhaisikin monenlaista.

Kiire ei asu kalenterissa, ei liioin kollegassa. Se asuu korvien välissä.

Aikaan saaminen ei ole sidottu aikaan

Siirryin noin vuosi sitten tekemään nelipäiväistä työviikkoa. Tätä ennen päivät venyivät helposti 12-tuntisiksi, ja usein töitä tuli tehtyä viikonloppujenkin läpi. Vaikka pystyinkin työskentelemään suurimman osan ajasta flow-tilassa, on flow:ssa se huono puoli, ettei se katso kropan jaksamisen perään. Pääsääntöisesti olinkin aina joulu- ja kesäloman alkaessa tyhjätakkinen zombi. Jotain täytyi siis tehdä.

Aikaan saaminen ei ole kuitenkaan sidottu aikaan.

Viime vuoden tammikuussa päätin tehdä kokeen. Buukkasin joka viikoksi kesään asti isipäivän: päivän, joka on omistettu vain lapsille. Isipäivinä nappasin muksut autoon, ja ajoimme uimahallille tai Huimalaan. Samaten viikonloput pyhitettiin perheelle ja kodille. Kokeen juju oli kuitenkin siinä, että kokeilin, mitä tapahtuu, jos en lyhyemmästä työajasta huolimatta tingi lainkaan kevään tavoitteista. Aiemmin noin kuusipäiväinen työviikko piti siis pusertaa neljään päivään.

Kevään edetessä kävi ilmi, että tämä ei ollut temppu eikä mikään. Iso osa työpäivistä oli aiemmin valunut turhanpäiväiseen Facebookissa jumittamiseen ja paperien siirtelyyn. Kun aika muuttuu rajalliseksi luonnonvaraksi, se tulee käytettyä tehokkaasti kuin itsestään. Mutta kesän tullessa tulokset yllättivät.

Tavoitteet tulivat kyllä saavutettua. Mutta huolimatta kolmesta viikottaisesta lepopäivästä olin yhä kesän tullen zombi. Ihmettelin pitkään, mistä kiikastaa, kunnes filosofikollegani Markus laittoi käteeni Tony Schwartzin loistokirjan Be Excellent at Anything. Ihmisten jaksamista tutkinut Schwartz neuvoi kirjassaan, miten kiireen keskellä on mahdollista rauhoittua. Kaikista kirjan loistavista neuvoista yksi on ylitse muiden: tauko.

Schwartz neuvoo työkseen maailman huippujohtajia Applesta Googleen pitämään 30–60 minuuttisen tauon kesken työpäiväänsä. Ihmisen viretila riittää vain muutamaksi tunniksi kerrallaan, ja jos yrität puskea 12 tuntia yhtä soittoa, on tuloksena burn-out.

Buukkasin loppukesästä syksyn kalenteriin isipäivien lisäksi jokaiselle työpäivälle tunnin pituisen tauon. Tulokset olivat hämmästyttävät. Joka ikinen päivä kun tauon aika koitti, olin aivan häkeltynyt. Minullahan on tällainen hetki hengähtää kaiken kiireen keskellä. Kiireen tuntu kaikkosi lähes tyystin: jos kerran on aikaa pitää tunnin pituinen tauko, ei siinä voi mikään kiire olla.

Paradoksaalista kyllä, tekemistä oli prikulleen yhtä paljon kuin vuotta aiemmin – kenties vielä enemmän. Ja silti, vaikka tein nelipäiväistä työviikkoa ja pidin kesken päivän tunnin pituisen tauon, ei tavoitteista tarvinnut tinkiä. Aikaan saaminen kun ei katso käytettävissä olevaa aikaa, vaan sitä, miten ajan käyttää.

Arjen flow:n kannalta olennaisimpia juttuja ovat mielestäni olleet ajattelunhallintaolennaiseen keskittyminen ja merkityksen löytäminen tekemiselle. Kropan jaksamisen kannalta taas tärkeintä on pitää huoli siitä, että läheisille ja harrastuksille jää riittävästi aikaa, ja etteivät työpäivät kulu tukka putkella viipottaen. Kumpikin järjestyy vetämällä kalenteriin ruksit oikeaan paikkaan ennen kevään tai syksyn alkua. Olennaista on tehdä kalenterimerkinnät ennen kuin kalenteri alkaa täyttyä tapaamisista sun muista. Näin varmistat sen, että lepohetkiä löytyy oikeasti myös kaikkein kiireisimpinä aikoina.

Schwartzin tutkimustulosten ja omien kokemusteni nojalla rohkenen väittää, että vähentämällä mahdollisuuksien mukaan työhön käytettyä aikaa ja buukkaamalla päivän keskelle tauon, saat aikaan yhtä paljon kuin ennenkin – kenties enemmän. Samalla jaksat monin verroin paremmin. Tietotyö kun ei katso käytettyjä tunteja – vaan sitä, miten tunnit käyttää.