Tietoisuus on jännä juttu. Hirmu suuri osa meidän toiminnastamme tapahtuu nimittäin suloisen tietämättämme. Kävellessämme kauppaan tuskin kiinnitämme huomiota siihen, miten jalat liikkuvat. Kaupassa kassaneidille tulee sanottua päivää, kiitos ja näkemiin, kenties väläytettyä pieni hymyntapainenkin ihan puolivahingossa. Ja kotona saattaa mietityttää, että missäköhän vaiheessa minä nappasin kolme pussillista pakastekatkarapuja, kun ei niitä edes ollut ostoslistalla.

Tietoisuus on sitä, että kiinnität huomiota siihen, mitä teet.

Meillä on loppujen lopuksi aika vähän kapasiteettia huomioida omaa puuhasteluamme. George Millerin kuulussa tutkimuksessa kävi ilmi, että ihmisellä on osapuilleen seitsemän yksikön pituinen työmuisti. Toisin sanoen, kykenemme kiinnittämään huomiota noin seitsemään asiaan kerrallaan, siinä kaikki.* Se ei ole järin paljon. Ja lisäksi tämä on meidän älyllisen penkkipunnerruksemme maksimi – eli se, mitä aivopenkiltä nousee kun puserramme kaiken, mikä irti lähtee. Normaalisti käytämme tästä kapasiteetistamme ehkä kaksi tai kolme yksikköä.

Tämä tarkoittaa siis sitä, että kaikesta siitä, mitä me itse kulloinkin puuhastelemme vain piskuinen murto-osa mahtuu tietoisuuteemme. Tietoisia olemme, parhaimmatkin meistä, vain alle kymmenestä asiasta kerrallaan. Jos emme ohjaa tietoisuuttamme, tulevat nämä kaistat aika äkkiä täyteen niin, että se, mitä ikinä olimmekaan tekemässä jää aivan liian vähälle huomiolle. Tilanne on vähän samanlainen, kuin vuorikiipeilijällä, joka roikkuu kielekkeeltä kahdella sormella. Niitä sormia olisi hyvä saada taivuteltua peliin muutama lisää, tai ottaa ohraleipä. Ja jos joudumme taiteilemaan vain yhdellä tai kahdella huomiokanavalla, asia kuin asia tulee useimmiten hoidettua vähän sinne päin. Pahimmassa tapauksessa mopo lähtee käsistä ja vuorikiipeilijä suorittaa ilmalennolla parhaan näkemyksensä Wilhelm-huudosta.

Vaikka normaalisti huomiokanavamme täyttyvät kaikenlaisesta turhanpäiväisestä, on todistetusti mahdollista vapauttaa ne varauksetta käsillä olevan tehtävän käyttöön. Huippu-urheilijat, maailmanluokan muusikot ja taiteilijat kykenevätkin keskittymään koko kapasiteetillaan käsillä olevaan asiaan. Usain Bolt tuskin miettii satasta juostessaan loppuviikon säätä, eikä Michael Jackson moonwalkannut pakastekatkaravut mielessään.

Me tavalliset kuolevaiset elämme kuitenkin alituisessa ajatusten pommituksessa. Tuuma huomisesta lainanlyhennyksestä pälkähtää päähän kesken minigolf-lyönnin, ja pallo vierii jalkojen välistä nurmikolle. Ajatuksesi harhautuvat kesken kokouksen vaimon kanssa aamulla käytyyn kinasteluun, ja yhtäkkiä ainoa asia, johon huomiokanavasi kiinnittyvät on se, miten vältyt illalla kolmannelta maailmansodalta. Kasvukäyrien, missioiden ja visioiden sijaan mielessäsi pyörivät kukkakaupan aukioloajat ja Leonidaksen konvehdit.

Tietoisuuden keskittäminen ei ole kuitenkaan synnyinlahja, joka olisi suotu vain harvoille ja valituille.

Myös tavallinen tallaaja päätyy toisinaan Välimeressä varpaita huljutellessaan ihmettelemään ohikiitävän hetken kauneutta – ilman, että asiaankuulumattomat ajatukset tunkisivat pilaamaan tuota täydellistä hetkeä. Tietoisuutta voi myös ohjata – tietoisesti. Mainitut huippu-urheilijat ja taiteilijat ovat siitä oiva esimerkki. Myös hieman maanläheisemmässä touhussa on mahdollista valjastaa koko tietoisuuden voimavarat käyttöön kulloinkin käsillä olevalle tehtävälle. Tämä edellyttää kuitenkin sitä, että kykenemme jollakin tavalla parkkeeraamaan mieltämme vaivaavat seikat jonnekin pois mielestämme. Sitä, miten tämä tapahtuu, käsittelen seuraavassa blogimerkinnässä.

Tietoisuus on rajallinen voimavara – mutta ottamalla tuon voimavaran kokonaisuudessaan käyttöön pystymme huikeisiin suorituksiin, niin tartaanilla, Globenilla, kuin päätteenkin äärellä – ja vieläpä kokonaan stressaamatta.

* Tätä voi testata esimerkiksi laskemalla vastaantulevien autojen värejä. Jos muistat viimeisten kymmenen auton värin, kannattaa lähettää CV Cerniin.