Viime päivien kohutuimmat uutiset ovat koskeneet Wikileaks-verkkosivuston julkaisemia diplomaattisähkeitä. Sähkeiden julkaiseminen on henkilöitynyt Wikileaksin keskushahmo Julian Assangeen. Tilanne on median toiminnan kannalta mielenkiintoinen.
Yhtäältä Wikileaks syöttää lähiviikkojen aikana toinen toisensa jälkeen mielenkiintoisempia skuuppeja saudiprinssien orgioista Hillary Clintonin viitta ja tikari -vakoojatempauksiin. Toisaalta Assangesta itsestään saadaan sopivasti asemoimalla revittyä kenties koko häläpälän mehukkaimmat otsikot.
Etenkin jälkimmäistä uutisointia on mielenkiintoista seurata. Valtavirtamedia ei suinkaan toimi politiikan talutushihnassa siinä mielessä, että lehteen kirjoitettaisiin se, mitä CIA käskee. Media toimii niin kuin se aina toimii: repimällä otsikot sieltä, missä ne ovat mehukkaimpia. Tätä median luontoa poliitikot osaavat kuitenkin taiten hyödyntää.
Epäilty on syyllinen, jos lehdessä niin kirjoitetaan.
Riippumatta siitä, että on ollut jo tovin yleistä tietoa, että Assangeen Ruotsissa kohdistetut syytökset ovat heppoisia, jolleivät olemattomia, muistaa lähes joka ikinen lehti korostaa Assangen ”rikoksen” vakavuutta alleviivaamalla sen voimakkaasti tunnekuormittunutta rikosnimikettä. (Sivumennen sanoen, on vaikea puhua koko asiasta sortumatta samaan retoriseen virheeseen itsekin.) Toiston kautta rikos yhdistyy Wikileaks-pomoon lööppi lööpiltä vahvemmin. Lopulta on yhdentekevää, mitä tuomari päättää: kansan silmissä mies on jo syyllinen, koska lehti niin kirjoitti.
Viime päivinä rapakon takaa on kantautunut vielä kummallisempaa kailotusta. Republikaanipoliitikot ovat katsoneet hetkensä tulleen, ja oikeistopopulistit Sarah Palinista Joe Liebermaniin ovat kiiruhtaneet julistamaan Assangen terroristiksi. Miekkosta on verrattu Osama bin Ladeniin ja vaadittu jopa teloitusryhmän eteen. Ja jälleen media toistaa kiltisti perässä, voimistaen näin syntyviä mielleyhtymiä.
Wikileaks-kohu on paraatiesimerkki median poliittisista ulottuvuuksista. Yhtäältä Wikileaks itse on osoittanut, etteivät poliitikot pysty kontrolloimaan mediaa: ajatus vallan vahtikoirasta puolustaa siis yhä paikkaansa. Toisaalta poliitikkojen nokkelat mediamanööverit osoittavat, että mielleyhtymillä pelaamalla valtavirtaviestintä kääntyy myös poliitikon käsikassaraksi.
Medialla on paljon valtaa nykypolitiikassa. Ja siellä, missä on valtaa, tapahtuu aina sekä hyvää, että pahaa. Wikileaks-sähkeet saattavat parhaassa tapauksessa aloittaa kokonaan uudenlaisen, avoimemman ja rehellisemmän viestinnän aikakauden. Pahimmassa tapauksessa kansa on kohun laannuttua saanut viihteensä, ja elämä jatkuu kuten ennenkin.
Oli miten oli, Julian Assange on Wikileakseineen onnistunut jo nyt ravistelemaan länsimaisia valtarakenteita kenties voimallisemmin kuin Osama konsanaan. Julian Assange ei nimittäin ole terroristi. Julian Assange on journalisti.