Tag Archives: lehdistö

Sanojen myrkyttämisestä

20/05/2013

13 kommenttia

Päivän lööppi tiesi taannoin kertoa, että Jyri Häkämiehellä on uusi rakas. Minusta on kaameaa, miten juoru- ja iltapäivälehdet ovat tekemässä selvää jälkeä sanasta, jota juuri tärkeämpää ei ole olemassa. Yhden illan jutuista tulee keltaisen lehden sivuilla rakkaita, ja sitten on vielä nämä salarakkaat. Yhdestä koko sanastomme tärkeimmästä sanasta on tullut kahden pennin makkaraa, jolla voidaan kuvata kenen tahansa petipuuhia.

Sanat muuttavat maailmaa.

Tärkeiden sanojen omiminen tusinaviihteen käyttöön ei ole ihan vaaratonta. Sanat eivät ole fiksattuja otuksia, jotka talletetaan pään sisällä olevaan virtuaaliseen sanakirjaan. Merkitykset sen sijaan syntyvät ja kasvavat sen mukaan miten sanoja käytetään. Ongelmana on, että tietoisesti pystymme käsittelemään vain sellaisia asioita, joihin meillä on riittävän toimiva sanasto. Ja jos tärkeät sanat myrkytetään, ei jäljelle jää enää riittävää tarttumapintaa mutkikkaille asioille.

Sanat syntyvät assosiaatioiden kautta. Kun luet kirjan vaikkapa eukaryooteista, saa omituinen sana uudenlaisen merkityksen, jota kirjan sisältö syventää. Ja kun käytät sanaa eri yhteyksissä, se herättää muistoja ja tuo mieleen monenlaisia oivalluksia.

Mutta kokemus voi myös väsyttää sanoja. Hoe vaikkapa riittävän monta kertaa kissa, kissa, kissa, kissa, kissa, kissa, kissa, kissa kissa. Miau. Sana väsähtää alta aikayksikön: sitä merkitsevä symboli saa ylivallan, ja merkitys häipyy tiedostamattoman syövereihin.

Jari Sarasvuo puhui taannoin blogissaan saastuneista sanoista. Sarasvuon mukaan ’menesyminen’ on saastunut sana; se liitetään nykyisin itsekeskeiseen oman edun tavoitteluun. Vaikka se voisi tarkoittaa hienojen juttujen tavoittelua ja tavoitteissaan onnistumista.

Sanojen myrkyttäminen on vaarallista. Suomalaisen miehen tunnesanasto on jo nyt suurin piirtein: kiva, perkele. ’Rakkaus’ sanana tuntuu monelle jotenkin nololta ja vesittyneeltä, vaikka kyse on ihmiselämän tärkeimmästä asiasta: aidosta ja syvästä yhteydestä toiseen ihmiseen.

Jos rakkaus tarkoittaa sitä, että tuon kanssa olisi kiva pamahtaa sänkyyn, millä ihmeellä me sitten kuvaamme sitä syvällistä ja mystistä yhteyttä, joka toisensa kokonaisena hyväksyvien ihmisten kesken voi syntyä? Sellaista yhteyttä, jota esimerkiksi teologi Jason Lepojärvi valottaa taannoisessa haastattelussaan?

Se, millaisessa maailmassa elämme riippuu paljon siitä, millä tavalla sanoja käytämme. Sanat muuttavat maailmaa.

Media: vallan vahtikoira vai sylipuudeli?

10/12/2010

6 kommenttia

Viime päivien kohutuimmat uutiset ovat koskeneet Wikileaks-verkkosivuston julkaisemia diplomaattisähkeitä. Sähkeiden julkaiseminen on henkilöitynyt Wikileaksin keskushahmo Julian Assangeen. Tilanne on median toiminnan kannalta mielenkiintoinen.

Yhtäältä Wikileaks syöttää lähiviikkojen aikana toinen toisensa jälkeen mielenkiintoisempia skuuppeja saudiprinssien orgioista Hillary Clintonin viitta ja tikari -vakoojatempauksiin. Toisaalta Assangesta itsestään saadaan sopivasti asemoimalla revittyä kenties koko häläpälän mehukkaimmat otsikot.

Etenkin jälkimmäistä uutisointia on mielenkiintoista seurata. Valtavirtamedia ei suinkaan toimi politiikan talutushihnassa siinä mielessä, että lehteen kirjoitettaisiin se, mitä CIA käskee. Media toimii niin kuin se aina toimii: repimällä otsikot sieltä, missä ne ovat mehukkaimpia. Tätä median luontoa poliitikot osaavat kuitenkin taiten hyödyntää.

Epäilty on syyllinen, jos lehdessä niin kirjoitetaan.

Riippumatta siitä, että on ollut jo tovin yleistä tietoa, että Assangeen Ruotsissa kohdistetut syytökset ovat heppoisia, jolleivät olemattomia, muistaa lähes joka ikinen lehti korostaa Assangen ”rikoksen” vakavuutta alleviivaamalla sen voimakkaasti tunnekuormittunutta rikosnimikettä. (Sivumennen sanoen, on vaikea puhua koko asiasta sortumatta samaan retoriseen virheeseen itsekin.) Toiston kautta rikos yhdistyy Wikileaks-pomoon lööppi lööpiltä vahvemmin. Lopulta on yhdentekevää, mitä tuomari päättää: kansan silmissä mies on jo syyllinen, koska lehti niin kirjoitti.

Viime päivinä rapakon takaa on kantautunut vielä kummallisempaa kailotusta. Republikaanipoliitikot ovat katsoneet hetkensä tulleen, ja oikeistopopulistit Sarah Palinista Joe Liebermaniin ovat kiiruhtaneet julistamaan Assangen terroristiksi. Miekkosta on verrattu Osama bin Ladeniin ja vaadittu jopa teloitusryhmän eteen. Ja jälleen media toistaa kiltisti perässä, voimistaen näin syntyviä mielleyhtymiä.

Wikileaks-kohu on paraatiesimerkki median poliittisista ulottuvuuksista. Yhtäältä Wikileaks itse on osoittanut, etteivät poliitikot pysty kontrolloimaan mediaa: ajatus vallan vahtikoirasta puolustaa siis yhä paikkaansa. Toisaalta poliitikkojen nokkelat mediamanööverit osoittavat, että mielleyhtymillä pelaamalla valtavirtaviestintä kääntyy myös poliitikon käsikassaraksi.

Medialla on paljon valtaa nykypolitiikassa. Ja siellä, missä on valtaa, tapahtuu aina sekä hyvää, että pahaa. Wikileaks-sähkeet saattavat parhaassa tapauksessa aloittaa kokonaan uudenlaisen, avoimemman ja rehellisemmän viestinnän aikakauden. Pahimmassa tapauksessa kansa on kohun laannuttua saanut viihteensä, ja elämä jatkuu kuten ennenkin.

Oli miten oli, Julian Assange on Wikileakseineen onnistunut jo nyt ravistelemaan länsimaisia valtarakenteita kenties voimallisemmin kuin Osama konsanaan. Julian Assange ei nimittäin ole terroristi. Julian Assange on journalisti.

Kierojen kiinalaisten goji-juonet

06/09/2010

19 kommenttia

Helsingin Sanomat uutisoi taannoin näyttävästi, että kohumarja gojista on löytynyt sallitut rajat ylittävä määrä torjunta-aine asetamipridiä. Pääasiassa Kiinassa tuotettu kuivattu marja on niin sanotun superfood-liikkeen merkittävimpiä lippulaivoja. Sitä mainostetaan ihmelääkkeenä ties mihin vaivaan, ja se sisältää huomattavasti monia vastaavia ruoka-aineita enemmän hyödyllisiä hivenaineita. Kakkoseksi goji taitaakin jäädä vain takametsiemme mustikalle.

Kuinka ollakaan, kaupan hyllyltä saatavat gojit onkin siis pumpattu täyteen myrkkyjä kierojen kiinalaisten maanviljelijöiden toimesta. Vai ovatko?

Hämmästyttävää kyllä, asialehtenä pidetty Hesari käyttää uutisoinnissaan iltapäivälehdistä tuttua asemoinnin retorista keinoa.

Nostamalla esiin, että tutkitut marjat sisältävät raja-arvon ylittävän määrän torjunta-ainetta Hesari synnyttää mielikuvan marjojen myrkyllisyydestä. Sivumennen artikkelissa kuitenkin mainitaan, että marjojen asetamipridipitoisuudet pidetään tavallista alhaisempina siksi, että ihmiset saavat muusta ruoasta niin suuria määriä tätä torjunta-ainetta.

Kuinka ollakaan, kirsikoille sallitaan asetamipridiä 0.2 mg / kg. Tavallisen kotimaisen kurkun sallittu asetamipridimäärä on 0.3 mg / kg. Salaatille puolestaan sallitaan torjuntamyrkkyä hulppeat 5 mg / kg. (Lähde.) Tullilaboratorion testaamissa marjoissa asetamipridipitoisuus oli puolestaan ollut enimmillään 0.067 mg / kg – siis lähes 75 kertaa vähemmän kuin kotimaisessa maatiaissalaatissa! (Lähde.) Tästä huolimatta moni kokeiluhenkinen jättää nyt gojimarjan hyllyyn, ja santsaa kenties tilalle kurkkua, kirsikoita tai salaattia. Ja jos korvaat goji-kourallisen kurkulla saat kehoosi yli neljä kertaa enemmän torjunta-ainetta, kuin ihmemarjoja popsien.

Jättämällä mainitsematta olennaisia vertailukohtia pystytään argumentin voimaa tehostamaan huomattavasti. Näin sanomalehti synnyttää svengaavia otsikoita ja myy lehtiä metritavarana. Säväyttävän lehtijutun sivutuotteena voidaan myös vaikuttaa merkittävästi ihmisten kulutustottumuksiin.

Otsikossa asuu tilastoharha

12/05/2010

8 kommenttia

Näyttää kovasti siltä, että kirkko on varsinainen paheen pesä. Viime aikoina otsikoita ovat täyttäneet toinen toistaan järkyttävämmät uutiset erilaisissa uskontokunnissa tapahtuneista seksuaalisista hyväksikäytöistä. Näkyvimmin esillä on ollut katolinen kirkko. Tapauksia on myös alkanut ilmaantua ääriliikkeissä ja jopa Suomen omassa kotoisessa luterilaisessa kirkossakin. Otsikot puhuvat selvää kieltään: kirkon siipien suojissa tapahtuu kamalia asioita.

Pieni medialukutaidon oppitunti olisi kuitenkin paikallaan. Lehdistö muotoilee otsikot mahdollisimman myyvästi. Tämä tapahtuu vetoamalla ihmisen primitiivisiin vaistoihin: pelkoon, seksuaaliviettiin, kateuteen. Iskevä otsikko ei varsinaisesti valehtele päin naamaa. Mutta monesti se asemoi sanomansa niin, ettei välittynyt viesti enää juuri tosiseikkoja kumarra.

Asemointi on ikivanha retorinen keino.

Jos sanotaan, että uusi lääke pelastaa käyttäjistä 80% hengen, valtaosa äänestää sen käyttöönoton puolesta. Jos sen sijaan sanotaan, että lääke tappaa 20% käyttäjistä, ei kukaan koske siihen pitkällä tikullakaan. Flunssarokotteita menee metritavarana, kun otsikko huutaa, että USA:ssa kuolee possunuhaan 10 ihmistä päivässä! Jos sama otsake mainitsisi verrokkitietona, että ihan tavallinen kausiflunssa niittää samassa ajassa 174 jenkkiä, voisi paniikki laantua aika haipakkaa.

Kaivelin hieman kirkkoskandaalin tilastoja. Psykiatri Gene Abelin mukaan USA:n valtaväestöstä 1%–5% on syyllistynyt jossakin vaiheessa alaikäisiin liittyvään seksuaalirikokseen. Sama prosentti pätee muun muassa maallisissa auktoriteettiasemissa työskenteleviin, kuten opettajiin tai poliiseihin.

Usein siteeratun John Jay -raportin mukaan USA:n katolisen papiston on väitetty olleen vuosien 1950–2002 aikana epäilyksenalaisena alaikäisiin kohdistuneista seksuaalirikoksista runsaat 10000 kertaa. Vahvistettuja epäilyjä on 4392. Media on vetänyt tästä yksiselitteisen johtopäätöksen: selibaattilupaus ajaa papit paheen tielle. Kun tilaston mittasuhteet laittaa kohdilleen, nousee kuitenkin esiin toisenlainen johtopäätös.

USA:n katolisessa kirkossa työskenteli raportin tarkastelemana ajanjaksona 109 694 pappia. Tällöin epäiltyjen vuosittaisten tapausten prosenttiluku koko papistosta on runsaat neljä prosenttia. Tutkituista tapauksista rikosoikeudelliseen tuomioon johtanutta näyttöä löytyi lopulta vain 252:sta tapauksesta. Varmennettujen tapausten osuus kaikista kirkossa työskentelevistä papeista on siis vain 0.23 prosenttia. Siinä on 252 tapausta liikaa. Mutta suhteutettuna valtaväestöön tilastosta voi päätellä, että katolisen kirkon pappien keskuudessa seksuaalirikokset ovat noin 5-25 kertaa valtaväestöä harvinaisempia.

Toki kirkkojen on kannettava vastuunsa, erityisesti jos ne syyllistyvät salailemaan tällaisia tapauksia – niin kuin on koulujen, kyläyhteisöjen ja ihan tavallisten perheidenkin. Kirkoilla on erityisesti eettisesti vastuullinen rooli, ja siksi on tärkeää, että esiin tulleet tapaukset on nostettu yhteiseen keskusteluun. Asioita tulisi kuitenkin tarkastella oikeissa mittasuhteissa median sosiaalipornahtavan otsikkoräiskinnän sijaan.

Seksuaalirikokset, erityisesti alaikäisiin kohdistuneet, ovat kaamea asia. Vielä kaameampia ne ovat silloin, kun syypää on joku yhteisön luottamusta nauttinut ihminen. Tämä tausta synnyttää kiusauksen asemoida esiin tulleet tapaukset mahdollisimman jyrkässä valossa. Syntyy vahva kontrasti, joka synnyttää voimakkaita tunnekuohuja. Tunnekuohuilla puolestaan myydään hyllykaupalla lehtiä.

Usein otsikon taustalla asuu kuitenkin tilastoharha.

Kuinka löydän uutistulvasta olennaisen?

11/03/2010

2 kommenttia

Ensimmäisessä Sherlock Holmes -romaanissa A Study in Scarlet tohtori Watson ihmetteli Holmesin hämmästyttävän rajallista tietämystä. Etsivänero kun tiesi yhtäältä kaiken vaikkapa sikarintuhkasta tai kengänpohjista, muttei toisaalta ollut kuullutkaan siitä, että Maa kiertää Aurinkoa. Watson valisti Holmesia, ihmetellen aukkoja tämän yleissivistyksessä.

Holmes vastasi Watsonille: “Hyvä Watson, nyt kun olet kertonut minulle tämän, pyrin parhaani mukaan unohtamaan sen. Mitä hyötyä minulle on rikosten ratkaisemisessa siitä, miten taivaankappaleet liikkuvat?” Holmes ymmärsi hyvin tosiseikan, joka korostuu nykyaikaisessa tietotulvassa entisestään: kaikesta ei voi tietää kaikkea. Niinpä kannattaakin keskittyä omille elämänalueille keskeiseen tietoon.

On älytöntä, että nykyihmisen pitäisi tietää vähän kaikesta.

Nähdäkseni olisi paljon parempi niin yksilön kuin yhteiskunnankin kannalta, että ihmiset keskittyisivät omiin intohimon kohteisiinsa. Yhteisö, joka koostuu joukosta ihmisiä, jotka tekevät kaikkea vähän sinne päin toimii tuskin puoliksikaan niin jouhevasti, kuin yhteisö, jossa kaikki ovat oman alansa asiantuntijoita.

Puolisentoista vuotta sitten päätin lakata lukemasta lehtiä. Aiemmin selailin esimerkiksi Hesarin aamuisin kannesta kanteen. Luin siis paljon sellaista, mikä ei kiinnostanut – ja mistä en puolen tunnin päästä muistanut enää hölkäsen pöläystä. Lopulta kyllästyin ajan ja ajattelun hukkaan. Mietin, miten päivittäistietoa voisi löytää keskittyneemmin. Ratkaisu oli juuri päinvastainen kuin aluksi luulin: informaation vähentämisen sijaan sitä pitääkin lisätä! Kehitin uudenlaisen informaation käsittelytavan, jota nimitän informaatioimmersioksi eli tietoon upottautumiseksi.

Informaatioimmersio toimii seuraavasti. Rakenna Googlen iGoogle-palvelua käyttäen sivu, jolla näet yhdellä silmäyksellä otsikot noin viidestätoista uutispalvelusta, New York Timesista BBC:hen, Hesarista Dagens Nyheteriin. Kun sivu on valmis, voit antaa katseesi harhailla otsikosta toiseen. Jos näet jotain, joka kiinnostaa, klikkaa artikkeli auki. Lue tekstin johdanto. Jos teksti on yhä kiinnostava, lue koko artikkeli. Monesti artikkelin lopusta saattaa löytyä lähdeviite, jota voit halutessasi seurata. Näin saatat aamutuimaan tutustua peräti uuteen akateemiseen tutkimukseen, henkilökuvaan tai suosikkijoukkueesi syntyhistoriaan satunnaisten urheilutulosten ja kulttuuriuutisten sijaan.

Tällainen lukutapa syventää tietämystäsi huomattavasti. Oppiminen perustuu altistukselle ja kiinnostukselle. Informaatio jää varmasti mieleesi, jos luettu asia perustuu omaan kiinnostukseesi. Jos informaatiota on vielä tarpeeksi niin, että löydät koko ajan jotakin mielenkiintoista, opit jatkuvasti. Se ei vaadi erityisiä geenejä tai neroutta. Oman maun mukaan järjestelty iGoogle-sivu riittää.

Löydät tarkemmat ohjeet oman iGoogle-sivun rakentamiseksi Filosofian Akatemian Laajennettu mieli -oppaasta. Oppaasta löydät myös llisää vinkkejä verkkoteknologian hyödyntämiseen ajattelun laajentamiseksi.

iPadin dilemma

28/01/2010

5 kommenttia

Apple julkisti eilen uuden ihmelaitteensa, iPadin. Kohutun uutuuden on väitetty tarjoavan mullistavia tapoja käsitellä informaatiota. Optimistisimmat uskovat iPadin jopa tekevän kirjoille ja sanomalehdille sen, minkä iPod teki CD-levyille. Tällä hetkellä laitteesta tiedetään kuitenkin yhä kovin vähän. Ensi silmäyksellä se näyttääkin vain venytetyltä iPhonelta.

Ei ole mikään ihme, että jo minuutteja julkistustilaisuuden päätyttyä internetin teknosivustot ja keskustelufoorumit täyttyivät toinen toistaan tuohtuneemmista kirjoituksista. iPad ei tarjoakaan moniajoa, ei liioin flash-tukea. Onpa siitä vielä rohjettu jättää pois kamerakin! Mikäs se sellainen tablet-tietokone on, jolla ei voi ottaa kuvia?

Niin fanien kuin kriitikoidenkin reaktio on itsestään selvä. Laitteeseen on kiinnitetty niin paljon odotuksia, ettei sen julkistaminen voi itse asiassa olla kuin pettymys. Kun Applen edellinen läpimurtotuote, iPhone julkistettiin 2007, oli reaktio lähes identtinen. Ihmepuhelimen MMS-tuen puutteesta, heikkolaatuisesta kamerasta ja 3G-yhteyden puutteesta kirjoitettiin enemmän rivejä kuin kilpailijoiden tuotteista yhteensä. Silti kauppa kävi kuin häkä. Kapistuksen käsiinsä saaneet olivatkin ihmeissään siitä, että ensimmäistä kertaa verkkoa voi ihan oikeasti selata kämmeneen sopivalla apparaatilla. Kamera, multimediaviestit ja jopa hidas verkkoyhteys unohtuivat tämän ihmeen rinnalla.

Ei vaadi suurta lahjakkuutta sanoa, mitä jokin ei ole. On nähtävä kauas, jotta voi sanoa, mitä jokin on.

Lastenkasvatuksessa samankaltaiseen ongelmaan törmää solkenaan. Kun mukula pomppii sohvaa lunastuskuntoon, on helppo huutaa ”EI!” Mutta uuden puuhan keksiminen itsensä ylikierroksille pumpanneelle kolmivuotiaalle onkin konstikkaampi koitos. Usein vanhempi, allekirjoittanut mukaan lukien, katsookin tehtävänsä täytetyn, kun pogoaminen on poissa päiväjärjestyksestä. Lapsi jätetään oman onnensa nojaan turhautumaan tyhjää täynnä ammottavaan toiminta-avaruuteensa.

Vaatii aika paljon paukkuja keksiä, mitä uutta jollakin kapistuksella voi tehdä. Tai minkälaisia uusia kapistuksia ylipäätään pitäisi tehdä. Puutteiden nimeäminen ei puolestaan vaadi taitoa juuri lainkaan. Jokainen osaa sanoa ”ei”. Negatiivinen ajattelu voi joissakin tapauksissa johtaa toki hedelmällisiinkin tuloksiin: jokin oikeasti vaarallinen ominaisuus saadaan karsittua ydinreaktorista, tai muksu saadaan nykäistyä jyrkänteen reunalta turvaan. Useimmiten negatiivinen ajattelu menee kuitenkin turhanaikaiseksi päivittelyksi. Surraan sitä, mikä puuttuu, eikä nähdä nenän edessä aukenevaa mahdollisuuksien ihmemaata.

Mitä tulee iPadiin, on aivan liian aikaista sanoa värkistä mitään suuntaan toiseen. Jos apparaatti tarjoaa lukijalle kirjan veroisen käyttöliittymän, on kyseessä ainakin kaltaiselleni lukutoukalle vallankumouksellinen tuote. Jos kyseessä on sen sijaan Applen nerokkaalla markkinointihypellä siivitetty kookas iPhone, on tilanne toinen. Itse jään odottamaan kiinnostuneen varautuneena, kunnes pääsen pohtimaan itse värkki kädessäni, mitä sillä voi oikeasti tehdä.

Loppukevennykseksi hauska video, jossa esitellään huipputeknologiaa, jolle ei ainakaan hetkeen ole näköpiirissä kilpailijaa. Avaa video tästä.

Mitä sikainfluenssa voi opettaa rohkeudesta?

16/11/2009

4 kommenttia

Luin tänään shokeeraavan uutisen Ilta-Sanomista. Uutisen mukaan Ukrainassa pelätään sikainfluenssaviruksen mutatoituneen. Tapaus muistuttaa haastateltujen asiantuntijoiden mukaan espanjantautia. Ruumiinavauksessa ilmeni, että tautiin kuolleiden keuhkot olivat mustat kuin kivihiili. WHO on hälytetty apuun.

Näin syysnuhaisena tällainen uutinen nostattaa kylmän hien otsalle. Nytkö se sitten iski? Eikö tämä olekaan vain tavallinen räkätauti? Pelko hiipii luihin ja ytimiin.

Ongelmana on, että suurin osa uutisesta vaikuttaa pikaisen googlaamisen jälkeen Ilta-Sanomien nokkelalta retorisoinnilta. Tekstissä viitataan nimettömiin lähteisiin ja epämääräisiin ”asiantuntijoihin”. Seurauksena teksti kyllä svengaa kuin hirvi, ja lehtiä myydään rekkalasteittain. Mutta samalla lehti antaa kipinän myös turhanaikaisille pelkotiloille.

Iltapäivälehdistö hyödyntää ihmisten alkukantaisia vaistoja: pelkoa, lisääntymisviettiä, kateutta. Syy on ilmeinen: pelottavat ja kiihottavat uutiset myyvät paremmin. Pelkääminen synnyttää välittömästi henkilökohtaisen suhteen uutiseen: ”entä jos minullekin sattuu noin?” Positiiviset uutiset eivät usein synnytä samaistumista: onnistuminen ei edellytä välittömiä jatkotoimia. Uhkaava pandemia sen sijaan koskettaa meitä jokaista – vaikka pandemia tapahtuisikin oikeasti uutisnikkarin korvien välissä. Pääsääntöisesti pelkääminen on kuitenkin turhaa.

Pelkääminen kohdistuu asioihin, jotka saattavat sattua kohdalle.

On toki mahdollista, että jotain kamalaa tapahtuu. Kenties Ukrainassa kytee uuden espanjantaudin siemen. Ehkä tämä näennäisen harmiton nokan valuminenkin on vain lopun alkua. Mutta yhtä lailla voisin kammota ulos lähtiessäni meteoriitin osumista päähäni. Tai kenties joku roisto kolkkaa minut kaupungilla asioidessani. Michel de Montaigne sanoikin aikanaan oivaltavasti: ”Elämääni on mahtunut lukematon määrä kauheuksia – joista useimmat eivät ole koskaan tapahtuneet.”

Iltapäivälehdistö myy pelolla. Suurin osa lehdistön herättämistä peloista on kuitenkin täysin turhia. Ei ole mitään hyötyä murehtia kymmenistä, kenties sadoista sellaisista mahdollisista tapahtumista, jotka eivät koskaan tapahdu. Kannattaakin mieluummin kohdistaa oma aika ja tarmo rohkeasti tärkeisiin asioihin: olemalla läsnä perheelle, läheisille, ystäville. Etsimällä elämälle suuntaa, laittamalla itsensä likoon omaan intohimon kohteeseen. Pelko synnyttää negatiivista ajattelua. Positiivinen ajattelu puolestaan edellyttää rohkeutta.

Rohkeus ei tarkoita naiiviutta. Myös rohkea osaa olla tarvittaessa varovainen. Mutta rohkeus tarkoittaa, että laitat itsesi likoon siihen, mitä haluat tehdä. Rohkeus tarkoittaa uskallusta keskittyä siihen, mitä teet juuri nyt – ei siihen, mikä voisi ehkä mennä pieleen. Rohkeus tarkoittaa sitä, että senkin uhalla, että Ukrainasta lähestyisi synkkä pilvi, tartut yhä riemulla päivän haasteisiin. Keltainen lehdistö synnyttää päivittäin roppakaupalla uusia negatiivisia ajatuksia – pelkotiloja, jotka ovat omien elämänongelmiemme kannalta aiheettomia. Nämä negatiiviset ajatukset varaavat voimavarasi siltä, mitä pystyisit tekemään suuntaamalla ajatuksesi positiivisesti ja rohkeasti kohti todellisia elämäsi haasteita. Pelko kalventaa ihmisen. Vasta toimimalla rohkeasti syttyy ihminen todella elämään.