Selfie

Joskus viime kesänä Mikael Jungner postasi Facebookiin innokkaasta puhelinmyyntimiehestä, joka sanoi ratkaisevansa hänelle minkä tahansa ongelman. Mikael oli kuulemma halunnut ottaa itsestään selfien alkuräjähdyksessä. Tai jotain, en muista tarkkaan. Hämmentävää kyllä, myyntimies ei ollut perääntynyt vaan jatkanut pitchaamista.

Kuva jäi pyörimään päähäni ja siitä syntyi Filosofiaa aamunkoittoon -levyn avausraita ”Selfie”.

Maailmassa tapahtuu koko ajan hurjasti, mutta meille länsimaalaisille se on silti enimmäkseen viihdettä. Toisaalla paukkuu, me kaivamme esiin popcornit. Missä menee raja, maailmanlopussa?

Minua mietityttää vieläkin, miten näin vakavasta aiheesta voi kirjoittaa kasarihenkistä syntikkapurkkapoppia, vieläpä pakollisin Marvel-viittein.

Mene tiedä. Tarviin tarpeeks pitkän selfie-tikun.

 

Selfie

Mä tarviin tarpeeks pitkän selfie-tikun et se yltäis maailmanloppuun
Pari valovuotta varmaan riittäis, ei meillä ole vielä mikään hoppu

Mut sitten kun se tulee niin mä kaivan esiin popcornit ja juomat
Ja soitan mukaan kaikki kaverit ja kuomat
Ettei meiltä jäisi huomaamatta olennaiset asiat

Mä surffaan hopeisella laudalla sun kanssasi galaksista toiseen
Pari valovuotta silmänräpäyksessä hujahtaa, kun tulen sun luokse

Ja kun päästään perille mä kaivan esiin popcornit ja juomat
Ja soitan mukaan kaikki kaverit ja kuomat
Ettei meiltä jäisi huomaamatta olennaiset asiat

Ja kun aika koittaa, ota kädestä, me lennetään nyt ajan laskuun
Pari valovuotta pikku juttu on kun galaktinen biljardi paukkuu

Ja kun kello käy niin mä kaivan esiin popcornit ja juomat
Ja soitan mukaan kaikki kaverit ja kuomat
Ettei meiltä jäisi huomaamatta olennaiset asiat

Mä kaivan esiin kaikki popcornit ja juomat
Ja soitan mukaan kaikki kaverit ja kuomat
Ettei meiltä jäisi huomaamatta olennaiset asiat

Myös tutkimusrahoitus toimii markkinataloudessa

Mietin, miksi Gabriel Sandun taannoinen Hesari-sivallus ”mediahuomiota kalastavista filosofeista” jäi kaivelemaan. (Muuta kuin tietysti että osui omaan nilkkaan.)

Ehkä jotenkin näin:

Minusta on jännää, etteivät markkinakriittiset yliopistotutkijat tajua, että myös tutkimusrahoitusjärjestelmä on yhdenlainen markkina. Se on vaan ihan poskettoman vinoutunut sellainen.

Kuvittele kaupankäyntijärjestelmä, jossa maitoa ostavia asiakkaita on kymmenen kappaletta – ja maitokauppoja kolme tuhatta. Siinä on aika vaikeaa rakentaa fiksua kilpailutilannetta vaikka tekisi mitä.

Sen lisäksi ne kymmenen maksavaa asiakasta haluavat kaikki jotain ihme taideranskalaista luomulehmän aamukasteessa lypsettyä ternimaitoa. Asiakkaat eivät myöskään kerro koskaan miksi ostivat juuri siltä tai tältä tarjoajalta – tai mitä kilpailijan tuotteessa on vikana.

Apurahajärjestelmä toimii kuitenkin juuri näin. Kysyntää on marginaalisesti ja se kohtaa melko harvoin tutkijoita aidosti kiinnostavia tutkimushankkeita. Sen sijaan tutkijat joutuvat lukemaan säätiöiden päätöslistoja ja lottoamaan tutkimusaiheita siinä toivossa, että ensi kerralla tärppäisi. Näin ollaan luotu Suomeenkin nykyinen ihastuttava filosofinen ”Kant siitä” ja ”Wittgenstein tästä” -tutkimuskulttuuri.

Rannalle jää ruikuttamaan valtava määrä aidosti lahjakkaita ja intohimoisia tekijöitä, sama mitä tekevät. Ei mikään ihme, että tutkijat kyynistyvät. Akateeminen vapaushan tuntuu olevan akateemisessa järjestelmässä lähinnä surullinen vitsi.

Jos sen sijaan tutkimustuloksia tehdään kansantajuisemmiksi (myös osin median avulla), laajenee tutkimusrahoitusmarkkina ahtaasta akateemisesta sisämarkkinasta kattamaan käytännössä koko kansakunnan. Olemassaolevaan kysyntään on mahdollista vastata monin tavoin, puhumattakaan uudenlaisen kysynnän synnyttämisestä esimerkiksi innostavilla ja innovatiivisilla uusilla ajatuksilla.

Eikö filosofian perimmäinen tarkoitus ole kuitenkin herättää kiinnostavaa keskustelua, synnyttää uutta ajattelua ja rakentaa mielenkiintoisia näkökulmia meitä kautta aikain askarruttaneisiin kysymyksiin?

Akateeminen sisämarkkina toimii ihan samalla tavoin asiakkaan (apurahalautakunnan) ehdoilla kuin kaupallinenkin markkina. Rahoitushaku on kai pohjimmiltaan ihan samanlaista myyntityötä kuin kaupallisessakin markkinassa. Jälkimmäisessä vaan potentiaalisten ”tutkimusrahoittajien” määrä on päätähuimaavassa mittakaavassa moninkertainen.

Tässä ajatuksenjuoksussa saattaa toki olla jonkinlainen virhe tai useitakin, mutta minusta tuntuu, ettei apurahalautakuntien huomionkaan kalastaminen tunnu järin järkevältä tavalta tehdä tutkimusta.

Sen sijaan voisi olla hienoa, jos yliopistot satsaisivat olemassaolevan tutkimuksen popularisointiin ja kaupallistamiseen tutkimuslaitoksista erillisissä yksiköissä niin, että tutkijat saisivat rauhassa tutkia sitä mitä haluavat – ja ”mediahahmot” voisivat samalla rakentaa akateemiselle vapaudelle toimivan rahoituspohjan.

Digitaalinen imperatiivi

Immanuel Kantin moraalifilosofian kulmakivi oli kategorinen imperatiivi: “Toimi aina niin, että toimintasi voitaisiin ulottaa yleiseksi laiksi”. Kantin imperatiivi eli käskylause on muunnelma monesta uskonnosta löytyvästä kultaisesta säännöstä: “Älä tee toiselle sitä, mitä et haluaisi itsellesi tehtävän”. Toisin sanoen, aina tulisi toimia niin, että mitä ikinä teet, voisit elää sen kanssa, että myös muut tekevät niin.

Kantia on kritisoitu käskylauseestaan. Kuuluisin kritiikki koskee valehtelua. Kantin mukaan valehtelu ei ole koskaan oikeutettua. Vaikka murhaaja tulisi ovelle kysymään, onko veljesi kotona, tulisi sinun vastata kategorisen imperatiivin nojalla totuudellisesti – vaikka se maksaisi veljesi elämän. Maalaisjärjellä tässä ei tietenkään ole mitään tolkkua.

Yleisesti ottaen kategorinen imperatiivi on kuitenkin hyvä elämän ohjenuora. Pääsääntöisesti on hyvä idea toimia niin, että et tee toiselle sellaista, mitä et haluaisi itsellesikään tehtävän.

Voi myös hyvin olla, ettei pian ole oikein parempaakaan vaihtoehtoa.

Nykyaikana yksityisyys alkaa muuttua katoavaksi luonnonvaraksi. Facebook tallentaa kaikki liikkeesi internetissä. Kuka vaan voi napata kännitörttöilyistä kuvan kännykkäkameralla. GPS-satelliitit seuraavat sijaintiasi ja kadunvarsikamerat kuvaavat liikkeitäsi. Ei mene enää pitkään, ennen kuin joka ikinen on tauotta jonkin valvontalaitteen silmän alaisena.

Monet ajattelevat, että tämä on isoveliyhteiskunnan alku. Toki jos valtaan pääsee totalitaarinen hallinto, on se yhdistettynä aukottomaan valvontajärjestelmään skenaario, joka saisi jopa George Orwellin puntit tutisemaan. Mutta liberaalissa yhteiskunnassa, joka sallii monen näköisiä, värisiä ja monenlaisilla tavoilla suuntautuneita ihmisiä ei valvonta tai sen uhka kenties ole lainkaan niin huono juttu kuin luulisi.

Voi nimittäin olla, että digikattavuus synnyttää uudenlaisen motivaation seurata Kantin käskylausetta. Kenties lähitulevaisuudessa meitä ohjaakin digitaalinen imperatiivi: “Toimi aina niin, että toimintasi voitaisiin julkaista sellaisenaan Facebook-seinälläsi.”

Kymmenestuhannes hehkulamppu

Thomas Edison, itsekin entinen lehtimies, osasi pelata taiten median kanssa. Hän olikin kenties kaikkien aikojen ensimmäinen tiedejulkkis. Kerran Edisonia haastatteli tavallista pisteliäämpi toimittaja. Edison ei kuitenkaan häkeltynyt toimittajan tiukoista kysymyksistä.

Lopulta toimittaja kysyi Edisonilta, miltä tuntui epäonnistua tuhansia kertoja hehkulamppua keksittäessä. Hän kun oli saanut vihiä siitä, että toimimattomia prototyyppejä oli tosiaan kertynyt valtava määrä.

Edison vastasi: “En ole epäonnistunut kertaakaan. Päin vastoin, olen täysin onnistuneesti eliminoinut 10 000 huonoa tapaa valmistaa hehkulamppuja.”

PS. Olen tämän viikon Berliinissä kokousmatkalla. Seuraava blogipostaus ilmestyy maanantaina 14.11.

Media: vallan vahtikoira vai sylipuudeli?

Viime päivien kohutuimmat uutiset ovat koskeneet Wikileaks-verkkosivuston julkaisemia diplomaattisähkeitä. Sähkeiden julkaiseminen on henkilöitynyt Wikileaksin keskushahmo Julian Assangeen. Tilanne on median toiminnan kannalta mielenkiintoinen.

Yhtäältä Wikileaks syöttää lähiviikkojen aikana toinen toisensa jälkeen mielenkiintoisempia skuuppeja saudiprinssien orgioista Hillary Clintonin viitta ja tikari -vakoojatempauksiin. Toisaalta Assangesta itsestään saadaan sopivasti asemoimalla revittyä kenties koko häläpälän mehukkaimmat otsikot.

Etenkin jälkimmäistä uutisointia on mielenkiintoista seurata. Valtavirtamedia ei suinkaan toimi politiikan talutushihnassa siinä mielessä, että lehteen kirjoitettaisiin se, mitä CIA käskee. Media toimii niin kuin se aina toimii: repimällä otsikot sieltä, missä ne ovat mehukkaimpia. Tätä median luontoa poliitikot osaavat kuitenkin taiten hyödyntää.

Epäilty on syyllinen, jos lehdessä niin kirjoitetaan.

Riippumatta siitä, että on ollut jo tovin yleistä tietoa, että Assangeen Ruotsissa kohdistetut syytökset ovat heppoisia, jolleivät olemattomia, muistaa lähes joka ikinen lehti korostaa Assangen ”rikoksen” vakavuutta alleviivaamalla sen voimakkaasti tunnekuormittunutta rikosnimikettä. (Sivumennen sanoen, on vaikea puhua koko asiasta sortumatta samaan retoriseen virheeseen itsekin.) Toiston kautta rikos yhdistyy Wikileaks-pomoon lööppi lööpiltä vahvemmin. Lopulta on yhdentekevää, mitä tuomari päättää: kansan silmissä mies on jo syyllinen, koska lehti niin kirjoitti.

Viime päivinä rapakon takaa on kantautunut vielä kummallisempaa kailotusta. Republikaanipoliitikot ovat katsoneet hetkensä tulleen, ja oikeistopopulistit Sarah Palinista Joe Liebermaniin ovat kiiruhtaneet julistamaan Assangen terroristiksi. Miekkosta on verrattu Osama bin Ladeniin ja vaadittu jopa teloitusryhmän eteen. Ja jälleen media toistaa kiltisti perässä, voimistaen näin syntyviä mielleyhtymiä.

Wikileaks-kohu on paraatiesimerkki median poliittisista ulottuvuuksista. Yhtäältä Wikileaks itse on osoittanut, etteivät poliitikot pysty kontrolloimaan mediaa: ajatus vallan vahtikoirasta puolustaa siis yhä paikkaansa. Toisaalta poliitikkojen nokkelat mediamanööverit osoittavat, että mielleyhtymillä pelaamalla valtavirtaviestintä kääntyy myös poliitikon käsikassaraksi.

Medialla on paljon valtaa nykypolitiikassa. Ja siellä, missä on valtaa, tapahtuu aina sekä hyvää, että pahaa. Wikileaks-sähkeet saattavat parhaassa tapauksessa aloittaa kokonaan uudenlaisen, avoimemman ja rehellisemmän viestinnän aikakauden. Pahimmassa tapauksessa kansa on kohun laannuttua saanut viihteensä, ja elämä jatkuu kuten ennenkin.

Oli miten oli, Julian Assange on Wikileakseineen onnistunut jo nyt ravistelemaan länsimaisia valtarakenteita kenties voimallisemmin kuin Osama konsanaan. Julian Assange ei nimittäin ole terroristi. Julian Assange on journalisti.

Avoin kirje Medialle

Arvoisa Media,

Olisitko ystävällinen ja lakkaisit pelottelemasta minua. Ymmärrän kyllä, että myyt pelon siivellä lehtiä rekkalasteittain ja liimaat nenät TV-ruutuun tuntikausiksi. Se on Sinulle tärkeää. Mutta minun mielestäni me olemme ylittäneet hyvän maun rajat.

Ensin tuli sikainfluenssa. Ei siinä mitään, että tavallista kausiflunssaakin kesympi pöpö sai aikaan globaalin paniikin. Mutta kun Valtio törsäsi vielä GlaxoSmithKlinen iloksi viiteen miljoonaan turhaan rokotepiikkiin. Sitä ehkä harmittaa vähän.

Nykyään ei tohdi kirkkoonkaan jalallaan astua. Koskaan ei voi tietää, milloin alttarin varjossa vaaniva pedofiilipappi hyökkää kimppuun. Ja jotain goji-marjaakin kehtaavat myydä luontaistuotekaupoissa. Eivätkö ne hipit tajua, että sehän on pumpattu täyteen myrkkyä!

Mutta tämäkin vielä: nyt en enää uskalla edes kiivetä Eiffel-torniin. Sainhan juuri tietää, että Osama pommittaa nähtävyyttä hetkenä minä hyvänsä. Terroristit ovat oikeastaan niin pelottavia, että on ehkä parasta, etten enää poistu kotiseinieni sisältä. Onneksi on internet.

Arvoisa Media, ymmärrän, että Sinä teet vain työtäsi. Mutta minä olen kyllästynyt pelkäämään asioita, joita ei ole olemassa. Olisitko siis niin ystävällinen, että seuraavan kerran uutista kirjoittaessasi tarkistaisit lähteesi, käyttäisit tervettä järkeä ja sanoisit asiat niin kuin ne oikeasti ovat. Muuten saatan luulla, että kohu-uutinen on lottovoittajan tasoa.

Jos tämä kirjeeni ei kuitenkaan Sinua liikuta, niin annan pienen juttuvinkin. Avaruudessa lentelee lukematon määrä pieniä kivenkappaleita, joita mikään teknologiamme ei pysty seuraamaan. Koskaan ei voi tietää, milloin sellainen osuu päähän. Mahdollisuushan on aina olemassa.

Kierojen kiinalaisten goji-juonet

Helsingin Sanomat uutisoi taannoin näyttävästi, että kohumarja gojista on löytynyt sallitut rajat ylittävä määrä torjunta-aine asetamipridiä. Pääasiassa Kiinassa tuotettu kuivattu marja on niin sanotun superfood-liikkeen merkittävimpiä lippulaivoja. Sitä mainostetaan ihmelääkkeenä ties mihin vaivaan, ja se sisältää huomattavasti monia vastaavia ruoka-aineita enemmän hyödyllisiä hivenaineita. Kakkoseksi goji taitaakin jäädä vain takametsiemme mustikalle.

Kuinka ollakaan, kaupan hyllyltä saatavat gojit onkin siis pumpattu täyteen myrkkyjä kierojen kiinalaisten maanviljelijöiden toimesta. Vai ovatko?

Hämmästyttävää kyllä, asialehtenä pidetty Hesari käyttää uutisoinnissaan iltapäivälehdistä tuttua asemoinnin retorista keinoa.

Nostamalla esiin, että tutkitut marjat sisältävät raja-arvon ylittävän määrän torjunta-ainetta Hesari synnyttää mielikuvan marjojen myrkyllisyydestä. Sivumennen artikkelissa kuitenkin mainitaan, että marjojen asetamipridipitoisuudet pidetään tavallista alhaisempina siksi, että ihmiset saavat muusta ruoasta niin suuria määriä tätä torjunta-ainetta.

Kuinka ollakaan, kirsikoille sallitaan asetamipridiä 0.2 mg / kg. Tavallisen kotimaisen kurkun sallittu asetamipridimäärä on 0.3 mg / kg. Salaatille puolestaan sallitaan torjuntamyrkkyä hulppeat 5 mg / kg. (Lähde.) Tullilaboratorion testaamissa marjoissa asetamipridipitoisuus oli puolestaan ollut enimmillään 0.067 mg / kg – siis lähes 75 kertaa vähemmän kuin kotimaisessa maatiaissalaatissa! (Lähde.) Tästä huolimatta moni kokeiluhenkinen jättää nyt gojimarjan hyllyyn, ja santsaa kenties tilalle kurkkua, kirsikoita tai salaattia. Ja jos korvaat goji-kourallisen kurkulla saat kehoosi yli neljä kertaa enemmän torjunta-ainetta, kuin ihmemarjoja popsien.

Jättämällä mainitsematta olennaisia vertailukohtia pystytään argumentin voimaa tehostamaan huomattavasti. Näin sanomalehti synnyttää svengaavia otsikoita ja myy lehtiä metritavarana. Säväyttävän lehtijutun sivutuotteena voidaan myös vaikuttaa merkittävästi ihmisten kulutustottumuksiin.

Otsikossa asuu tilastoharha

Näyttää kovasti siltä, että kirkko on varsinainen paheen pesä. Viime aikoina otsikoita ovat täyttäneet toinen toistaan järkyttävämmät uutiset erilaisissa uskontokunnissa tapahtuneista seksuaalisista hyväksikäytöistä. Näkyvimmin esillä on ollut katolinen kirkko. Tapauksia on myös alkanut ilmaantua ääriliikkeissä ja jopa Suomen omassa kotoisessa luterilaisessa kirkossakin. Otsikot puhuvat selvää kieltään: kirkon siipien suojissa tapahtuu kamalia asioita.

Pieni medialukutaidon oppitunti olisi kuitenkin paikallaan. Lehdistö muotoilee otsikot mahdollisimman myyvästi. Tämä tapahtuu vetoamalla ihmisen primitiivisiin vaistoihin: pelkoon, seksuaaliviettiin, kateuteen. Iskevä otsikko ei varsinaisesti valehtele päin naamaa. Mutta monesti se asemoi sanomansa niin, ettei välittynyt viesti enää juuri tosiseikkoja kumarra.

Asemointi on ikivanha retorinen keino.

Jos sanotaan, että uusi lääke pelastaa käyttäjistä 80% hengen, valtaosa äänestää sen käyttöönoton puolesta. Jos sen sijaan sanotaan, että lääke tappaa 20% käyttäjistä, ei kukaan koske siihen pitkällä tikullakaan. Flunssarokotteita menee metritavarana, kun otsikko huutaa, että USA:ssa kuolee possunuhaan 10 ihmistä päivässä! Jos sama otsake mainitsisi verrokkitietona, että ihan tavallinen kausiflunssa niittää samassa ajassa 174 jenkkiä, voisi paniikki laantua aika haipakkaa.

Kaivelin hieman kirkkoskandaalin tilastoja. Psykiatri Gene Abelin mukaan USA:n valtaväestöstä 1%–5% on syyllistynyt jossakin vaiheessa alaikäisiin liittyvään seksuaalirikokseen. Sama prosentti pätee muun muassa maallisissa auktoriteettiasemissa työskenteleviin, kuten opettajiin tai poliiseihin.

Usein siteeratun John Jay -raportin mukaan USA:n katolisen papiston on väitetty olleen vuosien 1950–2002 aikana epäilyksenalaisena alaikäisiin kohdistuneista seksuaalirikoksista runsaat 10000 kertaa. Vahvistettuja epäilyjä on 4392. Media on vetänyt tästä yksiselitteisen johtopäätöksen: selibaattilupaus ajaa papit paheen tielle. Kun tilaston mittasuhteet laittaa kohdilleen, nousee kuitenkin esiin toisenlainen johtopäätös.

USA:n katolisessa kirkossa työskenteli raportin tarkastelemana ajanjaksona 109 694 pappia. Tällöin epäiltyjen vuosittaisten tapausten prosenttiluku koko papistosta on runsaat neljä prosenttia. Tutkituista tapauksista rikosoikeudelliseen tuomioon johtanutta näyttöä löytyi lopulta vain 252:sta tapauksesta. Varmennettujen tapausten osuus kaikista kirkossa työskentelevistä papeista on siis vain 0.23 prosenttia. Siinä on 252 tapausta liikaa. Mutta suhteutettuna valtaväestöön tilastosta voi päätellä, että katolisen kirkon pappien keskuudessa seksuaalirikokset ovat noin 5-25 kertaa valtaväestöä harvinaisempia.

Toki kirkkojen on kannettava vastuunsa, erityisesti jos ne syyllistyvät salailemaan tällaisia tapauksia – niin kuin on koulujen, kyläyhteisöjen ja ihan tavallisten perheidenkin. Kirkoilla on erityisesti eettisesti vastuullinen rooli, ja siksi on tärkeää, että esiin tulleet tapaukset on nostettu yhteiseen keskusteluun. Asioita tulisi kuitenkin tarkastella oikeissa mittasuhteissa median sosiaalipornahtavan otsikkoräiskinnän sijaan.

Seksuaalirikokset, erityisesti alaikäisiin kohdistuneet, ovat kaamea asia. Vielä kaameampia ne ovat silloin, kun syypää on joku yhteisön luottamusta nauttinut ihminen. Tämä tausta synnyttää kiusauksen asemoida esiin tulleet tapaukset mahdollisimman jyrkässä valossa. Syntyy vahva kontrasti, joka synnyttää voimakkaita tunnekuohuja. Tunnekuohuilla puolestaan myydään hyllykaupalla lehtiä.

Usein otsikon taustalla asuu kuitenkin tilastoharha.