Tag Archives: media

Bilekuvaskandaali kertoo eniten siitä, mitä ei sanota ääneen

24/08/2022

6 kommenttia

Suomalaiset ovat menettäneet kohtuullisuudentajunsa. Toki on tavallaan lohdullista, että näköjään Suomen suurin ongelma tällä hetkellä on se, että pääministeri tykkää juhlia. Nyt odotetaan henkeä pidätellen koska ”seuraavat kohukuvat” julkaistaan. Samalla kukaan ei tunnu valtamedioissa kysyvän sitä oikeasti olennaista kysymystä:

Mitä sitten?

Siinä, että joku tykkää päästellä höyryjä tanssilattialla tai hengailla somejulkkisten kanssa ei ole mitään laitonta. Siinä ei ole myöskään mitään pahaa, paitsi jos oma arvomaailma sattuu olemaan patapuristinen. Ei, vaikka juhlakuvia julkaistaisiin miljoona. Demokraattisen yhteiskunnan ihanuus on siinä, että vaikka juuri sinä et viihdy klubilla tappiin saakka, sitä ei silti tarvitse kieltää. Ja vaikka juuri sinun mielestäsi joku somevaikuttaja on ”epäilyttävää seuraa”, voi olla että jonkun muun mielestä hän onkin ihastuttava ihminen.

Ei ole myöskään mitään järjellisiä perusteita sille, että pääministerin instituution pitäisi olla kiveen hakattu pesti, jossa tietyt käyttäytymissäännöt sitovat kotiin virkkaamaan kahdeksan jälkeen. Jos sinä olet sitä mieltä, äänestä sen mukaan. Demokratiassa on myös ihan luvallista pöyhiä pölyttyneitä instituutioita. Sitä sanotaan kehitykseksi.

Toki on hyvä, että valtiojohdon keskeisten instituuttien rajanvedoista keskustellaan, ja etenkin turvallisuusasioiden osalta on erityisen tärkeää huolehtia siitä, että meillä on järjelliset protokollat, joiden mukaan toimitaan. Toistaiseksi mutua parempaa näyttöä ei käsittääkseni ole kuitenkaan esitetty siitä, että todellista turvallisuusuhkaa olisi päässyt syntymään.

Suomalainen poliittinen historia on siitä suloista, että meillä on isoja poliittisia skandaaleja vain kourallinen. Yleensä poliitikon eroon on johtanut aito turvallisuusuhka, vallan väärinkäyttö tai vakavista asioista valehteleminen. On jotenkin surullista, että media ja some vaahtoavat nyt siitä, että Sanna Marinin pitäisi erota ”bileskandaalin” takia. Koko ”skandaali” on ainakin toistaiseksi puhtaasti median kehittelemä rahantekokone. Sen todellinen arvo poliitikon toiminnan arvioinnissa on olematon. Sanna Marinin tapauksessa tämä kohu onkin rakenteeltaan hyvin samanlainen kuin taannoinen aamiais-gate. Tikusta tehdään asiaa, kun muusta ei voida.

Jos valtakunnan ykköspoliitikosta ei löydy pahempaa kuraa kuin se, että bilettää somevaikuttajien kanssa, niin se on itse asiassa ihan positiivinen signaali. Samaan aikaan Saksassa liittokansleri on sotkeutunut miljardien pankkisotkuun ja meidänkin ohuesta skandaalihistoriastamme löytyy kuitenkin jokunen tapaus, joissa johtava poliitikko on asemallaan suhmuroinut kavereilleen pullean palkkapäivän.

Marin on luotsannut Suomen läpi kahdesta historiamme suurimmasta kriisistä, ja on nyt kolmannen kynnyksellä. Se, että me kansakuntana kohkaamme jostan bilekuvista kertoo surullista kuvaa pilalle hemmotellusta kulttuuristamme ja verenhimoisesta juorumediastamme. Näiden lillukanvarsien sijaan meidän pitäisi yhdessä tuumin miettiä, miten selviämme tulevan talven energiakriisistä – ja antaa poliitikkojen keskittyä työhönsä typeriin kysymyksiin vastailun sijaan.

Sinun tuohtumuksesi on kauppatavaraa

17/08/2019

4 kommenttia

Ensimmäinen reaktioni tunnepitoisiin faktaväitteisiin on yleensä kysyä kolme asiaa. Ensinnäkin, mikä on väitetyn ilmiön otoskoko. Toiseksi, onko väitteelle muita mahdollisia selittäviä tekijöitä kuin esitetty. Ja kolmanneksi, onko kyse korrelaatiosta eli ilmiöiden samanaikaisuudesta, vai kausaatiosta eli siitä että, yksi ilmiö seuraa toisesta.

Verkon uutisjuttujen kohdalla tämä kysymyspatteristo on nykyaikana aika lailla välttämättömyys, jos ei halua tämän tästä haksahtaa yhä juorulehtimäisemmäksi kehittyvän verkkomedian tunneansoihin.

Uutiset eivät ole suinkaan neutraali kuvaus maailmasta, vaan liiketoimintaa, jonka tarkoituksena on viime kädessä tuottaa voittoa osakkeenomistajille. Ei ole mitenkään uusi juttu, että media kärjistää, yleistää yksittäistapauksista ja pyrkii tunnevoimaiseen otsikointiin. Ennen vanhaan nämä jipot koskivat lähinnä juorulehtiä, nykyään näköjään myös ns. ”laatumediaa” – siis niitä uutislähteitä, joiden historiallisista syistä uskomme yhä tuottavan objektiivista uutisointia.

Kaikki verkkomedia toimii kuitenkin viime kädessä saman bisneslogiikan mukaan: kerää klikkejä tai kuole. Jos kaikki lukijat klikkaisivat vain Iltisten otsikoita, ei ”laatumediaa” enää edes olisi. Mediaa ei siis voi oikein ilmiöstä syyttää. Mutta miten voi olla, että jopa tutkijakoulutuksen saaneet ihmiset menevät yhä uudestaan helppoon?

Viime päivinä sosiaalista mediaa ovat vaihteeksi kuohuttaneet ”uudet opetusmenetelmät”. Ylen uutisankka nostaa yhden oppilaan esimerkiksi siitä, miten kokonainen koulu toimii väärin. Kirjoitelma on rakenteeltaan täysin samanlainen, kuin jos jostain koulusta olisi valittu se pahiten koulukiusattu raasu ja yleistetty siitä, että tässä koulussa on tapana, että välitunnilla potkitaan päähän.

Kun otoskoko on yksi, ei ilmiöstä voi todellisuudessa johtaa mitään johtopäätöksiä. Jos otoskoko olisikin riittävä, olisi sitä syytä myös tarkastella suhteessa suurempiin koulukentän ilmiöihin. PISA 2012 -mittauksen perusteella ”vanhoihin opetusmenetelmiin” perustuva koulu tuotti 11% peruskoulusta valmistunutta oppilasta, jotka eivät osanneet lukea kunnolla. Samaten vuonna 2012 tehdyssä tutkimuksessa selvisi, että 25% kuudesluokkalaisista on kyllästynyt koulunkäyntiin ja 10% kärsii uupumuksesta. Ylen kohu-uutisen otos puolestaan edustaa peräti 0.0017% osuutta koko ikäryhmästä. Olisiko siis jälkimmäisen otoksen perusteella järkevää siirtyä takaisin ”vanhoihin” menetelmiin, niin kuin enemmistö some-kommentoijista näyttää vaativan?

Tällaisissa kohuissa kyse ei ole tosi asiassa siitä, että käsittelisimme kriittisesti jotain todellista ilmiötä. Kyse on siitä, että kohuotsikointi ja yksittäistapausten yleistäminen synnyttävät voimakkaita tunnereaktioita. Ja näillä tunnereaktioilla puolestaan tehdään bisnestä.

Mediakäytännöt tuskin tästä lähiaikoina muuttuvat – verkkomedian ansaintalogiikka on niin jäätävän simppeli, että täytyisi olla aikamoinen nero, jos sille keksisi kannattavan kilpailijan. Olen myös aika pessimistinen sen suhteen, että verkkokommentoijat vaivautuisivat opettelemaan edes alkeellista medialukutaitoa – onhan kohkaaminen kuitenkin kriittistä arviointia ja ajattelua kivempaa.

Toivoisin kuitenkin, että jokainen somekohkaaja ja -linkkaaja ymmärtäisi, että viime kädessä silloin kun annat tällaisen ”tutkivaksi” journalismiksi naamioidun hutkivan journalismin mennä tunteisiin, sinun tuohtumuksesi on kauppatavaraa.

Nykymedian ansaintalogiikka haastaa tiedeuutisointia

26/11/2018

5 kommenttia

Marraskuun alussa uutiskanava CNN uutisoi verkkosivuillaan Harvardin tiedemiesten epäilevän, että hiljattain aurinkokunnan ulkopuolelta aurinkokunnassa vieraillut taivaankappale ’Oumuamua saattaa olla toisesta aurinkokunnasta tullut avaruusluotain. Juttu oli otsikoitu raflaavasti: ”Harvardin julkaisu esittää, että tähtienvälinen kappale saattoi olla avaruusolioiden luotain, tosin asiantuntijat ovat skeptisiä”.

Itse artikkeli koostui lähinnä spekuloinnista ja päättyi siihen, että suurin osa tieteellisistä asiantuntijoista ei edes pitänyt väitettä lainkaan uskottavana. Silti juttu levisi sosiaalisessa mediassa kuin kulovalkea. Itsekin jaoin kirjoituksen. Olihan lähteenä uskottava mediatalo CNN ja tutkijatkin vielä huippuyliopisto Harvardista. Tosi asiassa asianmukainen otsikko olisi kuulunut: ”Tutkijat spekuloivat tähtienvälisen kappaleen luonteella”. Mutta sillä tuskin olisi irronnut kovinkaan montaa klikkiä.

The Guardian puolestaan kertoi 2014 ”NASA:n rahoittamasta” tutkimuksesta, jonka mukaan nykyinen sivilisaatio on romahduksen partaalla. Oikeasti kyse oli itsenäisen tutkijatiimin yksittäisestä tutkimusprojektista, jonka käyttämän matemaattisen mallin rahoitukseen NASA oli osallistunut pienellä summalla. Kyse ei siis ollut millään tavoin NASA:n tekemästä tai tukemasta tutkimuksesta, mutta se ei estänyt laatulehteä ratsastamasta avaruusjärjestön uskottavuudella. Seurauksena juttu levisi lähes kaikkiin maailman päämedioihin. Otsikointi siitä, että NASA ennustaa maailmanlopun sai jopa itse avaruusjärjestön lopulta reagoimaan ja julkaisemaan lehdistötiedotteen, jossa se irtisanoutui tutkimuksen väitteistä.

Viimeisimpänä Helsingin Sanomat uutisoi viikko sitten, miten uudet koulutusmenetelmät heikentävät oppimista. Artikkeli oli otsikoitu: ”Tutkimus paljastaa: Koulujen uudet menetelmät heikentävät oppimista merkittävästi”. Itse artikkeliin perehtymällä kävi ilmi, ettei siinä esitelty tutkimusaineisto tukenut raflaavaa otsikkoväitettä ollenkaan. Paperilehdessä otsikointi olikin maltillisempaa: ”Tutkimus: Uudet keinot voivat estää oppimista”. Nettilehden klikkisyötti synnytti kuitenkin isolle osalle lukijoista akuutin huolen nykykoulun kriisistä.

Tieteellistä tutkimusta uutisoidaan yhä useammin shokkihakuisesti ja välillä suorastaan harhaanjohtavasti. Tämä johtuu nähdäkseni suurelta osin nykymedian liiketoimintalogiikasta. Entisaikoina valtamedian ydinarvoihin kuului neljäntenä valtiomahtina pyrkimys mahdollisimman objektiiviseen tiedonvälitykseen. Nykyään digitaaliset bisnesmetriikat haastavat perinteisen korkealaatuisen journalismin etiikkaa.

Digitaalisen median ansaintalogiikka rakentuu nykyään usein käyttäjäliikenteen ja tästä seuraavan tilaajakunnan varaan. Tämä tarkoittaa karkeasti ottaen sitä, että bisneksen merkittävimpiä mittareita ovat kävijämäärät ja tilaajakonversio. Edellinen on jokin kokonaisluku, vaikkapa kymmenen tuhatta uutta kävijää. Jälkimmäinen puolestaan on jokin prosenttiosuus edellisestä. Jokainen tilaaja taas tuo tietyn euromäärän sisään, vaikkapa kympin kuussa. Pumppaamalla sivuille lisää kävijöitä tai nostamalla konversio-osuutta lehden tai verkkosivun euromääräinen tuotto kasvaa.

Ansaintamekanismi on siis suorassa suhteessa siihen, kuinka moni klikkaa jutun auki – ja jakaa sitä sosiaalisessa mediassa. Tästä syystä valtamediaan on viime vuosina hiipinyt yhä useammin aiemmin lähinnä juorulehdistä tuttu shokki + klikki -hunajapurkki. Menetelmä on simppeli: otsikko rakennetaan tunnepitoisen shokkiefektin varaan. Koska ihmisillä on evoluution kautta syntynyt taipumus reagoida voimakkaimmin uhkiin, on shokkiotsikot muotoiltu yleensä kielteisesti. Mitä raflaavampi otsikko, sitä enemmän klikkejä.

Lehdet ja sivustot voivat päivän mittaan optimoida otsikoita useaan otteeseen löytääkseen version, joka lukijakuntaan parhaiten puree. Tilaajakonversioon voi käyttää useita menetelmiä The Guardianin pehmeästä rahoituspyynnöstä aggressiivisimmillaan maksumuuriin. Tavoite on kuitenkin sama: shokkiotsikolla pumpataan jutulle lukijoita, konversiomekanismilla tehdään bisnestä.

Tämä on johtanut siihen, että otsikko-optimointi päätyy yhä useammin johtamaan lukijaa harhaan. Kun lehtijuttu väittää esimerkiksi tutkimuksen paljastavan jotain uutta ja yllättävää, mutta lähteeksi paljastuu yksittäinen tutkimuspaperi, on tieteellinen tosiseikka, ettei tässä kohtaa ole vielä paljastettu yhtikäs mitään. Tieteelinen faktanmuodostus ei tapahdu yksittäisten tutkimuspaperien pohjalta. Tieteellinen fakta syntyy siinä vaiheessa, kun tutkijayhteisö on tarkastellut tutkittavaa ilmiötä monipuolisesti eri näkökulmista, tehtyjä tutkimuksia kriittisesti arvioiden.

Tieteellisestä faktasta voidaan puhua vasta kun ilmiöstä on konkreettista näyttöä useammalta tutkijaryhmältä, ja kun hurjimmat tutkimustulokset on replikoitu useamman tutkijatiimin toimiesta. Kuten tähtitieteilijä ja kirjailja Carl Sagan totesi, ällistyttävät väittämät edellyttävät ällistyttävää näyttöä. Ilmastonmuutos on hyvä esimerkki tieteellisen metodin toiminnasta. Ilmiötä on tutkittu niin monipuolisesti ja useasta eri näkökulmasta, että sitä voidaan pitää tieteellisenä faktana.

Tieteellinen fakta voi myös osoittautua virheelliseksi. Tiede on itseään korjaava menetelmäjoukko. Nykyään yleistynyt tieteellisten faktojen kritisointi puhtaalta stetson harrison -pohjalta kuuluu kuitenkin foliohattuosastolle. Tiede korjaa jatkuvasti itseään, mutta oma näppituntuma on aika harvoin näyttönä järeämpää, kuin se, mitä tuhannet ammattitutkijat ovat ilmiöstä saaneet selville.

Toki yksittäisistä tutkimuslöydöksistä kannattaa uutisoida. Objektiivinen tiedonvälittäjä asettaisi uutisen heti otsikkotasolla oikeaan kontekstiinsa. Käyttäjäkonversion ympärille rakennetun markkinointimetodin päämääränä on kuitenkin ainoastaan saada lukija klikkaamaan.

Joku voisi ajatella, että ei kai se yksittäinen otsikko voi niin iso juttu olla, kunhan itse artikkeli on asiallinen. Tosi asiassa harva muistaa jutun luettuaan muuta kuin otsikon. Harvard-näyttö avaruusolioista, NASA-tutkimus maailmanlopusta tai koulun akuutti kriisiintyminen ovat monelle todentuntuinen kuvaus maailmasta, vaikkei yksikään mainituista artikkeleista tarjoa otsikkoväitteelleen riittävää tutkimusnäyttöä.

Mikään lehtitalojen metriikka ei tietääkseni mittaa shokkiotsikoiden asianmukaisuutta. Tähän tarvitaan ihan perinteistä journalistista suoraselkäisyyttä, etiikkaa ja ammattitaitoa. Vaikka markkinointialgoritmi esittäisi otsikoksi mitä, ei itseään kunnioittava tiedejournalisti voi päästää läpi otsikkoa, joka synnyttää uutisoidusta tutkimuksesta harhaanjohtavan kuvan.

Valtamediaan luotetaan juuri sen takia, ettei jokainen lukija joudu tekemään jokaisesta artikkelista perinpohjaista tieteenfilosofista analyysia argumenttirakenteita tutkimalla ja esitettyä aineistoa arvioimalla. Vaikka nykymaailma haastaa median ansaintamalleja, ei luotettava ja uskottava media voi toimia yhteiskunnallisessa roolissaan kuten juorulehti.

Lukijan on terveellistä reagoida shokkiotsikoihin kriittisesti. Seuraavalla kerralla kun luet lehdestä tai sosiaalisesta mediasta tunnekuohun aiheuttavan otsikon, kannattaa tuohtumisen sijaan ensiksi kysyä: ”Voiko tämä oikeasti pitää paikkansa?” Tunnepitoisen otsikon klikkaaminen aiheuttaa aivoissa samanlaisen dopamiinipiikin kuin herkuttelu. Ehkäpä järkevintä olisikin shokkiotsikon kohdalla tehdä kuten Amy Cuddy taannoin totesi New Yorkissa: jättää klikkaamatta ja ostaa donitsi.

Myös tutkimusrahoitus toimii markkinataloudessa

05/05/2015

1 kommentti

Mietin, miksi Gabriel Sandun taannoinen Hesari-sivallus ”mediahuomiota kalastavista filosofeista” jäi kaivelemaan. (Muuta kuin tietysti että osui omaan nilkkaan.)

Ehkä jotenkin näin:

Minusta on jännää, etteivät markkinakriittiset yliopistotutkijat tajua, että myös tutkimusrahoitusjärjestelmä on yhdenlainen markkina. Se on vaan ihan poskettoman vinoutunut sellainen.

Kuvittele kaupankäyntijärjestelmä, jossa maitoa ostavia asiakkaita on kymmenen kappaletta – ja maitokauppoja kolme tuhatta. Siinä on aika vaikeaa rakentaa fiksua kilpailutilannetta vaikka tekisi mitä.

Sen lisäksi ne kymmenen maksavaa asiakasta haluavat kaikki jotain ihme taideranskalaista luomulehmän aamukasteessa lypsettyä ternimaitoa. Asiakkaat eivät myöskään kerro koskaan miksi ostivat juuri siltä tai tältä tarjoajalta – tai mitä kilpailijan tuotteessa on vikana.

Apurahajärjestelmä toimii kuitenkin juuri näin. Kysyntää on marginaalisesti ja se kohtaa melko harvoin tutkijoita aidosti kiinnostavia tutkimushankkeita. Sen sijaan tutkijat joutuvat lukemaan säätiöiden päätöslistoja ja lottoamaan tutkimusaiheita siinä toivossa, että ensi kerralla tärppäisi. Näin ollaan luotu Suomeenkin nykyinen ihastuttava filosofinen ”Kant siitä” ja ”Wittgenstein tästä” -tutkimuskulttuuri.

Rannalle jää ruikuttamaan valtava määrä aidosti lahjakkaita ja intohimoisia tekijöitä, sama mitä tekevät. Ei mikään ihme, että tutkijat kyynistyvät. Akateeminen vapaushan tuntuu olevan akateemisessa järjestelmässä lähinnä surullinen vitsi.

Jos sen sijaan tutkimustuloksia tehdään kansantajuisemmiksi (myös osin median avulla), laajenee tutkimusrahoitusmarkkina ahtaasta akateemisesta sisämarkkinasta kattamaan käytännössä koko kansakunnan. Olemassaolevaan kysyntään on mahdollista vastata monin tavoin, puhumattakaan uudenlaisen kysynnän synnyttämisestä esimerkiksi innostavilla ja innovatiivisilla uusilla ajatuksilla.

Eikö filosofian perimmäinen tarkoitus ole kuitenkin herättää kiinnostavaa keskustelua, synnyttää uutta ajattelua ja rakentaa mielenkiintoisia näkökulmia meitä kautta aikain askarruttaneisiin kysymyksiin?

Akateeminen sisämarkkina toimii ihan samalla tavoin asiakkaan (apurahalautakunnan) ehdoilla kuin kaupallinenkin markkina. Rahoitushaku on kai pohjimmiltaan ihan samanlaista myyntityötä kuin kaupallisessakin markkinassa. Jälkimmäisessä vaan potentiaalisten ”tutkimusrahoittajien” määrä on päätähuimaavassa mittakaavassa moninkertainen.

Tässä ajatuksenjuoksussa saattaa toki olla jonkinlainen virhe tai useitakin, mutta minusta tuntuu, ettei apurahalautakuntien huomionkaan kalastaminen tunnu järin järkevältä tavalta tehdä tutkimusta.

Sen sijaan voisi olla hienoa, jos yliopistot satsaisivat olemassaolevan tutkimuksen popularisointiin ja kaupallistamiseen tutkimuslaitoksista erillisissä yksiköissä niin, että tutkijat saisivat rauhassa tutkia sitä mitä haluavat – ja ”mediahahmot” voisivat samalla rakentaa akateemiselle vapaudelle toimivan rahoituspohjan.

Digitaalinen imperatiivi

07/12/2011

7 kommenttia

Immanuel Kantin moraalifilosofian kulmakivi oli kategorinen imperatiivi: “Toimi aina niin, että toimintasi voitaisiin ulottaa yleiseksi laiksi”. Kantin imperatiivi eli käskylause on muunnelma monesta uskonnosta löytyvästä kultaisesta säännöstä: “Älä tee toiselle sitä, mitä et haluaisi itsellesi tehtävän”. Toisin sanoen, aina tulisi toimia niin, että mitä ikinä teet, voisit elää sen kanssa, että myös muut tekevät niin.

Kantia on kritisoitu käskylauseestaan. Kuuluisin kritiikki koskee valehtelua. Kantin mukaan valehtelu ei ole koskaan oikeutettua. Vaikka murhaaja tulisi ovelle kysymään, onko veljesi kotona, tulisi sinun vastata kategorisen imperatiivin nojalla totuudellisesti – vaikka se maksaisi veljesi elämän. Maalaisjärjellä tässä ei tietenkään ole mitään tolkkua.

Yleisesti ottaen kategorinen imperatiivi on kuitenkin hyvä elämän ohjenuora. Pääsääntöisesti on hyvä idea toimia niin, että et tee toiselle sellaista, mitä et haluaisi itsellesikään tehtävän.

Voi myös hyvin olla, ettei pian ole oikein parempaakaan vaihtoehtoa.

Nykyaikana yksityisyys alkaa muuttua katoavaksi luonnonvaraksi. Facebook tallentaa kaikki liikkeesi internetissä. Kuka vaan voi napata kännitörttöilyistä kuvan kännykkäkameralla. GPS-satelliitit seuraavat sijaintiasi ja kadunvarsikamerat kuvaavat liikkeitäsi. Ei mene enää pitkään, ennen kuin joka ikinen on tauotta jonkin valvontalaitteen silmän alaisena.

Monet ajattelevat, että tämä on isoveliyhteiskunnan alku. Toki jos valtaan pääsee totalitaarinen hallinto, on se yhdistettynä aukottomaan valvontajärjestelmään skenaario, joka saisi jopa George Orwellin puntit tutisemaan. Mutta liberaalissa yhteiskunnassa, joka sallii monen näköisiä, värisiä ja monenlaisilla tavoilla suuntautuneita ihmisiä ei valvonta tai sen uhka kenties ole lainkaan niin huono juttu kuin luulisi.

Voi nimittäin olla, että digikattavuus synnyttää uudenlaisen motivaation seurata Kantin käskylausetta. Kenties lähitulevaisuudessa meitä ohjaakin digitaalinen imperatiivi: “Toimi aina niin, että toimintasi voitaisiin julkaista sellaisenaan Facebook-seinälläsi.”

Kymmenestuhannes hehkulamppu

07/11/2011

1 kommentti

Thomas Edison, itsekin entinen lehtimies, osasi pelata taiten median kanssa. Hän olikin kenties kaikkien aikojen ensimmäinen tiedejulkkis. Kerran Edisonia haastatteli tavallista pisteliäämpi toimittaja. Edison ei kuitenkaan häkeltynyt toimittajan tiukoista kysymyksistä.

Lopulta toimittaja kysyi Edisonilta, miltä tuntui epäonnistua tuhansia kertoja hehkulamppua keksittäessä. Hän kun oli saanut vihiä siitä, että toimimattomia prototyyppejä oli tosiaan kertynyt valtava määrä.

Edison vastasi: “En ole epäonnistunut kertaakaan. Päin vastoin, olen täysin onnistuneesti eliminoinut 10 000 huonoa tapaa valmistaa hehkulamppuja.”

PS. Olen tämän viikon Berliinissä kokousmatkalla. Seuraava blogipostaus ilmestyy maanantaina 14.11.

Media: vallan vahtikoira vai sylipuudeli?

10/12/2010

6 kommenttia

Viime päivien kohutuimmat uutiset ovat koskeneet Wikileaks-verkkosivuston julkaisemia diplomaattisähkeitä. Sähkeiden julkaiseminen on henkilöitynyt Wikileaksin keskushahmo Julian Assangeen. Tilanne on median toiminnan kannalta mielenkiintoinen.

Yhtäältä Wikileaks syöttää lähiviikkojen aikana toinen toisensa jälkeen mielenkiintoisempia skuuppeja saudiprinssien orgioista Hillary Clintonin viitta ja tikari -vakoojatempauksiin. Toisaalta Assangesta itsestään saadaan sopivasti asemoimalla revittyä kenties koko häläpälän mehukkaimmat otsikot.

Etenkin jälkimmäistä uutisointia on mielenkiintoista seurata. Valtavirtamedia ei suinkaan toimi politiikan talutushihnassa siinä mielessä, että lehteen kirjoitettaisiin se, mitä CIA käskee. Media toimii niin kuin se aina toimii: repimällä otsikot sieltä, missä ne ovat mehukkaimpia. Tätä median luontoa poliitikot osaavat kuitenkin taiten hyödyntää.

Epäilty on syyllinen, jos lehdessä niin kirjoitetaan.

Riippumatta siitä, että on ollut jo tovin yleistä tietoa, että Assangeen Ruotsissa kohdistetut syytökset ovat heppoisia, jolleivät olemattomia, muistaa lähes joka ikinen lehti korostaa Assangen ”rikoksen” vakavuutta alleviivaamalla sen voimakkaasti tunnekuormittunutta rikosnimikettä. (Sivumennen sanoen, on vaikea puhua koko asiasta sortumatta samaan retoriseen virheeseen itsekin.) Toiston kautta rikos yhdistyy Wikileaks-pomoon lööppi lööpiltä vahvemmin. Lopulta on yhdentekevää, mitä tuomari päättää: kansan silmissä mies on jo syyllinen, koska lehti niin kirjoitti.

Viime päivinä rapakon takaa on kantautunut vielä kummallisempaa kailotusta. Republikaanipoliitikot ovat katsoneet hetkensä tulleen, ja oikeistopopulistit Sarah Palinista Joe Liebermaniin ovat kiiruhtaneet julistamaan Assangen terroristiksi. Miekkosta on verrattu Osama bin Ladeniin ja vaadittu jopa teloitusryhmän eteen. Ja jälleen media toistaa kiltisti perässä, voimistaen näin syntyviä mielleyhtymiä.

Wikileaks-kohu on paraatiesimerkki median poliittisista ulottuvuuksista. Yhtäältä Wikileaks itse on osoittanut, etteivät poliitikot pysty kontrolloimaan mediaa: ajatus vallan vahtikoirasta puolustaa siis yhä paikkaansa. Toisaalta poliitikkojen nokkelat mediamanööverit osoittavat, että mielleyhtymillä pelaamalla valtavirtaviestintä kääntyy myös poliitikon käsikassaraksi.

Medialla on paljon valtaa nykypolitiikassa. Ja siellä, missä on valtaa, tapahtuu aina sekä hyvää, että pahaa. Wikileaks-sähkeet saattavat parhaassa tapauksessa aloittaa kokonaan uudenlaisen, avoimemman ja rehellisemmän viestinnän aikakauden. Pahimmassa tapauksessa kansa on kohun laannuttua saanut viihteensä, ja elämä jatkuu kuten ennenkin.

Oli miten oli, Julian Assange on Wikileakseineen onnistunut jo nyt ravistelemaan länsimaisia valtarakenteita kenties voimallisemmin kuin Osama konsanaan. Julian Assange ei nimittäin ole terroristi. Julian Assange on journalisti.

Avoin kirje Medialle

11/10/2010

9 kommenttia

Arvoisa Media,

Olisitko ystävällinen ja lakkaisit pelottelemasta minua. Ymmärrän kyllä, että myyt pelon siivellä lehtiä rekkalasteittain ja liimaat nenät TV-ruutuun tuntikausiksi. Se on Sinulle tärkeää. Mutta minun mielestäni me olemme ylittäneet hyvän maun rajat.

Ensin tuli sikainfluenssa. Ei siinä mitään, että tavallista kausiflunssaakin kesympi pöpö sai aikaan globaalin paniikin. Mutta kun Valtio törsäsi vielä GlaxoSmithKlinen iloksi viiteen miljoonaan turhaan rokotepiikkiin. Sitä ehkä harmittaa vähän.

Nykyään ei tohdi kirkkoonkaan jalallaan astua. Koskaan ei voi tietää, milloin alttarin varjossa vaaniva pedofiilipappi hyökkää kimppuun. Ja jotain goji-marjaakin kehtaavat myydä luontaistuotekaupoissa. Eivätkö ne hipit tajua, että sehän on pumpattu täyteen myrkkyä!

Mutta tämäkin vielä: nyt en enää uskalla edes kiivetä Eiffel-torniin. Sainhan juuri tietää, että Osama pommittaa nähtävyyttä hetkenä minä hyvänsä. Terroristit ovat oikeastaan niin pelottavia, että on ehkä parasta, etten enää poistu kotiseinieni sisältä. Onneksi on internet.

Arvoisa Media, ymmärrän, että Sinä teet vain työtäsi. Mutta minä olen kyllästynyt pelkäämään asioita, joita ei ole olemassa. Olisitko siis niin ystävällinen, että seuraavan kerran uutista kirjoittaessasi tarkistaisit lähteesi, käyttäisit tervettä järkeä ja sanoisit asiat niin kuin ne oikeasti ovat. Muuten saatan luulla, että kohu-uutinen on lottovoittajan tasoa.

Jos tämä kirjeeni ei kuitenkaan Sinua liikuta, niin annan pienen juttuvinkin. Avaruudessa lentelee lukematon määrä pieniä kivenkappaleita, joita mikään teknologiamme ei pysty seuraamaan. Koskaan ei voi tietää, milloin sellainen osuu päähän. Mahdollisuushan on aina olemassa.

Kierojen kiinalaisten goji-juonet

06/09/2010

19 kommenttia

Helsingin Sanomat uutisoi taannoin näyttävästi, että kohumarja gojista on löytynyt sallitut rajat ylittävä määrä torjunta-aine asetamipridiä. Pääasiassa Kiinassa tuotettu kuivattu marja on niin sanotun superfood-liikkeen merkittävimpiä lippulaivoja. Sitä mainostetaan ihmelääkkeenä ties mihin vaivaan, ja se sisältää huomattavasti monia vastaavia ruoka-aineita enemmän hyödyllisiä hivenaineita. Kakkoseksi goji taitaakin jäädä vain takametsiemme mustikalle.

Kuinka ollakaan, kaupan hyllyltä saatavat gojit onkin siis pumpattu täyteen myrkkyjä kierojen kiinalaisten maanviljelijöiden toimesta. Vai ovatko?

Hämmästyttävää kyllä, asialehtenä pidetty Hesari käyttää uutisoinnissaan iltapäivälehdistä tuttua asemoinnin retorista keinoa.

Nostamalla esiin, että tutkitut marjat sisältävät raja-arvon ylittävän määrän torjunta-ainetta Hesari synnyttää mielikuvan marjojen myrkyllisyydestä. Sivumennen artikkelissa kuitenkin mainitaan, että marjojen asetamipridipitoisuudet pidetään tavallista alhaisempina siksi, että ihmiset saavat muusta ruoasta niin suuria määriä tätä torjunta-ainetta.

Kuinka ollakaan, kirsikoille sallitaan asetamipridiä 0.2 mg / kg. Tavallisen kotimaisen kurkun sallittu asetamipridimäärä on 0.3 mg / kg. Salaatille puolestaan sallitaan torjuntamyrkkyä hulppeat 5 mg / kg. (Lähde.) Tullilaboratorion testaamissa marjoissa asetamipridipitoisuus oli puolestaan ollut enimmillään 0.067 mg / kg – siis lähes 75 kertaa vähemmän kuin kotimaisessa maatiaissalaatissa! (Lähde.) Tästä huolimatta moni kokeiluhenkinen jättää nyt gojimarjan hyllyyn, ja santsaa kenties tilalle kurkkua, kirsikoita tai salaattia. Ja jos korvaat goji-kourallisen kurkulla saat kehoosi yli neljä kertaa enemmän torjunta-ainetta, kuin ihmemarjoja popsien.

Jättämällä mainitsematta olennaisia vertailukohtia pystytään argumentin voimaa tehostamaan huomattavasti. Näin sanomalehti synnyttää svengaavia otsikoita ja myy lehtiä metritavarana. Säväyttävän lehtijutun sivutuotteena voidaan myös vaikuttaa merkittävästi ihmisten kulutustottumuksiin.

Otsikossa asuu tilastoharha

12/05/2010

8 kommenttia

Näyttää kovasti siltä, että kirkko on varsinainen paheen pesä. Viime aikoina otsikoita ovat täyttäneet toinen toistaan järkyttävämmät uutiset erilaisissa uskontokunnissa tapahtuneista seksuaalisista hyväksikäytöistä. Näkyvimmin esillä on ollut katolinen kirkko. Tapauksia on myös alkanut ilmaantua ääriliikkeissä ja jopa Suomen omassa kotoisessa luterilaisessa kirkossakin. Otsikot puhuvat selvää kieltään: kirkon siipien suojissa tapahtuu kamalia asioita.

Pieni medialukutaidon oppitunti olisi kuitenkin paikallaan. Lehdistö muotoilee otsikot mahdollisimman myyvästi. Tämä tapahtuu vetoamalla ihmisen primitiivisiin vaistoihin: pelkoon, seksuaaliviettiin, kateuteen. Iskevä otsikko ei varsinaisesti valehtele päin naamaa. Mutta monesti se asemoi sanomansa niin, ettei välittynyt viesti enää juuri tosiseikkoja kumarra.

Asemointi on ikivanha retorinen keino.

Jos sanotaan, että uusi lääke pelastaa käyttäjistä 80% hengen, valtaosa äänestää sen käyttöönoton puolesta. Jos sen sijaan sanotaan, että lääke tappaa 20% käyttäjistä, ei kukaan koske siihen pitkällä tikullakaan. Flunssarokotteita menee metritavarana, kun otsikko huutaa, että USA:ssa kuolee possunuhaan 10 ihmistä päivässä! Jos sama otsake mainitsisi verrokkitietona, että ihan tavallinen kausiflunssa niittää samassa ajassa 174 jenkkiä, voisi paniikki laantua aika haipakkaa.

Kaivelin hieman kirkkoskandaalin tilastoja. Psykiatri Gene Abelin mukaan USA:n valtaväestöstä 1%–5% on syyllistynyt jossakin vaiheessa alaikäisiin liittyvään seksuaalirikokseen. Sama prosentti pätee muun muassa maallisissa auktoriteettiasemissa työskenteleviin, kuten opettajiin tai poliiseihin.

Usein siteeratun John Jay -raportin mukaan USA:n katolisen papiston on väitetty olleen vuosien 1950–2002 aikana epäilyksenalaisena alaikäisiin kohdistuneista seksuaalirikoksista runsaat 10000 kertaa. Vahvistettuja epäilyjä on 4392. Media on vetänyt tästä yksiselitteisen johtopäätöksen: selibaattilupaus ajaa papit paheen tielle. Kun tilaston mittasuhteet laittaa kohdilleen, nousee kuitenkin esiin toisenlainen johtopäätös.

USA:n katolisessa kirkossa työskenteli raportin tarkastelemana ajanjaksona 109 694 pappia. Tällöin epäiltyjen vuosittaisten tapausten prosenttiluku koko papistosta on runsaat neljä prosenttia. Tutkituista tapauksista rikosoikeudelliseen tuomioon johtanutta näyttöä löytyi lopulta vain 252:sta tapauksesta. Varmennettujen tapausten osuus kaikista kirkossa työskentelevistä papeista on siis vain 0.23 prosenttia. Siinä on 252 tapausta liikaa. Mutta suhteutettuna valtaväestöön tilastosta voi päätellä, että katolisen kirkon pappien keskuudessa seksuaalirikokset ovat noin 5-25 kertaa valtaväestöä harvinaisempia.

Toki kirkkojen on kannettava vastuunsa, erityisesti jos ne syyllistyvät salailemaan tällaisia tapauksia – niin kuin on koulujen, kyläyhteisöjen ja ihan tavallisten perheidenkin. Kirkoilla on erityisesti eettisesti vastuullinen rooli, ja siksi on tärkeää, että esiin tulleet tapaukset on nostettu yhteiseen keskusteluun. Asioita tulisi kuitenkin tarkastella oikeissa mittasuhteissa median sosiaalipornahtavan otsikkoräiskinnän sijaan.

Seksuaalirikokset, erityisesti alaikäisiin kohdistuneet, ovat kaamea asia. Vielä kaameampia ne ovat silloin, kun syypää on joku yhteisön luottamusta nauttinut ihminen. Tämä tausta synnyttää kiusauksen asemoida esiin tulleet tapaukset mahdollisimman jyrkässä valossa. Syntyy vahva kontrasti, joka synnyttää voimakkaita tunnekuohuja. Tunnekuohuilla puolestaan myydään hyllykaupalla lehtiä.

Usein otsikon taustalla asuu kuitenkin tilastoharha.