Tag Archives: viestintä

Vaikuttava viestintä, osa 2/3: Miten synnytät siteeraamalla tunnejäljen?

30/05/2022

1 kommentti

Sitaatit ovat erinomainen tapa tehdä kuivasta asiasta mehukkaampaa. Tämä johtuu todennäköisesti kolmesta seikasta: ensiksi, vuosikymmeniä tai jopa vuosisatoja kiertäneet lausahdukset on vaan niin napakasti muotoiltu, että ne synnyttävät tunnereaktion; toiseksi, koska sitaatit ovat usein tunnettuja sanontoja, on mahdollista, että monella kuulijalla niihin liittyy myös henkilökohtaisia kokemuksia; ja kolmanneksi, sitaatit synnyttävät myös niin sanotun ”haloefektin”. Kun minä sanon jotain, saan tehdä hartiavoimin töitä, jotta se on oikeasti kiinnostavaa.

Kun Albert Einstein sanoo mitä tahansa, se on heti kiinnostavaa siksi, että sen sanoo takkutukkainen fysiikkanero.

Sitaatit toimivat erityisen hyvin puheen tai tekstin alussa ja lopussa, koska niissä on usein voimakas tunnelataus. Niillä voi myös tukea sanotun keskeisiä avainkohtia ja niiden avulla on helppoa tehdä sanotusta lennokkaampaa. Tehokas tapa lisätä omaa ilmaisuvoimaasi onkin kirjata lähdeviitteinen vaikkapa muistivihkoon tai verkon ideapilveen jokainen kiinnostava sitaatti, jonka kohtaat kirjassa tai sanomalehdessä, verkkoartikkelissa, luennolla tai vaikkapa elokuvissa. Lukemalla sekä klassista että modernia kirjallisuutta, katsomalla elokuvia ja TV-sarjoja, käymällä teatterissa ja opiskelemalla uutta kerrytät laaja-alaisesti muiden kanssa jaettavaa sananparsistoa kun kirjaat napakat sanonnat ylös heti kun ne yllättävät.

Sitaatteihin liittyy kuitenkin myös omat riskinsä. 

Nykyaikana internet on täynnään sen seitsemää sorttia sitaattipalstaa, joiden lähdekritiikki on käytännössä olematonta. Samaten etenkin oma-apukirjallisuudessa on tapana ”siteerata” hyvin vapaasti milloin ketäkin, vaikkei todellisuudessa siteerattu henkilö olisi mitään moista sanonut. (Sivuhuomiona, olen itsekin tällaiseen mennävuosina omaa tyhmyyttäni syyllistynyt. Jotkut asiat oppii parhaiten kantapään kautta.) 

Mikä sitten avuksi?

Jos suolaat sanasi sitaatein, joiden lähdeviitettä et tunne, kannattaa käydä kurkkaamassa Wikiquote-palvelusta, löytyykö siteerattu lausahdus sieltä. Sitten kannattaa vilkaista Wikiquotessa viitattua alkulähdettä. Tämä onnistuu näppärästi esimerkiksi Google Booksin tai Project Gutenbergin avulla. Jos aitoa lähdettä ei löydy, sinulla on kaksi vaihtoehtoa edetä. Ensimmäinen on: jätä sitaatti pois. Tämä voi kuitenkin olla tylsä vaihtoehto, jos juuri valitsemasi sananparsi tukee sanomaasi parhaiten. Jos lopputulemana on, että sanomasi nuupahtaa sitaatitta, voit yhä hyödyntää napakkaa sanontaa viestimällä suoraan, ettei sen lähde ole aivan selvillä. Tällaisen ”sitaattiorvon” voit muotoilla älyllisesti rehellisesti käyttämällä esimerkiksi muotoilua ”x:n sanotaan sanoneen”. Voit myös muotoilla vielä tymäkämmin sanomalla esimerkiksi ”internetin palstoilla viipottaa x:n nimiin laitettu sitaatti…” kuten tein edellisen tekstin alussa käyttämälleni Einsteinin nimiin laitetulle nettisanonnalle. Se, mitä et voi tehdä on ottaa napakka sanonta ja omia se omiin nimiisi. Sitä sanotaan plagioinniksi.

Joskus myös feikkisitaatit voivat toimia satiirin välineenä, mutta silloin kannattaa olla tarkkana siitä, että lukija tai kuulija tosiaan ymmärtää kieli poskessa pudotetun verbaalisen posahduspommin. 

Kuten Aristoteles tunnetusti totesi, ”Ei kannata uskoa ihan kaikkeen, mitä internetissä sanotaan.”

Juttusarjan kolmas ja viimeinen osa julkaistaan keskiviikkona. Voit lukea sarjan ensimmäisen osan täältä.

Mikä on fiksuinta, mitä voit sanoa tilanteessa kuin tilanteessa?

10/10/2012

4 kommenttia

Erityisesti akateemiseen maailmaan on pesiytynyt harhakäsitys siitä, että viljelemällä konstikkaita sanoja syntyy fiksu vaikutelma. Kuten tutkimukset osoittavat, tämä ei pidä paikkaansa: sanahirviöt vain karkoittavat ihmiset alta aikayksikön. Fiksua ja iskevää puhetta voi kyllä harjoitella monella tavalla Ciceron kaavasta klassikkokirjallisuuden lukemiseen. On kuitenkin tapa puhua, jolla synnytät fiksun vaikutelman tilanteessa kuin tilanteessa:

Ole hiljaa.

Fiksuin vaikutelma ei synny sellaisesta ihmisestä, joka lataa suut ja korvat täyteen omaa erinomaisuuttaan. Kaikkein eniten arvostamme sellaista ihmistä jolla on sosiaalista pelisilmää – ja joka osaa ennen kaikkea kuunnella. Fiksuin puhe tehdäänkin siis korvilla, ei suulla.

Antiikin filosofi Sokratesta pidettiin Ateenan fiksuimpana miehenä. Ateenan Paarmaksikin kutsuttu nokkelikko ei kuitenkaan ollut niinkään tunnettu nokkelista sutkautuksistaan, vaan terävistä kysymyksistään. Sokrates oli älynnyt, että paras vaikutelma syntyy keskustelussa silloin, kun on itse pääasiassa hiljaa – ja antaa keskustelukumppanin vastailla toinen toistaan pistävämpiin kysymyksiin.

Meillä on myös taipumus hypätä johtopäätöksiin. Tämä perustuu ihan mielemme primitiivisiin rakenteisiin, kuten nobelisti Daniel Kahneman osoittaa loistokirjassaan Thinking, Fast and Slow. Tästä syystä usein etenkin tiukan paikan tullen kannattaa pitää suu supussa ja yrittää kerätä mahdollisimman paljon tietoa keskustelukumppanilta, ennen kuin ehdotat itse jotain uutta. Fiksuus ei siis tarkoita nähdäkseni kykyä ladata ulkomuistista puolikasta sanakirjaa. Se tarkoittaa sitä, että saat aikaan hedelmällisiä uusia tuloksia yksin ja yhdessä toisten kanssa. Usein tämä edellyttää enemmän kuuntelua kuin puhumista.

Niin kuin Abraham Lincoln kerran sanoi, on parempi olla hiljaa ja vaikuttaa hölmöltä – kuin avata suu ja poistaa viimeisinkin epäilys.

Suuri akateeminen kupla

08/10/2012

11 kommenttia

Akateemisen ihmisen tunnistaa parhaiten kahdesta tunnusmerkistä: hän käyttää vaikeaa ammattisanastoa, ja hän kykenee tarkkanäköiseen kriittiseen ajatteluun. Kumpaakin pidetään suuren oppineisuuden ja älykkyyden merkkinä. Tämä on kuitenkin nähdäkseni hölynpölyä.

Vaikeaselkoisuus tai ongelmakeskeisyys on kaikkea muuta kuin älykästä.

Princetonin yliopiston Daniel Oppenheimerin kuulussa kokeessa sama teksti oli kirjoitettu kahteen kertaan. Ensin se oli esitetty tuttuun akateemiseen tapaan, käyttäen monimutkaista ja koukeroista kieltä. Siis tähän tapaan: ”lokuutiossaan oraattori dispersoi spesifiä ja determinoitua ydindiskurssin kuranttia avainsubstanssia”.

Sitten teksti esitettiin toiseen kertaan niin, että koukerot oli putsattu pois, vaikkapa näin: ”esiintyjä puhui järkeä”. Teksti oli selkokielistä ja ymmärrettävää niin, että maallikkokin pysyi kärryillä. Huippuyliopiston opiskelijat arvostelivat sitten tekstien kirjoittajien älykkyyttä. Tulokset olivat yksiselitteiset: opiskelijat pitivät lähes poikkeuksetta jälkimmäistä tekstiä älykkäämpänä ja tieteellisesti uskottavampana.

Entäs kriittisyys sitten? Tosiasia on, että ei vaadi järin suuria järjen lahjoja osoittaa, mikä kaikki maailmassa on pielessä. Aivotoimintaamme syvään juurtunut negatiivinen vinouma pitää huolen siitä, että huomaamme kyllä heti, kun joku ei mene ihan niin kuin pitää.

Hyvin olevien asiantilojen tunnistaminen on sen sijaan ihan toisen kertaluokan koitos. Puhumattakaan toimivien ratkaisujen keksimisestä ja kehittämisestä. Vaikeissa tilanteissa on hankalaa nähdä pilven kultareunus. Parkkiintuneiden kaavojen rikkominen ja uusien toimintamallien kehittäminen vaatii ponnistelua. Uuden keksiminen on kuitenkin nähdäkseni todellisen nerokkuuden mitta. Niin kuin Arthur Schopenhauer sanoi, lahjakas osuu maaliin, johon muut eivät osu. Nero osuu maaliin, jota muut eivät näe.

Ei silti, kyllä ammattisanastolla ja kriittisyydellä on paikkansakin. Jotkut asiat vaativat ihan oikeasti yksityiskohtaista käsitteistöä niin, että ne saadaan ilmaistua kirkkaasti ja selkeästi. Esimerkiksi Immanuel Kantin olisi ollut vaikeaa kirjoitta loistoteostaan Puhtaan järjen kritiikki ilman tarkkaan määriteltyjä käsitteitä. Samaten on myös tärkeää osata kiinnittää huomio ongelmiin silloin kun niiden korjaamisella on todellista merkitystä. Tosin ongelman tunnistaminen ilman ratkaisua on silti aika tyhjän kanssa.

Mutta on suuri akateeminen kupla, että älykäs toiminta edellyttäisi koukeroista kieltä tai ongelmiin tähtäämistä. Todellinen tutkimusloisto nousee siitä, kun joku keksii jotain uutta ja innostavaa ja kertoo sen niin, että tyhmempikin ymmärtää. Niin kuin Albert Einstein kerran sanoi, jos et osaa selittää asiaa isoäidillesi, et ymmärrä sitä itsekään.

Valittamisen ihana kamaluus

17/09/2012

6 kommenttia

Valittaminen on kautta aikain ollut suosittu kansanhuvi. Usein ongelmiin on helpointa hakea syypäätä jostakin oman elämän ulkopuolelta. Valittaminen ja toisten syyttely saavat aivojen dopamiiniradat hyrräämään, ja tulee sellainen fiilis, että on saatu jotakin aikaiseksi.

Valittaminen pääsee ihan uusiin ulottuvuuksiin, kun voidaan valittaa yhdessä. Mikään ei yhdistä ihmisiä niin kuin yhteinen vihollinen. On vaan niin ihana vihata jotain. Valittamisen ongelma on kuitenkin siinä, että vaikka siitä tulee hetkeksi hyvä olo, siitä seuraa harvoin mitään hyvää.

Valittamalla kuilu toisiin ihmisiin syvenee entisestään. Alkujaan pikku kränät syvenevät ylitsepääsemättömiksi dogmaattisiksi ristiriidoiksi. Lopulta niiden ratkaiseminen tuntuu teoreettiselta mahdottomuudelta. Vaikka valittaminen sitoo valittajat yhteen, se erottaa heidät muusta yhteisöstä.

Kaikkein pahin seuraus valittamisesta on se, että se huijaa meitä ajattelemaan, että asialle on nyt sitten tehty jotain. Kun on saanut purkaa sydäntään työpaikan kahvihuoneessa tai baaripöydässä, tuntuu siltä, että asiat ovat muuttuneet. Mutta harvoin ne oikeasti ovat.

Jos valittamisen sijaan tarttuisikin toimeen ja menisi juttelemaan hankalalle kollegalle, lähtisi oikeasti äänestämään seuraavissa kunnallisvaaleissa, puhuisi asiat vihdoin suoriksi pomon kanssa tai vaikka soittaisi ahdistuneelle ystävälle ja pyytäisi kahville, alkaisi tapahtua. Asiat nimittäin harvoin muuttuvat, jollei niille oikeasti joku tee jotain. Valittajalle tuo joku on usein kuitenkin joku muu kuin minä itse.

Valittaminen on tavattoman helppoa. Siksi kai se on niin suosittua. Mistä tahansa asiasta kun keksii pienellä pään raapimisella jotain huomauttamista ja korjattavaa. On ihan eri kertaluokan koitos keksiä uusia toimintamalleja ja ratkaisuja. Kuka tahansa pystyy sanomaan nopeasti, mikä kaikki maailmassa mättää. Mutta kuka osaa sanoa, miten monimutkaiset ongelmat oikeasti korjataan – ja näyttää vielä esimerkkiä tarttumalla toimeen?

Mutta mitä minä tässä oikeastaan valitan? Kai sitä pitää olla filosofi, jotta päästään valittamisessa tällä tavalla uusiin ulottuvuuksiin: metavalittamiseen, eli valittamisesta valittamiseen.

On valittamiselle oma paikkansakin. Joskus tekee ihan hyvää päästää höyryjä ulos.

Kunhan ei jää levy päälle.

Lattapäänä lainehilla

12/08/2011

Jätä kommentti

Sotalaiva oli harjoittelemassa myrskysäässä.* Illan tullen nousi sumu ja näkyvyys heikkeni entisestään. Pian auringonlaskun jälkeen tähystäjä ilmoitti näkevänsä valoa.

“Pysyykö se paikoillaan vai liikkuuko se?” kysyi kapteeni.

“Se pysyy paikallaan”, vastasi tähystäjä. Tämä tarkoitti, että laivat olivat törmäyskurssilla.

Kapteeni sanoi viestimiehelle: “Ilmoita laivalle: olemme törmäyskurssilla. Muuttakaa kurssia 20 astetta.”

Hetken päästä kuului vastaus: “Muuttakaa itse kurssianne 20 astetta.”

Kapteeni vastasi: “Olen laivan kapteeni. Muuttakaa kurssianne 20 astetta.”

Vastaus kuului: “Olen toisen luokan perämies. Muuttakaa itse kurssia 20 astetta.”

Tässä vaiheessa kapteeni oli raivoissaan. Hän huusi viestimiehelle: “Lähetä: olen sotalaiva. Muuttakaa välittömästi kurssianne!”

Vastaus kuului: “Olen majakka.”

Kapteeni muutti kurssia.

*Tarina on peräisin Stephen Coveyn kirjasta 7 Habits of Highly Effective People.

Haluatko brändiksi?

20/04/2011

5 kommenttia

Tässäpä harmillinen teos. Katleena Kortesuo julkaisi nimittäin hiljattain loistavan opuksen nimeltä Tee itsestäsi brändi. Teos on harmillinen siksi, että pahoin pelkään, että yhdeksän kymmenestä sen oppeja eniten tarvitsevasta jättää sen hyllyyn pölyttymään. Puhun nyt akateemisista asiantuntijoista.

Tietääkseni enemmän akateemista ahdistusta aiheuttavaa sanaa kuin ‘brändi’ ei ole olemassa.

Brändääminen synnyttää Porthanian käytävillä ja Fabianinkadun pimeillä kujilla vilunväristyksiä, jotka kuljettavat akateemikon mielen koluamaan Punavuoren ja Eiran hipster-hengessä sisustettujen mainostoimistojen nurkkia. Niiden kanssa hän ei halua olla missään tekemisissä. Tutkijan asiantuntemus perustuu rautaiseen substanssiosaamiseen. Brändääminen kuuluu helppoheikeille.

Ja kuitenkin: brändäämisessä ei ole suinkaan kyse turkoosin ja neonvioletin trendikkäästä yhdistämisestä tai kvartaalin trendisloganien hokemisesta. Brändäämisessä on kyse siitä, mitä joka ikinen asiantuntija tarvitsisi substanssiosaamisensa jälkeen kaikkein eniten: viestin kiteyttämisestä.

Teoksessaan Kortesuo esittelee napakat työkalut viestin kitetyttämiseen. Itse asiassa suuri osa kirjasta käytetään erilaisten kirjoitus- ja puheviestinnän tolkkujen oppien esittelyyn. Ja näin tulee ollakin: brändi syntyy siitä, mitä brändi tekee. Se on viime kädessä yksi lysti, mitä asiantuntijalla on yllään, jos viesti ei kulje.

Akateemikon kannattaa myös muistaa, että itse asiassa lähes jokainen akateemisesti merkittävä tekijä on myös brändi: Georg Henrik von Wright on brändi, Leena Palotie on brändi, jopa erakkona Pietarin metsissä elelevä, matematiikan ”Nobelista” kieltäytynyt Grigori Perelman on brändi. Jokainen heistä on löytänyt jotain itselleen valtavan mielenkiintoista, ja jokainen heistä on kyennyt kiteyttämään tästä helposti jaettavan viestin.

Jos siis toimit asiantuntijatehtävissä – oli taustasi akateeminen tai ei – suosittelen ainakin vilkaisemaan Kortesuon kirjaa. Vaikka brändääminen aiheuttaisikin sinussa vilunväristyksiä, lienet kuitenkin samaa mieltä siitä, että kiteytetty viesti kulkee paremmin kuin sinne tänne rönsyilevä tajunnanvirta?

PS. Ajattelun ammattilainen lomailee pääsiäisen yli. Seuraava blogipostaus ilmestyy keskiviikkona 27.4. Aurinkoista pääsiäistä kaikille!

Sanat eivät tarkoita kaikille samaa

04/04/2011

2 kommenttia

Otetaan kolme kaverusta, Pasi, Pena ja Taneli. Pyydetään jokaista kuvailemaan, mitä heille tulee mieleen sanasta ‘kissa’. Pasi muistelee kaihoisasti lapsuudenkissaansa, maatiaiskissa Misua. Sana kirvoittaa pintaan monet lämpimät muistot lapsuudesta. Penalle kissasta tulee puolestaan mieleen lähinnä Disney-elokuva Aristokatit. Hän ei ole juuri kissojen kanssa ollut tekemisissä. Taneli on puolestaan allerginen kissoille. Hänelle sanasta tulee ensimmäisenä mieleen valtava aivastuskohtaus.

Sanat eivät tarkoita kaikille samaa. Sen sijaan opimme liittämään sanoihin ja muihin käyttämiimme symboleihin valtavan määrän informaatiota elämämme varrella. Tätä lisäinformaatiota nimitetään konnotaatioiksi. Jokainen sana tuo mieleen valtavan määrän lisätietoa riippuen elämänkokemuksestasi ja siitä tilanteesta, jossa sanaa käytetään. Tästä syystä ei ole ihmeellistä, että monesti päädymme myös tilanteeseen, jossa keskustelukumppani ei vain ota ymmärtääkseen, mitä yritämme sanoa.

Kukin sana ja siihen liittyvä ajatuskimppu on kuin jäävuori.

Meille on näkyvissä vain jäävuoren huippu: käytetty symboli, esimerkiksi ‘kissa’. Pinnan alle kätkeytyy puolestaan kunkin meistä yksilöllinen henkilöhistorian myötä kehittynyt tapa käyttää sanaa. Jos elämme suurin piirtein samanlaisessa kulttuuripiirissä, voimme olla luottavaisin mielin siitä, että sanat toimivat suurin piirtein samalla tavalla. Äärikatolilainen ja ateisti, tai väriä tunnustava kommunisti ja kokoomuslainen puolestaan puhuvat ihan konkreettisesti eri kieltä – vaikka käyttävätkin samoja sanoja. Sanat eivät tarkoita kaikille samaa.

Facebook tietää sen, mitä sinä et vielä tiedä

16/03/2011

Jätä kommentti

Hurahdin muutama vuosi sitten retrolenkkareihin. Lempikenkiäni ovat Karhun 70- ja 80-luvun tyyliin suunnitellut lenkkarit. Ongelmana on, että jostain kumman syystä lähes joka ikisen retrolenkkarin suunnittelussa on noudatettu samaa äärettömän epäkäytännöllistä ohjenuoraa: kenkien pohjat ovat lähes poikkeuksetta valkoiset. Se nyt ei vielä haittaisi mitään, mutta kun kenkää reunustaa vielä sentin–parin pohjareunus, on selvää, etteivät popot selviä edustuskunnossa kevään kurakeleillä.

Etsin pitkään ja epätoivoisesti patenttiratkaisua valkoisten kenkien ja kengänreunusten putsaamiseen – turhaan. Pinttynyt kura kun ei tavallisella pesuaineella noin vain irtoa. Turvauduin jopa valkoiseen kenkälankkiin, joka tietenkin rapisi iltaan mennessä pois. Viimein mieleeni tuli turvautua nykyajan tiedonlähteeseen numero yksi: sosiaaliseen mediaan.

Näpyttelin Facebookiin kysymyksen: “Osaisiko joku neuvoa valkoisten lenkkareiden putsaamisessa?”

Ei aikaakaan, kun kommenttirivi alkoi täyttyä toinen toistaan käyttökelpoisemmista ehdotuksista. Viimein eräs vanha tuttu ehdotti käyttämään niin sanottua “taikasientä”.* Hain sienen lähikaupasta ja hyökkäsin innosta puhkuen ensimmäisen lenkkarin kimppuun. Kuin taikaiskusta kuralätäköistä pinttynyt lika alkoi haihtua joka pyyhkäisyllä. Pian kengän alkuperäinen kuulas väri alkoi ilmaantua jälleen näkyville.

Nykyaikana löydät tietoa asiasta kuin asiasta salamannopeasti internetistä. Yhä useammin tarvitsemasi tieto löytyy kuitenkin nopeimmin omasta tuttavapiiristäsi. Sosiaaliset verkostosi eivät vain auta pitämään yhteyttä vanhoihin kavereihisi. Ne avaavat myös aivan ennennäkemättömän tiedon aarreaitan, joka vielä muutamia vuosia sitten oli käytännössä tavoittamattomissasi.

Tiedämme kaikki valtavan paljon asioita, joista on hyötyä toisillemme. Sosiaalisen verkoston avulla voimme jakaa tuon tiedon salamannopeasti. Facebook tietää, mitä sinä et vielä tiedä.

* Tuhannet kiitokset vielä Johannalle loistavasta vinkistä.

Oleta toisesta aina parasta

09/03/2011

5 kommenttia

Mitä ihmiset sinusta ajattelevat? Mitä luulet, että kaverisi ovat sinusta mieltä vaikkapa baari-illan törttöilyn jälkeen? Seuraa paljastus: ihmiset eivät ajattele sinusta juuri mitään. Tosiasiassa ihmisiä kiinnostavat välittömät asiat niin paljon, ettei juuri kukaan jaksa loputtomiin raapia päätään miettimällä, mitä mieltä on jostakin toisesta.

Kuitenkin on selvää, että tuttavapiiriisi kuuluu ihmisiä, jotka pitävät sinusta enemmän, ja toisia, joiden kanssa ei ole niin helppo tulla toimeen. Onkin helppo ajatella, että jotkut vain eivät pidä sinusta. Tämä ei kuitenkaan usein pidä paikkaansa. Itse asiassa suurin osa tutuistasi muodostaa kantansa sinusta vain ollessasi tekemisissä heidän kanssaan. Jos oletat, että jonkun kanssa on aina hankalaa, synnytät huomattavan paljon helpommin kireän sosiaalisen tilanteen, kuin jos oletat, että hänen kanssaan on mukavaa.

Oleta siis aina toisesta parasta.

Kun kohtaat toisen ihmisen, ota lähtökohdaksesi se, että hän pitää sinusta, että sinä pidät hänestä, ja että hänen kanssaan on helppo tulla juttuun. Huomaat saman tien, että jopa sellaiset mörököllit, joiden kanssa ei vain tule juttuun niin millään muuttuvat aivan eri ihmisiksi – iso osa sosiaalisesta hankauksesta kun on aiheutunut siitä, että te molemmat oletatte, että kohtaamisenne täytyy olla vaikeaa. Tuo olettamus synnyttää kontekstin kohtaamiselle, joka määrää pitkälti sen lopputuloksen.

Jopa kiistatilanteessa positiivisen asenteen olettaminen tekee ihmeitä. Usein ihminen saattaa suuttuneena sanoa todella viheliäisiä asioita. Syy ärräpäihin ei kuitenkaan ole välttämättä halu satuttaa sinua – vaan tarve purkaa muualla kertyneitä paineita. Jos oletat, että jopa kiistakumppanisi on pohjimmiltaan hyvällä asialla, pystyt muuttamaan dialektisen ristiriitatilanteen dialogiseksi keskusteluksi, jossa pääset kurkistamaan kiistakumppanisi ajattelumaailmaan. Näin saat parhaassa tapauksessa aivan uudenlaisia oivalluksia, joita et ilman myönteistä olettamaasi olisi välttämättä koskaan löytänyt.

Ei parhaan lopputuloksen olettaminen tietenkään takaa loputonta jouhevuutta hankalien ihmisten kanssa. Mutta olettamalla, että tulet toimeen jokaisen kohtaamasi ihmisen kanssa – että jokainen kohtaamasi ihminen on jollakin tavalla arvokas, ja että myös sinulla on jotakin aitoa arvokasta annettavaa hänelle – nostat merkittävästi positiivisen arkipäiväisen kohtaamisen mahdollisuutta.

Kohtele toista kuin vertaistasi – älä kuten kaltaistasi

07/03/2011

6 kommenttia

Kristillinen versio kultaisesta säännöstä kuuluu: “Kaikki, mitä te tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää se heille”. George Bernard Shaw on kuitenkin osuvasti huomauttanut, ettei toisille kannata tehdä sitä, mitä haluaa itselleen tehtävän – kaikki eivät välttämättä pidä samoista asioista. Siksi kultaisesta säännöstä kannattaakin kenties käyttää buddhalaisten ja taolaisten kieltävää versiota: älä tee toiselle sitä, mitä et halua itsellesi tehtävän.

Emme ole samanlaisia. Mutta olemme saman arvoisia – joka ikinen meistä.

Kun olin noin viisivuotias, minua raivostutti suunnattomasti aikuisten tapa suhtautua minuun. Kotona ravanneet tädit ja sedät hössöttivät kimittävällä äänellä: “Hellan lettas kun sinä olet kasvanut, sinähän olet jo iso poika.” Lässyttämällä aikuinen kaivoi henkisen kuilun väliimme, ja häneen oli mahdotonta suhtautua järkevästi. Aikuisen kohtaaminen oli merkittävän enemmistön kohdalla todella vaivaannuttavaa.

Ukkini oli kuitenkin toista maata. Muistan pienestä pitäen, kuinka hän esimerkiksi esitteli minulle kärsivällisesti kellonsa toimintaa – äänenpainoin, joita hän olisi voinut käyttää kollegansa kanssa kiperästä ongelmasta keskustellessaan. Huolimatta siitä, että kellotaulu oli minulle suuri mysteeri, ukki opasti minuutti- ja tuntiviisareiden saloihin. Hän ymmärsi, että vaikka en vielä tiedä kaikkea, mitä hän tietää, se ei vähennä ihmisarvoani lainkaan.

Me olemme kaikki hurjan erilaisia. Yksi tietää kaiken autoista, toinen viihtyy taas differentiaalikalkyylin parissa. Kolmannelle hepat voivat olla se juttu, ja neljäs tykkää saippuasarjoista. Tapamme suhtautua asioihin – se, mistä pidämme, ja mistä emme pidä – vaihtelee tietysti ihmisestä toiseen, samaten se, mitä osaamme. Siksi toista ei pidä kohdella kuin hän olisi kaltaisesi.

Mutta iästä, koosta, taidoista tai tukan väristä riippumatta joka ikistä ihmistä tulisi kohdella kuin vertaistasi. Näin riippumatta siitä onko kyseessä kävelemään opetteleva vaahtosammutin vai suuryrityksen tirehtööri. Ihmisarvo on vakio: se on jokaiselle sama. Kohtele siis toista kuin vertaistasi – älä kuten kaltaistasi.