Tällä hetkellä meillä on vallalla kaksi valtavirtakäsitystä aivojen roolista ajattelussa. Aivokoulukunnan mukaan ajatukset, kokemus ja peräti minuus sijaitsevat aivoissa.
Ideakoulukunnan mukaan aivot toimivat eräänlaisena ajattelun fyysisenä vastinkappaleena. Ajatukset ovat siis jotain muuta kuin aivotoimintaa – mutta aivot ovat kuitenkin välttämättömät ajattelulle.
Selvästikin aivoja tarvitaan ajatteluun.
Mutta sijaitsevatko ajatukset aivoissa? Yksinkertainen ajatuskoe osoittaa, miten asian laita on. Kun liikutat vasenta kättäsi, aktivoituvat päälakesi tienoilla sijaitsevan motorisen aivokuoren hermoverkot. Toisin sanoen, motorisen aivokuoren aktivaatiot ovat välttämättömät käden liikuttamiselle. Mutta sijaitseeko käden liike aivokuorella? Ei kai nyt sentään.
Samalla tavoin kun ohjaat tarkkaavaisuuttasi esimerkiksi katsoessasi taideteosta, aktivoituvat etuotsalohkosi hermoverkot. Tai kun harjoitat itsereflektiota – ajattelet omaa ajatteluasi – aktivoituu useita eri aivoalueita käsittävä default network. Mutta sijaitseeko tarkkaavaisuutesi otsassasi, tai itserefelektiosi ohimolohkossa ja limibisellä aivokuorella? Ei sen enempää, kuin kätesi liikekään sijaitsee päälaellasi.
Kuten Aristoteles sanoisi, aivotoiminta on välttämätön ehto ajattelulle – mutta se ei ole riittävä ehto. Tämä tarkoittaa sitä, että aivojen täytyy olla kunnossa, jotta ajattelu olisi mahdollista. Mutta yksin aivot eivät vielä riitä ajatteluun.
Ajattelu edellyttää monimuotoisen kulttuurisen vuorovaikutuksen, jossa opit käyttämään kieltä ja viestimään toisten ihmisten kanssa. Kulttuurin avulla opit myös pyrkimään tavoitteisiin ja löytämään keinoja ratkaista eteen tulevia ongelmia. Viime kädessä ajattelu edellyttääkin sekä lähiympäristösi että yhteisösi. Jos sinut laitettaisiin täysin pimeään koppiin, ei ajattelu olisi enää pian mahdollista; viimeaikaisissa kokeissa jopa viidentoista minuutin aistien vaimentaminen on johtanut aistiharhoihin.
Aivoja tarvitaan ajatteluun. Mutta ajatukset itse eivät sijaitse aivoissa sen enempää kuin käden liikekään sijaitsee siellä. Ajatukset ovat yhteisöllisesti ja kulttuurillisesti rakentuneita prosesseja, joissa voi olla osia myös pääsi ulkopuolelta. Aivot eivät ajattele – vaan sinä sosiaalisena olentona ajattelet käyttämällä aivojasi.
Ajattelun ammattilainen 
”viimeaikaisissa kokeissa jopa viidentoista minuutin aistien vaimentaminen on johtanut aistiharhoihin.”
Lähde?
Tutkimuslähde tässä:
http://www.ncbi.nlm.nih.gov/pubmed/19829208
Tässä hieman kansantajuisemmin:
http://www.wired.com/wiredscience/2009/10/hallucinations/
Kiitos, olen tuota kaivellut aikani, löytämättä alkuperäistä lähdettä. Aika pieni tutkimus ja kaipaisi rinnalle muitakin kuin itsearviointimittareita. Mutta mielenkiintoista joka tapauksessa. En tosin kovin voimakkaita tulkintoja lähtisi tuon pohjalta vetämään paukuttelemaan, vaikka tulokset istuvat vallitseviin teorioihin hyvin.
Mielenkiintoista pohdintaa,
”…ajatukset itse eivät sijaitse aivoissa sen enempää kuin käden liikekään sijaitsee siellä. Ajatukset ovat yhteisöllisesti ja kulttuurillisesti rakentuneita prosesseja, joissa voi olla osia myös pääsi ulkopuolelta. Aivot eivät ajattele – vaan sinä sosiaalisena olentona ajattelet käyttämällä aivojasi.”
Hmm.
Ylempään haasteena kysyisin miten skitsofreenikon ajatustoiminta käy yksiin idean kanssa. Ulkopuolisen maailman tulkitseminen on harhautunut radaltaan tiettyihin kaavoihin (”auto-ajatteluun”), ulkopuolinen toiminta tulkitaan vihamieliseksi, ja omia ajatuksia, eleitä jne ”valvoo” sisäinen ”controlleri” joka usein myös ”puhuu” k.o. henkilölle. Vuorovaikutusta ”ulkomaailman” kanssa ei ole ilman omia, tiukkoja filttereitä (joita on kaikilla), eikä ulkopuolinen toiminta myöskään voi muuttaa k.o. filttereitä, eli ne vaikuttavat tapahtuvan vain ja ainoastaan henkilön omissa aivoissa.
Toisena esimerkkinä taiteilijoiden tapa vetäytyä omiin oloihinsa pitkiksikin aikaa saadakseen luovuuden eli mitä suurimmassa määrin ajatusmaailmansa herätettyä henkiin.
Tietenkin ajattelu tarvitsee virikkeitä, ideoita, kommunikaatiota jne ympäristöstään, mutta itse kelailisin että ne ovat ”malleja” jotka pesiytyvät yksilöön asumaan, vrt. ”meemi”. Se että yksilön ”ajatukset” kumpuaisivat yksilön ”ulkopuolelta” kuulostaa hieman The Secret-malliselta argumentoinnilta.
Taidan täten olla aivokoulukunnan edustaja 🙂
Aivotutkija Jill Bolte Taylor on kirjoittanut kirjan omasta aivoinfarktistaan, tuon infarktin aikana hänen ’aivopuoliskonsa’ juttelivat keskenään. 🙂
Kannattanee katsoa hänen TED esityksensä: http://www.ted.com/talks/jill_bolte_taylor_s_powerful_stroke_of_insight.html Lyhyempi videokatkelma amazonin sivuilla: http://www.amazon.com/My-Stroke-Insight-Scientists-Personal/dp/0670020745
Mielestäni ajattelu tapahtuu yhtäaikaa aivoissa ja koko kehossa. Toisaalta, onko ajattelukaan aina tietoista, aivoista ”kumpuavaa”. Joskus ollessaan ”automaattista”, se on enemmän kehollisten kokemusten värittämää (esim. ajatteluun liittyvien tunteiden aiheuttamat muutokset hengitystavassa ja sitä kautta koko kehossa). Tämän huomaa helposti itsekin jäätyään ajatuskehään joksikin aikaa, ja havahtuessaan siitä tietoiseksi, huomaa miten oli ajatellessaan pidättänyt hengitystään ja jännittänyt lihaksiaan, tiedostamattaan!
Tätä ajatusta tuki hiljattain lukemani teos, jonka sisältö jonkin verran sivuaa aihetta: Johannes Lehtonen; Tietoisuuden ruumiillisuus. Mieli, aivot ja olemassaolon tunne. Lainaukset: ”Tietoisuus on yleensä käsitetty kognitiiviseksi kyvyksi, jonka kehitys käynnistyy lapsen oppiessa puhumaan ja ajattelemaan tietoisesti. Nykytiedon mukaan tietoisuus alkaa kuitenkin muodostua heti syntymän jälkeen lapsen ja äidin ruumiillisista vuorovaikutuskokemuksista.” ”Tietoisuus on yksilön ja ympäristön välisen suhteen yhdessä tuottama kokonaisuus niin fyysisessä, psykologisessa kuin sosiaalisessakin merkityksessä, viime kädessä myös eksistentiaalisesti ja filosofisesti.”
Olen jokseenkin samaa mieltä Karitan kommenttien ja lainausten osalta. Tuntuu muutenkin virkistävältä lukea pohdintoja ja vertailla tutkimuksia ja aineistoja aiheesta.
Peesaan Laurin perusajatusta: aivotapahtumisen ja mielen, tajunnallisuuden välillä on vissi, ylittämätön laatuero. Muutenhan esim. vapaan tahdon olemassaolo olisi absurdi ajatus. Voin tehdä tietoisia valintoja, suunnitella tulevaisuutta (lähteä lätkämatsiin tai olla lähtemättä), jne. Aivoja siihenkin hommaan tarvitaan, mutta ”minun mieleni” ne valinnat tekee.
Tämä havainto ei tietenkään poista sitä tosiasiaa, että aivojen äärimmäisen monimutkainen biofysiologia vaikuttaa tajunnallisuuteen. Biologisten mekanismien vaikutus todellistuu radikaalisti erilaisissa aivotraumoissa (muistiongelmat yms. kognitiiviset defektit, mutta myös tunne-elämän säätelyyn liittyvät vaikeudet) , pienimuotoisemmin keskushermostoon vaikuttavien lääkeaineiden yhteydessä – ja tietenkin alkon tisleiden aiheuttamassa elämyskirjossa..
Viime vuosien tutkimus on osoittanut myös sen tosiasian, että kokemukselliset ilmiöt (esim. vaikeat traumaattiset tapahtumat) muovaavat aivotoimintaa. Itse asiassa aivot ovat osoittautuneet hyvin plastiseksi systeemiksi, joka pyrkii mukautumaan ympäristön asettamiin vaatimuksiin.
Mutta missähän tuo tiedostamaton mahtaa majailla, mielessä, aivoissa vai ”jossain sillä välillä”. Tietääkö Lauri vai kysytäänkö Johannekselta?
Itse en näe näitä kahta koulukuntaa ristiriitaisina: tieto on fyysisten olentojen subjektiivista ”omaisuutta”, ja sellaisena se tarvitsee tietyn rajapinnan fyysiseen todellisuuteen – tässä mielessä ajatukset todellakin sijaitsevat aivoissa. Aivot ovat myös väline niiden prosessointiin.
Kuitenkin, kyseessä on nimenomaan ajatusten fyysinen representaatio, samaan tapaan kuin tämä lause on kommunikatiivinen representaatio sen sisältämästä ajatuksesta, ja puolestaan fyysisesti tallennettu sen laitteen muistiin, jolta sitä luet. Todellista ristiriitaa ei ole, vain eri näkökulmia samaan asiaan.
Toinen asia sitten on, että ihmiset, jotka eivät halua nähdä muita näkökulmia elefanttiin kuin kärsän, kyljen tai hännän, nurkkakuntautuvat sitten ja sanovat, että norsu on tällainen, ei tuollainen. Tässäkin voidaan nähdä ikiaikainen kiista, joka manifestoituu eri muodoissaan esim. determinismi/vapaa tahto, fysikalismi/terapia ja sovellettu/puhdas matematiikka -debateissa. Pohjimmiltaan kysymys on tietysti eräänlaisesta materialismi-henkisyys -debatista, jossa materialismi jyrää käytännön näytöillään ja tehokkuudellaan, mutta ei kykene nousemaan sen yli. Tämä saattaa olla itsessään neurologista, ainakin Jungin typologiassa on S ja N -tyypit, ryhmiteltynä sen mukaan, miten he hahmottavat maailmaa. (S aiStien konkreettisten faktojen kautta, N iNtuitiivisesti abstraktien kautta).