Menninkäinen – kaksi mieltä yhden pääkopan sisällä

Joskus tuntuu siltä, kuin pääni sisällä asuisi kaksi ihan eri ihmistä. Nuorempana ajattelin, että tämä on varma merkki siitä, että olen seinähullu. En kuitenkaan uskaltanut kertoa kenellekään, koska – no, en halunnut että muut saavat tietää.

Päähäni pälkähtää kaikenlaisia ajatuksia. Monet niistä ovat tosi kivoja. Mutta jotkut ovat tosi outoja. Samaten huomaan tämän tästä, että vaikka tiedän tosi hyvin mitä pitäisi tehdä (jumpata, syödä salaattia, juoda yksi lasi viiniä juhla-aterialla) teenkin jotain ihan muuta (laiskottelen, syön hodarin, otan vielä yhden).

Oli lohdullista tajuta, että sama ongelma on riivannut koko ihmiskuntaa jo ainakin Platonista asti. Ehkä tästä pitäisi puhua enemmän?

Platon vertasi ihmismieltä hevosvaljakkoon. Nykyteoreetikot puhuvat fiinisti kaksoisprosessoinnista.

Itse luulen, että jokaisen päässä asuu pieni menninkäinen.

 

Menninkäinen

Mun päässä asuu menninkäinen
Joka kuiskaa ihme juttuja

Se sanoo mulle et pussaa tota tyttöö
Et mul ei oo tarpeeks rahaa

Mun päässä asuu menninkäinen
Joka punoo ihme juonia

Se sanoo: ”ota vielä yksi”
”Ei siinä oo mitään pahaa”

Joskus musta tuntuu kuin mä oisin kaksi aivan eri ihmistä
Yhden pääkopan sisällä

Siivekkäät ratsut eri suuntiin repii kuilun partaalla
Musta ja valkoinen

Mun päässä asuu menninkäinen
Joka keksii uusia kujeita

Se sanoo: ”surffaa yöllä tänne”
”Tällä sull’ on ihanaa”

Mun päässä asuu menninkäinen
Joka kuiskaa ihme juttuja

Se tekee tänään musta kunkun
Kuin huomista ei oliskaan

Joskus musta tuntuu…

(Se on se menninkäinen ja se kuiskii…)

Joskus musta tuntuu…

Extended Mind

Perustimme viime keväänä teknologiastartupin, joka rakentaa ratkaisuja ajattelun ja teknologian siltaamiseen. Ensimmäinen tuote on tänä vuonna julkaistava mobiilisovellus ja verkkopalvelu Extended Mind.

Extended Mind on jatke mielellesi. Se on tapa hallinnoida tehtäviäsi ja tietoasi niin että hommat hoituvat lennokkaasti ja mukavasti, ja tarvittava tieto pysyy käsillä aina kun sitä tarvitset.

Extended Mind:sta tulee tavallaan tehtävän- ja tiedonhallinnan Nike+.

Vuosi 2014 tulee olemaan päälle puettavan teknologian läpimurtovuosi. Älykellot, älylasit ja muut mukana kulkevat ratkaisut tulevat mullistamaan tapamme käyttää teknologiaa ja tietoa samalla tavoin kuin älykännykät vuonna 2007.

Luullakseni muutaman vuoden kuluttua kaiken mobiiliteknologian pitää pystyä toimimaan yhtä luontevasti kuin se olisi mielesi jatke. Tämän kysymyksen parissa myös meidän teknologiatiimimme työskentelee.

Jos haluat päästä ensimmäisten joukkoon kokeilemaan Extended Mindia, kirjaudu beta-listalle osoitteessa ext.md. Sikäli jos ensiversion kehittelyssä ei tule yllättäviä mutkia matkaan, alkavat betatestaukset kevään aikana.

Laitan nyt keväällä paljon omaa aikaani ja ajatystyötäni kiinni Extended Mindin kehittämiseen. Tästä syystä Ajattelun ammattilainen siirtyy toistaiseksi tauolle.

Kirjoitan keväällä aktiivisesti ajattelua, teknologiaa ja tulevaisuutta käsittelevää Extended Mind -blogia. Tutustu blogiin täällä.

Ihmiset ovat ihmisiä

Luullakseni ajatteluni keskeisin aksiooma on tämä:

Ihmiset ovat ihmisiä.

Ihmiset eivät ole symboleita. Eivät feminismin, vammaisuuden, menestyksen, oikeistolaisuuden tai vasemmiston. Ihmiset eivät ole merkkejä, tuotemerkkejä tai ikoneita. He ovat hengittäviä, tuntevia olentoja. Niin tavikset kuin julkkiksetkin. Ihmiset ovat itkeviä, nauravia, joskus seinään törmääviä tai siitä nojaa ottavia. Joskus mokaavia. Ja joskus taas lentoon lähteviä.

Ihmiset eivät ole objekteja. He eivät ole tarkasteltavaksi tarkoitettuja, mittatikulle asetettuja, kylmän analyyttisesti arvioituja. Tai kuuman tunteellisesti. Ihmiset ovat näkökulma maailmankaikkeuteen. Jokainen itsessään, faktuaalisesti, kokonainen maailmankaikkeus. (Ajattele: juuri tällaisena maailmaa ei näe kukaan muu kuin sinä.)

Ihmiset eivät ole koneita. Ihmiset eivät ole tuotantovälineitä tai instrumentteja toisten menestyksen siivittämiseen. Ihmisillä ei ole käyttöarvoa. Jokaisen ihmisarvo on vakio. Me olemme kaikki tasan yhtä arvokkaita, ansioihin, ulkoasuun tai pankkitilin saldoon katsomatta.

Ihmiset ovat ihmisiä.

Ensiksi tuntevia. Joskus ajattelevia, joskus ei.

Tekeviä. Joskus aikaansaavia, joskus ei.

Kokevia. Yhdessä nauravia ja itkeviä. Yhdessä aina enemmän kuin yksi kerrallaan.

Ihmiset tarvitsevat sitä, että heidät kohdataan kokonaisina. Aidosti.

Ihmiset tarvitsevat sitä, että he pärjäävät. Että homma pysyy näpeissä.

Ja ennen kaikkea ihmiset tarvitsevat sitä, että heistä välitetään, outouksineen kaikkineen.

Me tarvitsemme sitä, että olemme osa jotain. Että emme ole yksin.

Tämä pätee niin kolmivuotiaaseen vaahtosammuttimeen kuin miljardiyrityksen toimitusjohtajaan. Niin katuojaan kaatuneesen spurguun kuin miljoonia viihdyttävään supertähteen. Niin uransa ehtoopuolella olevaan urheilijaan kuin kapakkaseurueesta itseään etsivään elämäntaiteilijaankin.

Ihmiset ovat viime kädessä hirmu simppeleitä otuksia.

Ihmiset tarvitsevat arvostusta, kannustusta ja rakkautta.

Siis sitä, että kohdataan vertaisenaan. Että kasvetaan, ja autetaan eteenpäin. Ja että annetaan tulla lähelle, juuri sellaisena kuin on.

Ihmiset ovat ihmisiä.

Joka ikinen meistä.

Tehdään Himasenpieksännästä uusi kansallislaji

Kanssakansalaiset, medborgare!

On aika teroittaa kepit. Kansanfilosofimme Pekka Himanen on jälleen ryöminyt kiven alta. Kuten me kaikki hyvin tiesimme jo etukäteen, Himasen tänään julkistettu raportti on täynnä tyhjänpäiväistä liirumlaarumia. Tähän meidän rahojamme käytettiin seitsemän sataa tuhatta euroa!

Nyt kepit olalle ja kaikki yhdessä tuumin näyttämään Himanuljaskalle, missä kaappi seisoo. Eihän se käy laatuun, että mukaprofessori väsää kätyreidensä kera latteita visioita jostain tulevaisuuden Suomesta?

Ei käy.

Suomi oli parhaimmillaan 80-luvulla. Takaisin liennytys ja atomisodan uhka, niin kuin olisi jo. Ja kymmmenen pennin irtokarkit.

Ajatus siitä, että Suomi voisi kukoistaa, että täällä voisi satsata oikeasti hyvinvointiin iänikuisen byrokratiakierteen sijaan on ihan posketon. On meillä tärkeämpääkin tekemistä kuin hyvinvointihömppä.

Loppuisi jo valtiovallan pumpulinpehmeä höttöretoriikka. Meidän on saatava takaisin vanhat hyvät ajat, jolloin politiikassa puhuttiin oikeista asioista, niin kuin beekooteesta, tuposta, saltista ja etykistä. Kansakunnan tehtävänä oli tulla kiltisti tehtaalle kun kello käy. Olihan silloin sentään työpaikka turvattu.

Se, että itse pääministeri kehtaa sanoa, että politiikkaa pitäisi harjoittaa kansantajuisesti, tai taas tämä samainen filosofinplanttu vieläpä että Suomessa pitäisi satsata arvonantoon on ihan älytöntä. Ou pliis, niin kuin Ameriikanmaalla sanoisivat.

Kaiken kukkuraksi ovat oikein ministeritasolla saakka nyt innostuneet miettimään sitä, miten hyvinvointia voisi lisätä pahoinvoinnin poistamisen sijaan. Naminamihömppää on saatu sietää ihan tarpeeksi.

Kyllä se on kuulkaa sillä tavalla, että nyt ja vastaisuudessa, jos joku kehtaa nostaa ääntään ja yrittää tehdä asioita uudella tavalla, kaivetaan kepit esiin ja näytetään miten meillä päin asiat hoidetaan.

Tai ehkä ei?

Voisiko sittenkin ajatella, että on hienoa, että valtiovalta on ylipäätään tilannut tällaisen raportin? Että politiikassa oikeasti mietitään näitä asioita ja panostetaan niihin?

Voisiko ajatella, että on hienoa, että olemme ottaneet maailmassa ensimmäisten joukossa askeleita, jos kohta pieniä ja huteria, kohti aitoa hyvinvointiyhteiskuntaa?

Voisiko ajatella, että on hienoa edes yrittää aloittaa keskustelua siitä, miten voisimme uudistaa Suomea niin, että ihmiset voisivat aidosti ja yleisesti hyvin?

Voisiko ajatella niin, että vaikka ensi yritys ei olisi mestariteos, se voisi toimia ensimmäisenä astinlautana kohti kukoistavaa ja uudenlaista Suomea? Tai edes avata keskustelua siitä?

Tai voisiko ajatella niin, että keskustelisimme asioista ja ratkaisuehdotuksista ihmisten ja epäonnistumisten sijaan?

Höpön löpön.

On tässä ajateltu ihan tarpeeksi, oikein seitsemän sadan tonnin edestä.

Nyt loppuu se ajattelu: kepit esiin ja menoksi. Tehdään Himasenpieksännästä uusi kansallislaji. Onhan sitä jo harjoiteltu.

Kaikki ovat oikeasti vähän outoja

Kaikki ovat oikeasti vähän outoja.

Ongelmana on, että kun suorimme ovesta ulos, alamme esittää normaalia.

Tämän seurauksena luulemme, että kaikki muut ihmiset ovat keskimäärin järkeviä ja harkitsevia, suuttuvat harvoin, puhumattakaan siitä, että päähän pälkähtäisi toisinaan kaikenlaisia kummallisia ajatuksia. Sehän on hullua!

Keskimäärin muut ihmiset tuntuvat toimivan tilanteissa aika rationaalisesti. Kun yhteiskuntaa vielä johdetaan olettamalla, että ihminen on rationaalinen eläin, on sekasotku valmis.

Meidän kykymme vaikuttaa ajatteluumme ja toimintaamme on paljon vähäisempi kuin luulemme. Ja samalla paradoksaalisesti paljon suurempi.

Et voi estää itseäsi ajattelemasta. Yritä vaikka. Edes parhaat zen-munkit eivät tähän pysty. Päähän siis pälkähtää mitä pälkähtää. Itse asiassa mitä enemmän pistät hanttiin, sitä hanakammaksi ajatus kiihtyy.

Samaten mieleen alkaa tunkevaa mielitekoa, sanotaanko vaikka suklaapatukkaa kohtaan, ei saa käskemällä hiljaiseksi. Halulta siipien katkominen on tavattoman vaikeaa. Muutoinhan kaikki olisivat mallin mitoissa.

Ja silti me oletamme, että ne ihmiset, jotka pystyvät pysyttelemään kondiksessa tai pitävät pään kylmänä kriisitilanteissa vaan ikään kuin päättäisivät jokaisen suklaahimon kohdalla, että en syö.

Tosi asiassa me olemme kaikki vähän outoja. Ehkä tekisikin hyvää esittää normaalia vähän vähemmän, niin että näkisimme miten normaalia on oikeastaan olla vähän outo. Että se on itse asiassa ihan okei.

Sinä et ole kuitenkaan sama asia kuin ajatuksesi. Itse asiassa voit vaikuttaa paljonkin siihen, miten ajattelet. Et siihen, mitä päähäsi pälkähtää. Mutta siihen, mitä sitten tapahtuu.

Vaikkei ajattelun käskeminen ole kauhean fiksua, on meillä käytössämme valtavat voimavarat vaikuttaa ajatteluumme. Ajatuksia ei voi komentaa. Mutta niitä voi ohjata. Kunhan ensin tajuamme, ettei se tapahdu sillä tavoin kuin normaalisti luulemme.

Ajatukset ovat kuin joenjuoksuja. Väliin hyppääminen aiheuttaa pärskeitä. Mutta kaivamalla kärsivällisesti uutta uomaa voi ajattelua muuttaa.

Outoa ajattelu tulee olemaan aina, ainakin vähän. Mutta uusia uria uurtamalla päivä päivältä palkitsevampaa.

Esa Saarisen 60v-juhlaseminaari

Järjestimme eilen Esa Saarisen 60-vuotisjuhlavuoden kunniaksi juhlaseminaarin, jossa näyttävä joukko suomalaisen akateemisen maailman ja liike-elämän suurnimiä kertoi suhteestaan Saariseen. Huikeassa ja säkenöivässä tilaisuudessa ilmoittautuneista 650 ihmisestä lähes kaikki saapuivat paikalle, ja 600-paikkainen Aalto-yliopiston Mellin-sali hehkui ääriään myöten aitoa innostusta Saarisen filosofiaa kohtaan.

Tilaisuuden avasi Aalto-yliopiston tuotantotalouden laitoksen johtaja Hannele Wallenius. Hän ei säästellyt ylisanoja alleviivatessaan Saarisen ajattelun merkitystä Aalto-yliopistolle. Walleniuksen jälkeen tilaisuuden puheenjohtaja ja primus motor Frank Martela johdatteli meitä Esa Saarisen filosofiaan. Frank on myös tilaisuudessa julkistetun Elämän filosofi -juhlateoksen päätoimittaja

Frankin jälkeen Helsingin yliopiston entinen rehtori ja kansleri, professori Ilkka Niiniluoto kysyi, miten entisestä punktohtorista ja systeemikriitikosta on 2000-luvulla sukeutunut merkittävä systeemiälykkö. Saarisen yhdessä Aalto-yliopiston professori Raimo Hämäläisen kanssa kehittämä systeemiälyn käsite on saanut maailman merkittävimmät älykkyystutkijat heristämään korvaansa.

Niiniluodon jälkeen puheenvuoro oli Oxford-tutkija James Wilkillä. Wilk totesi, ettei nykymaailman ongelmia ratkota exceleitä tuijottamalla ja laskutikulla. Tarvitaan inhimillistä ajattelua. Yhden näkökulman inhimilliseen ajatteluun tarjosi Raimo Hämäläinen esitellessään yksityiskohtaisemmin systeemiälyn luonnetta.

Oma puheenvuoroni käsitteli Esa Saarista sokraattisena kapellimestarina. Nähdäkseni Saarisen filosofian ytimessä eivät ole teesit tai kuulijan ylipuhuminen omalle kannalle. Sen sijaan hän toimii sokraattisena johdattelijana, joka saa kunkin ajattelijan oman ajattelun soimaan upeasti omalla tavallaan.

Makke ja Ollis Leppänen esittelivät meille Pafos-pedagogiikkaa. He totesivat James Wilkin tapaan, että tulevaisuuden haasteisiin tarvitaan inhimillistä ajattelua. Keskeisessä roolissa on myös Saarisen Pafos-seminaarista kotiin tuotava psykologinen pääoma. Seminaari ei Leppästen mukaan ole vain filosofiaa – se on myös psykologiaa.

Kirsti Lonka kertoi lennokkaasti ja mukaansatempaavasti kokemuksistaan Saarisen kanssa leoparditakeissa ja -sukkahousuissa Helsingin yliopiston juhlasalin luennoilla. Seminaarin ensimmäisen osion päätti Sam Inkisen terävä media-analyysi, jossa hän luonnehti Esa Saarista Suomen Marshall McLuhaniksi.

Tauon jälkeen vauhtiin pääsi johtajuus- ja bisnesnäkökulma. Johtajuuskonsultit Heikki Peltonen ja Tapio Aaltonen analysoivat tarkkasilmäisesti Saarisen merkitystä johtajuudelle. Peltosen kenties tilaisuuden tunnevoimaisin esitys kertasi hänen Saarisen kanssa jo kymmeniä vuosia kulkemaansa yhteistä matkaa. Aaltonen puolestaan nimesi Saarisen ajattelun ”esasofiaksi” – Esan viisaudeksi.

Lopuksi huippujohtajat J.T. Bergqvist, Pertti Korhonen, Matti Alahuhta ja Jorma Ollila kertoivat, miten Saarinen oli muuttanut heidän ajatteluaan ja toimintaansa. Viesti oli yksimielinen: Saarinen oli onnistunut viemään heidän johtajuuttaan ihmiskeskeisemmäksi ja samalla myös tuloksekkaammaksi. Kuten Alahuhta tilaisuudessa teroitti, asiakastyytyväisyys tulee vasta henkilöstötyytyväisyyden jälkeen. Ihmisistä huolen pitäminen näkyy puolestaan myös yrityksen tuloksessa.

Kaiken kaikkiaan tilaisuus oli innostavuudessaan ja syvällisyydessään huikea läpileikkaus Esa Saarisen ajattelusta ja filosofiasta. Puheenvuorojen jälkeen kellekään jäi tuskin epäselväksi, että elämänfilosofi Esa Saarinen on muuttanut suomalaista ajattelua pysyvästi parempaan suuntaan, korostaessaan inhimillisyyttä, elämänmyönteisyyttä ja uskoa meistä joka ikisen mahdollisuuksiin kukoistaa.

PS. Voit katsoa seminaarin verkosta täältä: http://bambuser.com/v/3805999

PS2. Elämän filosofi -kirjaa voi tilata Aalto-yliopiston tuotantotalouden laitoksen kirjastosta: http://tuta.aalto.fi/fi/kirjasto/yhteystiedot/

Ajattelulla vauhtia uuteen vuoteen

Käännä elämästäsi esiin kaunis puoli: tähyä siihen, mikä on elämässäsi kaunista ja missä loistat kirkkaimmillasi. Vetovoima ei riipu pärstäkertoimesta. Muista, että stressi on mielikuvituksen tuotetta. Harva muu otus kuin ihminen keksii odottaa niska jäykkänä katon romahtamista, vaikkei nokan edessä tönötä ainuttakaan uhkaa.

Palkintojen tavoittelusta tulee vain paha mieli. Taantumalle näytetäänkin taivaan merkit satsaamalla siihen, mistä me olemme kaikkein eniten innoissamme. Pudotetaan työaikaa ja lisätään sisäisen motivaation määrää.

Leikki on lapsen työtä – mutta niin se on aikuisenkin. Ilman leikkiä elämä muuttuu nopeasti harmaaksi ahertamiseksi. Leikkivä ihminen puolestaan kukoistaa.

Kannattaa kuitenkin muistaa, etteivät muutokset tapahdu hetkessä. Luovaan ajatteluun ja mestarilliseen päätöksentekoon paras lääke onkin aika.

Ollaan vielä kiitollisia myös niistä pienistä hetkistä, jotka eteemme sattuvat. Kiitos lämmittää niin kiittäjää kuin kiitettävääkin.

Lämmintä joulua ja valoisaa ja antoisaa uutta vuotta kaikille!

PS. Ajattelun ammattilainen joululomailee. Seuraava kirjoitus ilmestyy maanantaina 7.1.

Minä mitään mistään tiedä

20-vuotiaana olin maailman fiksuin mies. Vastaus ongelmaan kuin ongelmaan tuli suoraan turkin hihasta. Mikään haaste ei ollut liian suuri ylitettäväksi. Kun tarkastelin jotain ongelmaa, ei kestänyt aikaakaan, kun ratkaisuehdotus oli jo näköpiirissä.

On harmillista, että ihminen tyhmenee radikaalisti vanhetessaan. Mitä enemmän asioihin paneutuu ja niistä ottaa selvää, sitä selvemmäksi oma tietämättömyys käy. Mitä enemmän opettelee, sitä enemmän löytää uutta opittavaa, syvennettävää ja ymmärrettävää.

Etenkin lukeminen tyhmentää: mitä enemmän luen, sitä paremmin tajuan, kuinka vähän tajuan mistään mitään. Onneksi lukeminen on sentään mukavaa. Onpahan siitä jotakin iloa.

Kai sitä täytyy olla jonkinlainen intellektuaalinen masokisti, että tätä hommaa jaksaa silti tehdä. Tätä vauhtia lienen viimeistään viisikymppisenä degeneroitunut takaisin pikkuvauvan tasolle.

Antiikin Sokrates eli 70-vuotiaaksi. Elämänsä aikana hänkin teki lopulta vain yhden merkittävän löydöksen, joi myrkkymaljan ja kuoli pois. Vanhan Sokrateen pitkän pohdiskelun lopputulosta mukaillen: ”Minä mitään mistään tiedä.”

Valittamisen ihana kamaluus

Valittaminen on kautta aikain ollut suosittu kansanhuvi. Usein ongelmiin on helpointa hakea syypäätä jostakin oman elämän ulkopuolelta. Valittaminen ja toisten syyttely saavat aivojen dopamiiniradat hyrräämään, ja tulee sellainen fiilis, että on saatu jotakin aikaiseksi.

Valittaminen pääsee ihan uusiin ulottuvuuksiin, kun voidaan valittaa yhdessä. Mikään ei yhdistä ihmisiä niin kuin yhteinen vihollinen. On vaan niin ihana vihata jotain. Valittamisen ongelma on kuitenkin siinä, että vaikka siitä tulee hetkeksi hyvä olo, siitä seuraa harvoin mitään hyvää.

Valittamalla kuilu toisiin ihmisiin syvenee entisestään. Alkujaan pikku kränät syvenevät ylitsepääsemättömiksi dogmaattisiksi ristiriidoiksi. Lopulta niiden ratkaiseminen tuntuu teoreettiselta mahdottomuudelta. Vaikka valittaminen sitoo valittajat yhteen, se erottaa heidät muusta yhteisöstä.

Kaikkein pahin seuraus valittamisesta on se, että se huijaa meitä ajattelemaan, että asialle on nyt sitten tehty jotain. Kun on saanut purkaa sydäntään työpaikan kahvihuoneessa tai baaripöydässä, tuntuu siltä, että asiat ovat muuttuneet. Mutta harvoin ne oikeasti ovat.

Jos valittamisen sijaan tarttuisikin toimeen ja menisi juttelemaan hankalalle kollegalle, lähtisi oikeasti äänestämään seuraavissa kunnallisvaaleissa, puhuisi asiat vihdoin suoriksi pomon kanssa tai vaikka soittaisi ahdistuneelle ystävälle ja pyytäisi kahville, alkaisi tapahtua. Asiat nimittäin harvoin muuttuvat, jollei niille oikeasti joku tee jotain. Valittajalle tuo joku on usein kuitenkin joku muu kuin minä itse.

Valittaminen on tavattoman helppoa. Siksi kai se on niin suosittua. Mistä tahansa asiasta kun keksii pienellä pään raapimisella jotain huomauttamista ja korjattavaa. On ihan eri kertaluokan koitos keksiä uusia toimintamalleja ja ratkaisuja. Kuka tahansa pystyy sanomaan nopeasti, mikä kaikki maailmassa mättää. Mutta kuka osaa sanoa, miten monimutkaiset ongelmat oikeasti korjataan – ja näyttää vielä esimerkkiä tarttumalla toimeen?

Mutta mitä minä tässä oikeastaan valitan? Kai sitä pitää olla filosofi, jotta päästään valittamisessa tällä tavalla uusiin ulottuvuuksiin: metavalittamiseen, eli valittamisesta valittamiseen.

On valittamiselle oma paikkansakin. Joskus tekee ihan hyvää päästää höyryjä ulos.

Kunhan ei jää levy päälle.

Luovan ajattelun ja mestarillisen päätöksenteon salainen ase

Luova ajattelu ja taitava päätöksenteko ovat sukulaisia siinä, että kumpikin niistä edellyttää tiedostamattoman mielen työskentelyä. Ihminen pystyy tietoisesti käsittelemään noin 40 bittiä informaatiota sekunnissa. Tiedostamattomassa mielessä jauhaa kunakin sekuntina kuitenkin vähintään 11.2 miljoonaa bittiä prosessoiva huikea ajattelun apparaatti. Kiire ja stressi ajavat tekemään nopeita päätöksiä. Luovan ajattelun ja mestarillisen päätöksenteon takaa löytyy kuitenkin kaikkien mestariajattelijoiden tuntema salainen ase:

Aika.

Jos ideoita tai päätöksiä pitää synnyttää heti eilen paineen alaisena, jää päätöksenteon käyttöön vain murto-osa koko ajattelun kapasiteetista. Tällöin kaikki ajattelu siivilöidään rääpälemäisen 40 bitin tietoisen mielen läpi, ja on sataprosenttisen varmaa, että valtaosa toimintamahdollisuuksista jää huomaamatta.

Jos sen sijaan otat päätöksenteolle aikaa, siirtyy komento pian tiedostamattomalle mielellesi. Aivokuoresi miljoonien bittien laskentateho alkaa tehdä selvää vaihtoehdoista, ja ennen kuin huomaatkaan, päähäsi pälkähtää oivallus.

Huippukoomikko John Cleese kertoo loistavasta päätöksentekotekniikasta, jolla saat käyttöösi myös tiedostamattoman ajattelun koko kapasiteetin. Ota päätöksenteolle niin paljon aikaa kuin mahdollista. Päätä siis, että teet päätöksen – mutta teet sen vasta sitten kun on aivan pakko. Tutustu päätettävään asiaan liittyviin tekijöihin ja ongelmakohtiin. Anna sitten asian olla. Kun nykyhetken ja päätöksenteon hetken väliin jää riittävästi aikaa, saa tiedostamaton mielesi pureskella ongelmaa rauhassa. Näin käytössäsi on tuhansia kertoja enemmän prosessointivoimaa, kuin jos puristaisit päätöksen kasaan tässä ja nyt.