Herättämisen tärkeydestä

Kävin viime viikolla mielenkiintoisen keskustelun siitä, kuinka rehellistä tai tarpeellista toimintaa motivaatiopuheenvuorot tai tällaiset bisnesmaailman ”herätyskokoukset” ovat. Tarkoitan siis tällaisia Jari Sarasvuon tai Esa Saarisen tapaisia innostajia, jotka ovat saaneet viime vuosina aika hurjaakin kritiikkiä kuullakseen.

Minusta on mielenkiintoista, että ihmisten innostaminen ja inspiroiminen herättää niin paljon vastarintaa. Sarasvuon, Saarisen ja monien muiden suomalaisten ja ulkomaalaisten puhujien tilaisuuksissa valtava määrä ihmisiä on ihan oikeasti pysähtynyt kysymään sellaisia asioita, joita arjen tuoksinassa harvoin tulee kysyttyä. Kuka minä olen? Miksi olen sellainen kuin olen? Mitä minä oikeastaan haluan?

Minkä takia ihmiset, jotka onnistuneesti saavat toiset pysähtymään hetkeksi suurten kysymysten äärelle, herättävät niin paljon vastustusta? Viime viikolla asiaan hahmottui aika mielenkiintoinen näkökulma.

Esa Saarinen puhuu usein uomakipittämisestä. Se tarkoittaa siis sellaista elämää, jossa jokainen harmaa arkipäivä seuraa toistaan samalla tavoin. Tavat ja rutiinit ohjaavat hamuamaan neuvottelupöydässä toista munkkia. Ylipainon syyksi leimataan: ”kun minä vaan olen tällainen”.

Motivaatiopuhujat ovat hemmetin ärsyttäviä juuri siksi, että he uskaltavat heittää haasteen päin näköä. Mitä jos sinä vaan et olekaan sellainen kuin olet? Mitä jos tapoja ja uomaa pystyy muuttamaan?

Tämän seurauksena ihminen nostetaan uomastaan ulos katsomaan maailmaa, joka onkin täynnä vaihtoehtoja. Ja ainakin omasta kokemuksestani voin sanoa, että se on ihan älyttömän pelottavaa. Uomassa on nimittäin loppujen lopuksi ihan mukiinmenevää kipittää, vaikka vähän aamulla luita kolottaisikin tai iltapäivällä stressitasot ylittäisivät sietorajan.

Uoman ulkopuolella tulee helposti aika hämääntynyt olo.

Jokaisen ihmisen ihmisarvo on vakio, ihan sama paljonko pankkitilillä on fyrkkaa tai miten hyvin elämässä on käynyt flaksi. Jokaisella ihmisellä kun on käytännössä ääretön potentiaali tehdä asioita.

Mutta se ei tarkoita sitä, että ihmisellä on rajaton potentiaali. Kukaan meistä ei voi tästä vain omasta tahdostaan leijailla katonrajaan. Niin kuin Jani Kaaron taannoinen loistokolumni linjaa, köyhän lähtökohdat itsensä toteuttamiseen ovat aika erilaiset kuin miljoonaperijän. Ja vaikka anekdotaalista näyttöä vastakkaisesta onkin, 150 sentin pituus ei yleensä ottaen povaa kovin kummoista koripalloammattilaisen uraa.

Mutta vaikka joka ikisellä meistä on rajamme, niiden puitteissa meillä on mahdollisuuksia vaikka kuinka. Me voimme kuitenkin toteuttaa mahdollisuuksiamme vasta jos pysähdymme miettimään niitä. Tai joku pysäyttää.

Mutta – ja tässä luulen, että on se mutta, joka kritiikin usein aiheuttaa – pelkkä pysäyttäminen ei riitä. Jotkut niistä, jotka nykäistään uomastaan ulos ovat onnekkaita ja bongaavat pian uuden suunnan, joka kannattelee elämää aivan uudella tavalla. Itse kuulun näihin hannuhanhiin: erityisesti Esan Pafos-seminaari oli minulle käännekohta, joka avasi näkemään omat mahdollisuudet ihan uudessa valossa.

Mutta tietyssä mielessä uomasta ylös kiskaisu voi olla myös aika julmaa sellaiselle ihmiselle, joka näkee kyllä että okei, onhan noita mahdollisuuksia. Mutta ei vaan minulle.

Tässä näköalattomuus tarvitsee nähdäkseni aisaparikseen vielä työkalut, joilla uusi suunta löytyy – ja joilla uusi, oman näköinen uoma kaivetaan. Ongelmana on, ettei tällaisia työkaluja ole ihan kauheasti ollut tarjolla. Ainakaan sellaisia, jotka perustuisivat johon muuhunkin kuin mutuun.

Tilanne on kuitenkin muuttumassa. Tieteellisesti perusteltuja menetelmiä itsetutkiskeluun ja oman elämän suunnan hahmottamisen on viime vuosina alkanut löytyä yhä enemmän. Erityisesti parisen kymmentä vuotta maailmanluokan huippupsykologiaa tuottaneen positiivisen psykologian tutkimussuunnan ansiosta. Muun muassa Martin Seligmanin tutkimuksiin perustuvista VIA-instituutin menetelmistä on vaikkapa hyvä aloittaa.

Mutta vaikka meillä olisi tarjota minkälaisia työkaluja tahansa, ovat ne aika hyödyttömiä, jollei joku ensin pysäytä ja tempaise ihmistä ulos uomastaan. Ellei joku herätä kysymään, kuuluuko elämän oikeasti olla tylsää ja turhauttavaa harmaata puurtamista.

Ei kuulu.

Tähän me tarvitsemme näitä herättäjiä. Nykypäivänä kipeämmin kuin koskaan. Jotta edes joku tulisi latistavien rakenteiden läpi sanomaan: Pysähdy hetkeksi. Mieti vähän. Haasta itsesi. Tee jotain.

Viime kädessä asia on niin kuin Jonna Tervomaa uuden huippualbuminsa Eläköön kappaleessa ”Saa kukoistaa” sen kiteyttää:

Tie on tylsä, mennään siis tien syrjään.
Täällä kukkii maa ja rikkaruohotkin rauhassa saa kukoistaa.

Nähdäkseni on ihan älyttömän hyvä juttu, että joku asettuu tielle ja viittoo syrjään. Se ei meinaan ole maailman helpointa hommaa.

Mutta siitä kohtaa alkaa todellinen mahdollisuuksien maailma.

6 vastausta artikkeliin ”Herättämisen tärkeydestä

  1. Tekee mieli lisätä Laurin ansiokkaaseen pohdintaan, että ajattelun hämmentäminen sinänsä tuottaa luopumista ajattelun kaavoista ja uuden luomista. Oleellisempaa kuin se, miten henkilö suhtautuu saarnamiehiin ja mitä hän itsestään ajattelee on lopulta se, että ajattelu haastetaan ja rohkeasti ravistellaan kuolleita oletuksia, niitä, jotka eivät enää toimi eivätkä tuota haluttuja tuloksia. Samaa uomaa kulkemalla uoma vain syvenee.

    Itselleni ratkaiseva oivallus on ollut ajattelun kollektiivisen luonteen tajuaminen. Ajatukset ovat yhteisiä, eivät vain korvien vaan myös nenien välissä. Sähkö syntyy hankauksesta. Joskus kahdesta miinuksesta tulee plussa, mutta vain sillä ehdolla, että ajattelun antaa vapaana virrata eikä tulppaa vain siksi, että on liian varma omasta illuusiostaan.

  2. Saarinen on jotenkin musta lopulta enemmän hyvä äijä ku ei oo. Hän on monessa asiassa todella tarkkanäköinen ja viisas. Tulokulma silti on sellainen, että se varmasti itsessään ärsyttää. Kyse ei siis ole lopulta viestistä vaan viestintätavasta. Tavara ei myy, koska markkinointi tökkii. Jossain mielessä Saarinen sulkee itsensä tavallaan marginaaliin, että saa myytyä keissejään vaan määrätylle subsetille jengiä tyylinsä takia.

    Sarasvuo sitten. Miehellä on asenteet ja arvot ehkä eräänlaiselle yrittäjälle sopivia, mutta gaiffarin ylimielisyys, brassailu ja keuliminen on todella vastenmielistä. Jätkä on kanssa näitä yhden totuuden sankareita, jotka satavarmasti suututtaa perinteisen työntekijän. Sikäli todella huono johtaja, koska hyvä johtaja saa pidettyä yhteisönsä sovussa. Samanlainen ongelma oikeastaan kuin Esalla. Molemmat gaiffarit on jossain mielessä yhden totuuden miehiä ja ärsyttää jengiä, jotka ajattelee eritavalla, kun kiilusilmäisesti saarnaa sitä ainoaa totuuttaan.

    Ihan samalla tavalla varmasti itse ärsytän muita. En silti nostaisi itseäni millekään jakkaralle asiasta, että onnistun aiheuttamaan eripuraa, enkä lopulta ole sitä mieltä että siitä pitäisi muitakaan sen kummemmin palkita tahi ihailla.

    Herättely ei myöskään ole arvovapaata. On keskeistä, että mikä se varsinainen viesti on. Ihmisen kun voi herättää suurempaan inhimillisyyteen ja humanismiin tahi sen sijaan kovempiin arvoihin ja fasismiin. Herättelyn operatsuuni lienee aika lailla sama, mutta lopputulokset yhteisön kannalta täysin eri päissä.

    Toisaalta yksilötasolla on ihan selvä, että ihmisten vikojen sorkkiminen nostaa defenssit ylös hyvin monella. Ei kai siinä ole mitään ihmeellistä? Muistuttaisin myös siitä, että tämä itsensäkehittäjien ryhmä tuskin on kovin valtava, kun koko kansan tasolla operoidaan – etenkään sen ryhmän, joka ottaa välineekseen positiivisen psykologian.

    Tästä viimeisestä perspektiivistä käsin ehkä itsekin osallistut tähän yhden totuuden toitottamiseen, mutta kukapa ei. En minäkään ole sen yläpuolella, kunhan observoin.

  3. Ehkä lisäkommenttina sanoisin vielä sen, että tämä herätyskokousmeininki on itsessään vastenmielistä. Voin sanoa tämän itse omasta kokemuksestani, että touhussa on paljon pielessä kun siitä itse teatterista tulee se substanssi. Tätä näkee hyvin eri puolueidenkin operoinnissa, joissa itse substanssi, politiikka, jää sivuun sen suhteen mitä propseja siihen ympärille rakennetaan.

    Lopulta myydään identiteettiä sen sijaan, että myytäisiin arvoja, ratkaisuja tai ideologiaa. Pinnallisesta tulee substanssi, kiiltokuva korvaa sisällön. Postkonsumeristi tuossa vaiheessa kiristelee hampaitaan. Eihän pointti ole siinä, kellä on siistein lippu tai fantsuin tykki, pointti oli siinä miten yhteisiä asioita pitäisi hoitaa.

    Niinpä ehkä olen omassa reikäpäisyydessäni kuitenkin, yksisilmäisenä ihmisenä siinä missä muutkin, substanssin puolella. Hehkutus vituttaa, koska se on sitä kuorrutusta, pintaa, se on sitä että hehkutetaan Applen tuotteita, koska ne kiiltää ja myy yläluokan intellektuelli-statusta, vaikka tosiasiassa alusta on ehkä kaikkein epäeettisin, kun oikein silmiin katsotaan.

    Herätyskokousmeiningissä siis ärsyttää substanssin puute, jota korvataan hurmoksella, joka lopulta on pelkkää kermavaahtoa, sokeria ja kiilusilmäistä kultismia. Edelleen siis palaan siihen, että jotkut meistä wanhan koulun ihmisistä edelleen haluaa vaan sen substanssin. Tai ainakin enimmäkseen sen substanssin. Kaunis kuori ei tee viestistä hyvää, eikä sokerikermakakusta tule hyvä olo, ellei sitä nauti hyvin harkitusti hyvän aterian viimeisenä osana.

    Olen nyt vähän vittumainen, kun nostan tämän esiin, mutta herätyskokousmestareista suurin ehkä oli vanha Aatu, joka Speerin ja muiden avulla loi todella häikäiseviä ja henkeäsalpaavia herätyskokouksia Saksanmaalla. Jos et ole koskaan asiaa tutkinut, niin tsiigaappas joskus millaset valoshow:t nää vesselit rakensi niihin herätyksiinsä. Varsin mahtavat.

  4. Kokemusta on vain Sarasvuon herättelystä. Itselle jäi samanlainen kuva, kun joskus vahingossa joutunut uskonnolliseen herätyskokoukseen, hurmoshenkisyys lähinnä herätti kiusaantuneisuutta ja halun pyrkiä tilanteesta pois. Yhden totuuden julistaminen missä tahansa asiassa on älyllistä huoraamista, jossa keskinäisen vaikuttamisen mahdollisuus on jäänyt vähäiseksi. Kupla, joka puhkeaa jättäen vain roiskeita, ei kestäviä, toimivia jälkiä.

  5. Itsensä herättely on tarpeen aina aika ajoin, sillä jotekin sitä itse kullakin on aika ajoin taipumus juuttua niihin samoihin ”kaviouriin”. Silloin on hyvä jos joku herättää ajattelemaan onko nykytilanne se minkä valitsisit jos se olisi tulevaisuuden suuntana. Jos vastaus on ei, niin ehkä tarttis tehdä jotain. Luulen, että vastustus syntyy juuri epävarmuudesta siirtyä edes ajatuksen tasolla pois tutuista kuviosta. Joillekin se silmien avaus ja pysähtyminen voi syntyä karismaattisten esitysten perusteella, joku toinen puolestaan saattaa luottaa enemmän vertaistukeen ja omiin lähimpiin. Olipa tapa sitten mikä tahansa, tärkeää olisi löytää aikaa oman suunnan tarkistamiseen.

  6. Päivitysilmoitus: Toimitusjohtaja on uusi aikakauslehti johtajille » Herättämisen tärkeydestä

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s