Mediassa kohkattiin taas taannoin tästä yläkulttuuri vastaan alakulttuuri -asetelmasta. Tällä kertaa ukkosenjohtimena toimi kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki, joka on julkisesti asettunut nuorisokulttuurin puolestapuhujaksi. Arhinmäki kävi kesällä elämänsä ensimmäistä kertaa oopperassa, ja kotona stereoissa soi hip hop. Ja nyt – herranjestas! – arvon kulttuurikiho kehtasi vielä jättää uuden ja uljaan musiikkitalon avajaiset väliin koripallo-ottelun takia. On mielenkiintoista, että huolimatta asetelman väsyneisyydestä tämä nokkapokka leimahtaa aina tapetille yhä uudestaan.

Kuulkaas nyt kulttuuriväki: taide ei ole, eikä koskaan ole ollut yksi ja vain yksi asia.

Ei kulttuuri ole vain oopperaa ja balettia – mutta ei se ole hiphopia ja koripalloakaan. Kulttuuri ja taide eivät rajoitu yhteen yhdessä sovittuun karsinaan, määräsivät siitä sitten yhteiskunnan eliitti tai lippis väärin päin yön pimeydessä hääräävät katutaiteilijat. Kulttuuri seuraa siitä, että ihmiset pyrkivät ilmaisemaan itseään jollakin tavalla – ja kehittyvät siinä riittävän taitaviksi koskettaakseen myös jotakuta muuta kuin itseään.

On ihan älytöntä, että kulttuuria arvostellaan sen mukaan, kuka siitä tykkää, tai minkälaiset soinnut tai värit ovat sallittuja ja arvostettuja. Sen sijaan kulttuuria tulisi arvioida sen laadun mukaan. Tasokasta kulttuuria kun löytyy ihan joka ikisestä karsinasta – ja niin löytyy toisarvoista kuraakin. Siis ihan oikeasti: myös orkesterille on kirjoitettu vaikka minkälaista kakkoslaatuista diibadaabaa. Ja helmiä irtoaa ihan samalla tavoin katutaiteesta kuin taidekoulut käyneen taiteilijan pensselistäkin.

Girl Talk tai DJ Shadow kykenevät heristämään asiaan vihkiytyneestä ihan samanlaisia vilunväreitä kuin Wagner tai Debussy musiikkitalon kausikorttilaisista. Ja Banksy tai Shepard Fairey taikovat ihan yhtä värikylläisiä ja ikimuistoisia taideteoksia kuin Kandinsky tai Vermeerkin. Kyse on siitä, että nämä nerot ovat vihkiytyneet omaan ja rakkaaseen alaansa ja harjaantuneet siinä huipuiksi, oppien samalla puhumaan oman yleisönsä kielellä.

Mutta pommi on tässä: kulttuuriväen – niin hiphopparien kuin sibisläistenkään – ei tulisi edes yrittää arvioida kulttuuria, jonka kieltä he eivät ymmärrä. Arvioinnin valta pitäisi jättää kutakin alaa aidosti tuntevalle. Ei ikänsä ainoastaan viulua vinguttanut voi tajuta, miksi Girl Talkin röyhkeästi pöllimät Lady Gaga -samplet ovat siisti juttu. Eikä pikkuvekarasta kulmaklubilla peppua keikuttanut teini osaa asiaan vihkiytymättä selittää, miksi Mozartin pianokonserton alttoviululle kirjoitettu teemavariaatio on hurjan upea.

Totta kai hip hop kuulostaa kaamealta kolinalta ihmiselle, jonka korva on herkistynyt poimimaan musiikista jousisoittimien ja puupuhallinten nokkelia vastakkainasetteluita. Ja vastaavasti suoraan sydämeen iskevää biittiä arvostavalle taidemusiikin hipsuttelu on kerrassaan järkyttävää elitististä pihinää. Kulttuurin ymmärrys vaatii kulttuurin tuntemusta – ja kulttuureita on tuolla aika monenlaisia.

Kulttuuri seuraa siitä, että ihmiset ilmaisevat itseään laadukkaasti. Kulttuurin ymmärtäminen seuraa kulttuurin tuntemuksesta. Ja ihan niin kuin laadukkaan kulttuurin tuottaminen vaatii harjaantumista alalle, vaatii sitä myös laadukkaan kulttuurin ymmärtäminen – riippumatta siitä, tapahtuvatko oppitunnit Töölönkadun musiikkiluokassa vai öisen junavarikon pimeydessä.