Matkalla kohti kiintotähteä: North Star Revisited

Miksi olen täällä? Mitä minun pitäisi tehdä? Miten riitän ihmisenä? Missä on elämäni kiintopiste?

Nämä ovat kysymyksiä, jotka ovat tänään julkaistun NORTH STAR REVISITED -levyn ytimessä. Albumi on yhtäältä tutkimusmatka 1980- ja 1990-lukulaisiin syntetisaattorisoundeihin, toisaalta ihmisyyden ytimeen, samalla kun levyn tarinat kietoutuvat päällisin puolin avaruusolioiden, kummitusten, muistinsa menettäneiden androidien ja avaruusmatkojen ympärille. 

Levyn juuri löytyy 1990-luvun puolessa välissä Oulussa lukiolaistovereideni kanssa järjestetyistä Polaris-konserteista. Ne toimivat aikanaan myös muusikonurani lähtölaukauksena. Oikeastaan vasta muutama vuosi sitten pääsin musiikintekemisen kanssa takaisin samanlaisen riemun äärelle kuin tuolloin teini-ikäisenä.

North Star Revisited -levyn tyylilajien kirjo on hyvin samantapainen kuin noissa konserteissa 27 vuotta sitten. Sen innoittajina ovat olleet syntetisaattoripopin ohella soundillisesti uskaliaat cross-over -artistit kuten St. Vincent, David Bowie, Kate Bush ja Björk, tekstillisesti puolestaan Bowien ja Bushin lisäksi esimerkiksi Leonard Cohen ja Bob Dylan – unohtamatta minulle syvästi rakkaita tieteis- ja fantasiakirjallisuutta.

Olen kulkenut monenlaisia elämänpolkuja ensin muusikosta tutkijaksi, tutkijasta yrittäjäksi, kirjailijaksi, startup-perustajaksi ja lopulta nykyiseen rooliini Aalto-yliopiston työelämäprofessorina. Samalla kysymykset omasta identiteetistä ja elämän suunnasta ovat yhä yhtä ajankohtaisia kuin ne olivat 1990-luvulla lukiota lopetellessa. Ehkä näihin kysymyksiin ei löydykään ratkaisua? Ehkä matka kohti kiintotähteä tapahtuu elämässä yhä uudestaan ja uudestaan, jonkinlaisena ikuisena paluuna.

Pohjantähti, North Star, Stella Polaris on kolmen tähden joukko 323 valovuoden päässä, jotka näkyvät Maapallolla taivaanlaen keskipisteenä Pienen Karhun tähtikuvion häntänä. Pohjantähti on ollut vuosisatoja keskeinen suunnistuksen taivaanvalo – ja se on myös vertauskuva elämän suunnan löytämiselle ja kiintopisteen valitsemiselle.

Voit kuunnella levyn täältä:

Spotify

Apple Music

Youtube

Kappaleiden sanat ja muuta lisäinfoa:

www.laurijarvilehto.com

Tieteisfiktiota ja syntetisaattoripoppia: ”Aliens Don’t Change Lanes”

Vaihteeksi musiikkijuttuja. Sain kevätkesällä valmiiksi uuden albumin, joka julkaistaan myöhemmin tänä vuonna. Ensimmäinen kappale levyltä, ”Aliens Don’t Change Lanes” on nyt kuultavissa keskeisissä striimauspalveluissa. Täällä esimerkiksi linkit Spotifyyn, Apple Music:iin ja Youtubeen.

Kappale yhdistelee 1980-luvun lauluestetiikkaa ja vähän modernimpaa tuotantosoundia scifi-aiheiseen laulutekstiin. Uudella levyllä on muutenkin pääasiassa tällaisia scifi plus filosofia -tyyppisiä pohdintoja, lisäksi pari instrumentaalia. Tämän tekstin innoittajina ovat olleet etenkin avaruusolioaiheiset leffat kuten Arrival, ET ja Kolmannen asteen yhteys.

Olisi mukavaa jos käyt kuuntelemassa. Jos haluat laittaa jakoon tai kirjoitella tänne ajatuksiasi kappaleesta, niin se olisi myös tosi hienoa.

Tässä vielä kuuntelulinkit:
Spotify
Apple Music
Youtube

Kappaleen sanat löytyvät täältä. Kappaleen taustoista kiinnostuneille, täältä löytyy soittolista, johon olen koonnut sen merkittävimpiä innoittajia.

Lopuksi vielä muutamia arvioita SubmitHub:in Hot or Not -listalta:

“i like this oldschool sints and all mood of track. sound like hight energy italo. I’m absolutely amased!” 100/100

“Amazing song name, great vibe (quite cyberpunky), vocals on point. Originality 100/100” 90/100

“It really reminds of good old 80s disco, there was even a band with an instrumental song which is really similar to this one. Really influenced by the early electronic music from my perspective. Very good stuff!!” 85/100

“super catchy one ! loving that vocal :P” 85/100

Täältä löytyy uusi musiikkiaiheinen verkkosivu: https://www.laurijarvilehto.com

Seuraavassa postauksessa taas lisää ajattelun työkaluja.

5 syytä, miksi musiikista kannattaa maksaa

Verkkopiratismi muodostaa yhä ison ongelman sisällöntuotantoteollisuudelle. Suurin osa ongelmakeskeisistä ratkaisuista – oikeusjutut, digitaaliset suojaukset, aluerajoitukset – ovat osoittatuneet tehottomiksi. Samaan aikaan ratkaisukeskeiset toimijat ovat onnistuneet synnyttämään tehokkaita digitaalisia jakelukanavia, joiden liikevaihto kasvaa räjähdysmäisesti ja lähentelee pian takavuosien median kokonaiskulutuksen kokoluokkaa.

Moni näyttää siis olevan sitä mieltä, että musiikista ja muista tietosisällöistä kannattaa maksaa. Mutta miksi? Tässä viisi syytä.

1. Palvelun helppous ja luotettavuus

Parhaimmatkin piraattisivustot ovat onnettoman vaikeaselkoisia. Pirate Bay:sta halutun tiedoston löytäminen on usein arpapeliä, puhumattakaan verkon lukuisista kaatuilevista flash video -sivustoista.

Myös piraattituotteen laatu on aina tuurin varassa. Voi olla, että odoteltuasi torrentin latautumista saat haluamasi tuotteen – tai sitten voi olla, että leffasta puuttuu ääni, lataamasi biisi onkin joku ihan muu, tai pahimmassa tapauksessa alas tulee jotain aivan järkyttävää. Lisäksi piraattituotteissa on aina kohtalainen riski haittaohjelmista ja viruksista.

iTunes tarjoaa sen sijaan loistavan käyttöliittymän, jolla löydät haluamasi biisin muutamassa sekunnissa ja saat sen kovalevyllesi yhdellä hiiren klikkauksella. 99 sentin maksu ei siis kata vain biisiä, vaan myös luottamuksen siihen, että kyseessä on juuri haluamasi kappale, että sen äänenlaatu on hyvä ja että se ei asenna salaa viruksia kovalevyllesi.

2. Tuotteen koettu arvo nousee maksettaessa

Maksoin hiljattain 50 euroa Karl Böhmin levyttämistä Mozartin sinfonioista, vaikka prikulleen samat teokset löytyvät ilmaiseksi Spotifysta. Miksi? Syitä on kaksi.

Ensinnäkin, en voi koskaan tietää, miten Spotifyn sisältö muuttuu ajan kanssa. Nyt kappaleet ovat kovalevylläni ja pilvessä varmuuskopiossa, joten voin olla varma, että ne ovat osa musiikkikokoelmaani tästä ikuisuuteen.

Toiseksi, ihmisen pää on merkillinen apparaatti. Lukuisissa tutkimuksissa on nimittäin käynyt ilmi, että jos saat jotain ilmaiseksi, arvostat sitä vähemmän, kuin jos maksat siitä. Maksamasi biisi on sinulle siis psykologisesti arvokkaampi, kuin prikulleen sama biisi piratoituna tai Spotifysta ladattuna.

Tällä on tuskin merkitystä, jos lataat vain viimeisimmät hitit ja unohdat ne kovalevyn kätköihin viikon päästä. Mutta jos keräät vaikkapa digitaalista musiikki- tai sarjakuvakokoelmaa, on aineettoman pääoman koetulla arvolla suuri merkitys. Taide kun ei ole lopulta mitään muuta kuin kokemista.

3. Yhteys sisällöntuottajaan

Ostin viime viikolla iTunesista tsekkiläisen muusikko Tomas “Floex” Dvorakin uuden levyn. Dvorak tunnetaan esimerkiksi loistavan Machinarium-pelin soundtrackin tuottajana. Samalla kun latasin musiikin iTunesista metroa odotellessani, koin myös tekeväni jotain merkityksellistä, joka liittyy suoraan muusikko Dvorakiin. Koin, että minusta on jollakin tavalla hyötyä hänelle.

Kun maksat sisältötuotteesta, muodostat samalla myös yhteyden sisällöntuottajaan. Ilmiö on sama, kuin Kiva:n mikrolainoissa. Jos laitat rahaa Punaiselle ristille, jää rahan kohde hahmottomaksi. Mutta jos mikrolainaat 25 euroa Ana-Lucialle Boliviaan, muodostaa ostoksesi myös yhteyden oikeaan ihmiseen. Samalla tavoin, jokainen maksamasi levy vaikuttaa jollakin tavalla myös levyn tuottaneeseen muusikkoon.

4. Infrastruktuurin ylläpitäminen

Seuraava esimerkki on sarjakuvapuolelta, mutta pätee nähdäkseni suoraan myös musiikkibisnekseen – vaikkapa Spotifyyn. Comixology-yhtiön legendaarisen upea Comics-ohjelmisto iPadille on joka keskiviikko Applen App Storen eniten tienaava ohjelmisto. Keskiviikkoisin nimittäin julkaistaan aina viikon uudet sarjakuvat. Lukemattomat sarjakuvafanit ovat löytäneet ohjelmiston ja ottaneet sen omakseen. Miksi? Koska sitä on niin julmetun hauska käyttää.

Verrattuna esimerkiksi iPadin manga-ohjelmistoihin, jotka hakevat sisältönsä ilmaissivustoilta, Comicsin käyttöliittymä on valovuosia edellä. Comixology veloittaa sarjakuvasta noin kahden euron maksun – ja tämä on maksu, jonka avulla Comixology voi maksaa palkkaa loistaville koodaajilleen, jotka voivat hioa jo nyt erinomaista ohjelmistoa entisestään. Maksamalla pidät siis huolen siitä, että käyttämäsi palvelut toimivat ja kehittyvät entistä paremmiksi.

5. Sisällöntuotannon tukeminen

Tämä viimeisin kohta on oikeastaan kaikista tärkein, mutta tätä on paalutettu viime vuosina niin ahkerasti, että päätin jättää sen listan lopuksi. Sisältöjä kun ei synny, ellei joku maksa niiden tuottamisesta palkkaa.

Jos sen sijaan maksat kuluttamistasi sisällöistä, ohjaat myös samalla sisältöteollisuutta sellaiseen suuntaan, joka sopii sinun mieltymyksiisi. Tukemalla sellaista musiikkia, josta pidät, mahdollistat, että sellaista syntyy myös tulevaisuudessa lisää.

Piratismi on siis oikeastaan aika tyhmää. Fiksuinta on kanavoida rahavirrat sellaisille palveluille ja artisteille, joita arvostat. Näin varmistat, että he tuottavat sinulle mieluista sisältöä myös jatkossa.

Musiikkitalo, koripallo ja kulttuuriministeri Arhinmäki

Mediassa kohkattiin taas taannoin tästä yläkulttuuri vastaan alakulttuuri -asetelmasta. Tällä kertaa ukkosenjohtimena toimi kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki, joka on julkisesti asettunut nuorisokulttuurin puolestapuhujaksi. Arhinmäki kävi kesällä elämänsä ensimmäistä kertaa oopperassa, ja kotona stereoissa soi hip hop. Ja nyt – herranjestas! – arvon kulttuurikiho kehtasi vielä jättää uuden ja uljaan musiikkitalon avajaiset väliin koripallo-ottelun takia. On mielenkiintoista, että huolimatta asetelman väsyneisyydestä tämä nokkapokka leimahtaa aina tapetille yhä uudestaan.

Kuulkaas nyt kulttuuriväki: taide ei ole, eikä koskaan ole ollut yksi ja vain yksi asia.

Ei kulttuuri ole vain oopperaa ja balettia – mutta ei se ole hiphopia ja koripalloakaan. Kulttuuri ja taide eivät rajoitu yhteen yhdessä sovittuun karsinaan, määräsivät siitä sitten yhteiskunnan eliitti tai lippis väärin päin yön pimeydessä hääräävät katutaiteilijat. Kulttuuri seuraa siitä, että ihmiset pyrkivät ilmaisemaan itseään jollakin tavalla – ja kehittyvät siinä riittävän taitaviksi koskettaakseen myös jotakuta muuta kuin itseään.

On ihan älytöntä, että kulttuuria arvostellaan sen mukaan, kuka siitä tykkää, tai minkälaiset soinnut tai värit ovat sallittuja ja arvostettuja. Sen sijaan kulttuuria tulisi arvioida sen laadun mukaan. Tasokasta kulttuuria kun löytyy ihan joka ikisestä karsinasta – ja niin löytyy toisarvoista kuraakin. Siis ihan oikeasti: myös orkesterille on kirjoitettu vaikka minkälaista kakkoslaatuista diibadaabaa. Ja helmiä irtoaa ihan samalla tavoin katutaiteesta kuin taidekoulut käyneen taiteilijan pensselistäkin.

Girl Talk tai DJ Shadow kykenevät heristämään asiaan vihkiytyneestä ihan samanlaisia vilunväreitä kuin Wagner tai Debussy musiikkitalon kausikorttilaisista. Ja Banksy tai Shepard Fairey taikovat ihan yhtä värikylläisiä ja ikimuistoisia taideteoksia kuin Kandinsky tai Vermeerkin. Kyse on siitä, että nämä nerot ovat vihkiytyneet omaan ja rakkaaseen alaansa ja harjaantuneet siinä huipuiksi, oppien samalla puhumaan oman yleisönsä kielellä.

Mutta pommi on tässä: kulttuuriväen – niin hiphopparien kuin sibisläistenkään – ei tulisi edes yrittää arvioida kulttuuria, jonka kieltä he eivät ymmärrä. Arvioinnin valta pitäisi jättää kutakin alaa aidosti tuntevalle. Ei ikänsä ainoastaan viulua vinguttanut voi tajuta, miksi Girl Talkin röyhkeästi pöllimät Lady Gaga -samplet ovat siisti juttu. Eikä pikkuvekarasta kulmaklubilla peppua keikuttanut teini osaa asiaan vihkiytymättä selittää, miksi Mozartin pianokonserton alttoviululle kirjoitettu teemavariaatio on hurjan upea.

Totta kai hip hop kuulostaa kaamealta kolinalta ihmiselle, jonka korva on herkistynyt poimimaan musiikista jousisoittimien ja puupuhallinten nokkelia vastakkainasetteluita. Ja vastaavasti suoraan sydämeen iskevää biittiä arvostavalle taidemusiikin hipsuttelu on kerrassaan järkyttävää elitististä pihinää. Kulttuurin ymmärrys vaatii kulttuurin tuntemusta – ja kulttuureita on tuolla aika monenlaisia.

Kulttuuri seuraa siitä, että ihmiset ilmaisevat itseään laadukkaasti. Kulttuurin ymmärtäminen seuraa kulttuurin tuntemuksesta. Ja ihan niin kuin laadukkaan kulttuurin tuottaminen vaatii harjaantumista alalle, vaatii sitä myös laadukkaan kulttuurin ymmärtäminen – riippumatta siitä, tapahtuvatko oppitunnit Töölönkadun musiikkiluokassa vai öisen junavarikon pimeydessä.

Uusia blogeja

Avasin helmikuun alussa muutaman uuden blogin. Ajattelun ammattilainen toimii yhä pääasiallisena blogosfäärin tukikohtanani. Näissä uusissa blogeissa päästään käsiksi hieman erilaisiin kysymyksiin.

Pilvilammas
pilvilammas.fi

Pilvilammas keskittyy pareidoliana tunnettuun havaintopsykologian ilmiöön. Pareidolia tarkoittaa sitä, että tulkitsemme jonkin havainnon luovalla tavalla “väärin”. Tuttu pareidolian muoto on lampaiden näkeminen pilvissä – tästä siis blogin nimi, Pilvilammas.

Pilvilammas on kuvablogi. Julkaisen siinä lähinnä iPhone-kamerallani ottamiani vastaan tulleita pareidolia-kuvia. Jokainen blogissa julkaistava kuva on nähtävissä mielestäni jollakin mielenkiintoisella uudella tavalla. Esimerkiksi pala kotimme laminaattilattiaa näyttää ihan puun takaa kurkkivalta gorillalta. Ja asfaltilla lojuva värikuula on puolestaan ilmetty Pac Man.

Laajennetun mielen aivoriihi
extendedmind.org

Laajennettu mieli -aivoriihi on ryhmä teknologian ja tieteen osaajia, joita kiinnostaa Andy Clarkin ja David Chalmersin laajennetun mielen hypoteesi. Pyrimme ymmärtämään laajennetun mielen ilmiöitä paremmin, sekä ideoimaan, minkälaista laajennetun mielen teknologiaa olisi mahdollista kehittää.

Laajennettu mieli -aivoriihen blogi ei ole pelkästään oma blogini: blogiin kirjoittavat myös muut aivoriihen jäsenet. Blogin tarkoituksena on myös kytkeä tutkimustyötämme kansainväliseen tutkimuskenttään. Laajennettu mieli on sikäli uudenlainen tutkimusala, että siinä kansanvälistä akateemista keskustelua käydään myös blogien kautta.

Songsworth
songsworth.com

Musiikkiblogi Songsworth on oikeastaan jo vuoden vanha, mutta aktivoitunut taas tänä keväänä. Ehdin pitää taukoa sävellyshommista runsaan vuoden, mutta viime aikoina uusia biisejä on alkanut syntyä, lähinnä iltaisin lasten mentyä nukkumaan. Julkaisen uusia kappaleita blogissa tasaisen epätasaisesti.

Songsworth-projektissa pääsen puuhastelemaan kahden rakkaan intohimoni kanssa: musiikin ja science fictionin. Uudet kappaleet ovat saaneet vauhtia erityisesti Alastar Reynoldsin ja Dan Simmonsin kirjoista. Jos olet kiinnostunut hankkeen taustoista, tutustu vaikka tähän vuosi sitten julkaistuun haastatteluun.

Land of Willow City of Steel

Ennen ryhtymistäni filosofin uralle työskentelin kymmenisen vuotta ammattisäveltäjänä. Pääasiassa toimenkuvaani kuului säveltämistä TV-ohjelmiin ja mainoksiin sekä äänilevyjen tuottamista. Pääsin työskentelemään suomalaisten huippuartistien ja -muusikoiden kanssa. Urani aikana julkaisin myös kolme sooloalbumia.

Sävelnikkarin ura oli haaveeni 14-vuotiaasta asti. Päätös saattoi olla hieman hätäinen. 25-vuotiaana aloin oivaltaa, ettei musiikki yksin riittänyt kannattelemaan elämääni. Siitä seuranneen etsikkoajan päätteeksi päädyin opiskelemaan filosofiaa ja lopulta nykyiseen pisteeseen johtaneelle tielle. Kutsumukseni kiteytyi entisestään: tieteen parissa voin käyttää aikani täysipainoisesti juuri niihin asioihin, jotka puhuttelevat minua eniten.

Viime syyskuussa menneisyyteni yllätti minut kuitenkin täysin puun takaa. Olin palaamassa kokousmatkalta Englannista ja kuuntelin lentokoneessa julkaisemattomia sävellyksiäni. Lentomatkan aikana kymmenen kappaletta asettuivat sujuvasti peräkkäin: tuloksena oli kiehtova musiikillinen kokonaisuus. Kiitoradan lähestyessä tajusin kuuntelevani neljättä soololevyäni.

En ole ajatellut tehdä paluuta musiikin pariin – kutsumukseni on nykyään toisaalla. Tuntuisi silti vaikealta jättää nämä kappaleet pöytälaatikkoon pölyttymään. Olkoon tämä siis eräänlainen tilinpäätös yhdestä elämänvaiheesta.

Albumi liikkuu tieteiselokuvan ja tieteiskirjallisuuden klassikoiden maisemissa. Isaac Asimovin robottikirjojen teknokaupungeista siirrytään Fritz Langin Metropoliksen sykkeeseen. Jos pidät elokuvamusiikista tai sci-fi-syntetisaattoripopista, lataa albumi Land of Willow City of Steel ilmaiseksi osoitteesta songsworth.com.