Musiikkitalo, koripallo ja kulttuuriministeri Arhinmäki

Mediassa kohkattiin taas taannoin tästä yläkulttuuri vastaan alakulttuuri -asetelmasta. Tällä kertaa ukkosenjohtimena toimi kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki, joka on julkisesti asettunut nuorisokulttuurin puolestapuhujaksi. Arhinmäki kävi kesällä elämänsä ensimmäistä kertaa oopperassa, ja kotona stereoissa soi hip hop. Ja nyt – herranjestas! – arvon kulttuurikiho kehtasi vielä jättää uuden ja uljaan musiikkitalon avajaiset väliin koripallo-ottelun takia. On mielenkiintoista, että huolimatta asetelman väsyneisyydestä tämä nokkapokka leimahtaa aina tapetille yhä uudestaan.

Kuulkaas nyt kulttuuriväki: taide ei ole, eikä koskaan ole ollut yksi ja vain yksi asia.

Ei kulttuuri ole vain oopperaa ja balettia – mutta ei se ole hiphopia ja koripalloakaan. Kulttuuri ja taide eivät rajoitu yhteen yhdessä sovittuun karsinaan, määräsivät siitä sitten yhteiskunnan eliitti tai lippis väärin päin yön pimeydessä hääräävät katutaiteilijat. Kulttuuri seuraa siitä, että ihmiset pyrkivät ilmaisemaan itseään jollakin tavalla – ja kehittyvät siinä riittävän taitaviksi koskettaakseen myös jotakuta muuta kuin itseään.

On ihan älytöntä, että kulttuuria arvostellaan sen mukaan, kuka siitä tykkää, tai minkälaiset soinnut tai värit ovat sallittuja ja arvostettuja. Sen sijaan kulttuuria tulisi arvioida sen laadun mukaan. Tasokasta kulttuuria kun löytyy ihan joka ikisestä karsinasta – ja niin löytyy toisarvoista kuraakin. Siis ihan oikeasti: myös orkesterille on kirjoitettu vaikka minkälaista kakkoslaatuista diibadaabaa. Ja helmiä irtoaa ihan samalla tavoin katutaiteesta kuin taidekoulut käyneen taiteilijan pensselistäkin.

Girl Talk tai DJ Shadow kykenevät heristämään asiaan vihkiytyneestä ihan samanlaisia vilunväreitä kuin Wagner tai Debussy musiikkitalon kausikorttilaisista. Ja Banksy tai Shepard Fairey taikovat ihan yhtä värikylläisiä ja ikimuistoisia taideteoksia kuin Kandinsky tai Vermeerkin. Kyse on siitä, että nämä nerot ovat vihkiytyneet omaan ja rakkaaseen alaansa ja harjaantuneet siinä huipuiksi, oppien samalla puhumaan oman yleisönsä kielellä.

Mutta pommi on tässä: kulttuuriväen – niin hiphopparien kuin sibisläistenkään – ei tulisi edes yrittää arvioida kulttuuria, jonka kieltä he eivät ymmärrä. Arvioinnin valta pitäisi jättää kutakin alaa aidosti tuntevalle. Ei ikänsä ainoastaan viulua vinguttanut voi tajuta, miksi Girl Talkin röyhkeästi pöllimät Lady Gaga -samplet ovat siisti juttu. Eikä pikkuvekarasta kulmaklubilla peppua keikuttanut teini osaa asiaan vihkiytymättä selittää, miksi Mozartin pianokonserton alttoviululle kirjoitettu teemavariaatio on hurjan upea.

Totta kai hip hop kuulostaa kaamealta kolinalta ihmiselle, jonka korva on herkistynyt poimimaan musiikista jousisoittimien ja puupuhallinten nokkelia vastakkainasetteluita. Ja vastaavasti suoraan sydämeen iskevää biittiä arvostavalle taidemusiikin hipsuttelu on kerrassaan järkyttävää elitististä pihinää. Kulttuurin ymmärrys vaatii kulttuurin tuntemusta – ja kulttuureita on tuolla aika monenlaisia.

Kulttuuri seuraa siitä, että ihmiset ilmaisevat itseään laadukkaasti. Kulttuurin ymmärtäminen seuraa kulttuurin tuntemuksesta. Ja ihan niin kuin laadukkaan kulttuurin tuottaminen vaatii harjaantumista alalle, vaatii sitä myös laadukkaan kulttuurin ymmärtäminen – riippumatta siitä, tapahtuvatko oppitunnit Töölönkadun musiikkiluokassa vai öisen junavarikon pimeydessä.

One thought on “Musiikkitalo, koripallo ja kulttuuriministeri Arhinmäki

  1. Nii. Eri kamppailulajeissa annetaan täysin vastakkaisia ohjeita ja ollaan sitä mieltä, että *juuri* näin pitää tehdä – eikä jollakin toisella tavalla. Usein näin vielä vastoin ihmisten luontaisia taipumuksia. Sääntö-ihmisillä on aina ollut tarve pakottaa muut itse keksimäänsä muottiin. Ehkä siihen sortuu välillä itsekin. Oma käsitys maailmasta ja asiantilasta muodostaa frameworkin, jonka pohjalta maailmaa käsittää ja kun joku toimii sitä mallia vastaan, se rikkoo tavallaan sun maailmankuvaa vastaan. Ja ehkäpä se vaatii hieman harjoittelua, että oppii näkemään vaihtoehtoisia tapoja tulkita maailmaa. Kai lähtökohtaisesti ihmiset oppii vain yhden koherentin maailmanselittämisen tavan ja tästä kumpuaa sitten se jäykkyys muita tapoja kohtaan.

    Jotenkin tässä toisaalta törmää myös säännönmukaisuus ja sääntöpainotteisuus luovuuden ja spontaaniuden kanssa. Säännöt voi olla ihan well and fine, mutta harvoin niistä löytyy elämäniloa. En paljoa osaa soittaa pianoa, mutta huomasin taannoin, että se on paljon kivempaa kun ei ole nuotteja, kun ei ole opettajaa ja saa vaan itse kokeilla. Ehkä sillä opettajallakin tekisi jotain, jos siltä voisi kysellä – eikä se tulisi kertomaan, että tee näin ja noin. Yleensäkin se on rasittavaa, että joku tulee kertomaan miten pitäisi tehdä tai olla – ja valitettavasti sorrun siihen itsekin jatkuvasti, kun ei välttämättä ole niin paljon aikaa etsiä sitä omaa tapaa tehdä asioita ja on vaan tehtävä jollain hyvin tunnetulla tavalla, että saadaan valmista.

    Kivempaa se oma etsiminen silti on. Ja varmasti, juuri siksi, se on paras tapa oppia ja oppia ymmärtämään.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s