Amerikkalaisfilosofi Willard van Orman Quine oli legendan mukaan korvannut kirjoituskoneensa kysymysmerkin loogisella symbolilla, eksistentiaalikvanttorilla. Quinen mielestä lauseen päättäminen kysymysmerkkiin ei ollut kunnon filosofiaa: filosofi sanoo, miten asiat ovat, ja sillä sipuli.
Rohkenen olla eri mieltä. Nähdäkseni filosofian mielenkiintoisinta puuhaa on juurikin oikeiden kysymysten esittäminen.
Hyvien kysymysten löytäminen kun ei ole ihan yksinkertaista puuhaa.
Filosofian ei mielestäni pitäisi pyrkiä lopulliseen totuuteen: vastaamaan kysymykseen tyhjentävästi. Tämä johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että lähestulkoon jokaiseen kysymykseen voi vastata tyydyttävästi monella tavalla. Olettamalla vain yhden ratkaisun filosofi rajaisi ulos lukemattoman määrän mahdollisia toimivia ratkaisuvaihtoehtoja.
Sen sijaan mieltä askarruttaviin kysymyksiin voi etsiä uudenlaisia tulokulmia, joilla meille tärkeitä elämänongelmia saadaan edesautettua. Filosofi pyrkii siis täyttämään kysymysmerkin oikealle puolelle jäävän tilan tarkoituksenmukaisilla ratkaisuehdotuksilla.
Paino tässä on kuitenkin sanalla ’tarkoituksenmukaisuus’. Jos kysymykseen vastataan vain ympäripyöreällä liirumlaarumilla, ei kyseessä ole filosofia lainkaan. New age -liikkeet toimivat usein näin: ilmiöt selitetään ulos vetoamalla energiakenttiin tai korkeampiin voimiin, vaikkei minkäänlaista tieteellistä ymmärrystä energiasta tai teologista ymmärrystä korkeammista voimista käsitteisiin liitykään. Selitetään siis jättämällä selittämättä. Tarjotaan selitys, mutta ei ratkaisua.
Filosofin tulisi mielestäni pyrkiä selittämään asiat niin, että selityksistä olisi jotain hyötyä. Kysymysmerkin oikealle puolelle pitäisi jäädä jotain sellaista, joka edesauttaa ihmisten pyrkimyksiä ja ratkoo todellisia elämänongelmia. Siksi vastausten etsiminen ei ole hedelmällistä, mutta ratkaisujen etsiminen on.
Ratkaisun löytäminen edellyttää kuitenkin ratkaistavan kysymyksen oikein muotoilemista. Siksi sellaiset kysymykset kuin ”mitä on hyvyys?”, ”mitä on onnellisuus?” ja ”mitä on ajattelu?” ovat niin herkullisia: niitä voi tuskin tyhjentävästi ratkaista koskaan. Mutta ottamalla kysymyksen tarkasteluun, syntyy pian uudenlaisia tulokulmia kysymyksen esittämään aiheeseen. Nämä uudet näkemykset puolestaan edesauttavat pyrkimyksiämme ja elämäntavoitteitamme.
Muotoilemalla kysymykset oikein filosofia – ja tiede, teologia ja muut tutkimusalat – voivat tuottaa todellisia ja hyödyllisiä ratkaisuja ja näkökulmia. Kysymyksissä on koko pohdiskelutyön alku. Siksi mielenkiintoisimmat filosofiset lauseet päättyvät yleensä kysymysmerkkiin.
Ajattelun ammattilainen 
Juuri keskiviikkoina opetin paradokseista ja siitä, kuinka keskiössä ne ovat filosofisessa ajattelussa. Filosofialla on kaksi suuntaa: joko se lähtee paradoksista, tai päätyy sellaiseen. Kummin vain, kysymysmerkki näyttelee aina pääosaa.
Jotkut filosofit ottavat hommakseen asioiden selittämisen, mutta jotenkin ei istu omaan pirtaani niin millään. Sellaiseen törmätessäni väistämättä alkaa jotenkin bullshit-hälyttimet piristä. Selittäminen l. toimintamekanismien ja syy-vaikutussuhteiden esittäminen on nähdäkseni niiden selvittämiseen paremmin varustettujen empiiristen tieteilijöiden tehtävä, ei filosofien.
Taustalla on toki pidempi kela, mutta liittyy myös omaan intuitiooni filosofiasta enemmän ongelmanratkaisuna kuin selittämiseen tähtäävänä. Ne ongelmat, joita filosofia puolestaan pyrkivät ratkaisemaan ovat ajattelun eheyden ongelmia.
Sisäinen johdonmukaisuus ajatuksissa ja toiminnassa on ihmiselle äärimmäisen tärkeää, ja siinä pysytteleminen ajaa ihmisen toistuvasti umpisolmuihin tässä kasvavan kompleksisuuden maailmassa. Sisäisen johdonmukaisuuden kaipuussaan ihmiset tekevät mitä hullumpia, kummallisempia ja jopa hirvittävimpiä asioita (vrt. Pohjois-Korea)
Filosofia ongelmanratkaisuna pyrkii joko osoittamaan näitä umpisolmuja tai avaamaan niitä – joko hylkäämällä tai lisäämällä uskomusjärjestelmämme osia. Ehkä hieman kömpelö metafora, mutta se on ikäänkuin mielen korjaussarja ja ajattelun varaosalaatikko.
Markus,
Loistopohdintaa! Allekirjoitan etenkin tämän täysin:
”Filosofialla on kaksi suuntaa: joko se lähtee paradoksista, tai päätyy sellaiseen.”
Paradoksaalisuus nousee nähdäkseni siitä, että tarkastelun kohde (maailma, ihminen) on itsessään niin monimutkainen, ettei sitä voi jäännöksettä ilmaista missään yksittäisessä käsitejärjestelmässä. Aina jotain jää ilmaisematta, ja tämän ylijääneen esiin tuominen synnyttää sitten ristiriidan, josta päästään eteenpäin vasta päivittämällä käsitejärjestelmää. Selkein esimerkki tästä on siirtyminen Newtonin mekaniikasta kvanttimekaniikkaan.
Mutta tunnistan itsessäni sen verran kierkegaardilaista temperamenttia, että paradoksin syleileminen on itse asiassa aika toivottavaa.
Sisäinen johdonmukaisuus on toki tärkeää tiedostetulle ajattelulle – mutta kuinka johdonmukaisia ihmisten uskomukset itse asiassa ovat? Ja kuinka johdonmukaista esimerkiksi intuitiivisen ajattelun edes tulisi olla?
Jep, toihan on vähän niinku Gödelin todistuksen laajennus. Vain kehäpäätelmään perustuvat, täysin suljetut ajattelujärjestelmät voivat olla 100% johdonmukaisia.
Sisäinen johdonmukaisuus – mä ite ainakin tarkotan tolla psykologista, en deduktiivista johdonmukaisuutta. Eli ehkä ois käsitteellisesti korrektimpaa puhua psykologisesta eheydestä ja kognitiivisen dissonanssin välttelemisestä?
Esimerkki. Jos tyyppi haluaa uskoa olevansa hyvä ihminen (esim. rakastaa eläimiä), ja joku tulee osoittamaan sille, että se tekee pahoja tekoja (aiheuttaa niille tarpeetonta kärsimystä syömällä lihaa), niin tää sisäisen johdonmukaisuuden tarve ajaa sen valintatilanteeseen a:n ja d:n välillä:
a) Pitää muuttaa toimintaa ts. lopettaa lihansyönti.
b) Pitää hylätä kyseenalaistava viesti (”No toi nyt on tollasta viherpiiperrystä! Ei yks ihminen voi mitään muuttaa.” tms.).
c) Pitää korjata omakuvaa (”Oon p**ka ihminen, tiedän.”)
d) Pitää kasvattaa kompleksisuutta l. selitellä ad hoc.
Repeat several times, kaikissa mahdollisissa tilanteissa.
Markus,
Eikö sisäisen johdonmukaisuuden pitäisi kuitenkin olla myös deduktiivista? Eli eikö kognitiivinen dissonanssi perustu ainakin pelkimmillään ristiriidattomuuden laille?
Ainakin osittain, toki. Mutta mä en oo ihan 100% vakuuttunut, että psykologinen eheyden kokemus palautuu kuitenkaan jäännöksettä deduktiolle. Mä sanoisin, että siinä on jotain enemmän niinku gut feelingin perusteella.
Markus,
Olen varovaisesti samaa mieltä kanssasi. En usko, että pää toimii logiikan lakien mukaan. Mutta jokin vahva yhteys deduktion ja kognitiivisen dissonanssin välillä näyttäisi kuitenkin vallitsevan.
Minusta filosofia lähtee kysymyksistä, ja loppuu sellaiseen. Popper muistutti miten se nousee metafyysisistä kysymyksistä, ja että ne pitävät sen elossa.
Kuitenkin olen tavallaan Quinen kannalla. Pitää yrittää. Epäonnistuminen on taattua, mutta siksi rohkea tekee asialle jotain. Pelkkä ällistys sinällään ei ole viisautta, vaan sen vastakohta. Ongelmana on se, että emme ole niin viisaita, loogisia jne. kuin koherentteja täysselityksiä hakevat haluaisivat uskoa.
Jos ei osaa hävitä, ei pidä pelata. Häviämisen taattuuden ei tarvitsisi tarkoittaa sitä että pelaaminen lopetetaan. Jos voisin, näppis lähtisi uusintaan. No, kai sen voi uudelleenohjelmoida.
Tuomoh,
Olet täysin oikeassa: Kyllä sinne kysymysmerkin oikeallekin puolelle pitää tuottaa mielenkiintoisia lauseita.
Ja tuosta loppukaneetistasi olen myös samaa mieltä: jos haluaa onnistua, on ensin opittava epäonnistumaan.
(Optimisti tietysti opettelee ennen pitkää jonkin tavan hyödyntää epäonnistumisia, mutta se on jo kokonaan toinen juttu) 🙂
Olen uusi ja maallikko joukossanne, mutta rohkenen kommentoida silti. Itse taivun sille kannalle, että uskoessaan tunteisiinsa ja vaikkapa petustellessaan niillä asemaansa tyyliin ”minulla on oikeus tunteisiini” ihminen ikään kuin vaistomaisesti uskoo juuri tunteittensa deduktiiviseen pätevyyteen. Uskallan jopa esittää, että jos luottamus deduktion välittömyyteen katoaa, myös tunne muuttuu. Tunne on ikään kuin syyn ja seurauksen tiheintä ilmentymää ihmisluonnossa. Jos joku sanoo ”minulla on oikeus ajatuksiini” jokainen jää odottamaan perusteluja. Tunteet koen samoin. Mitä sana ’oikeus’ tässä oikeastaan tarkoittaa? Tietenkin ihmisellä on oikeus olla vaikkapa väärässä tai syödä epäterveellisesti niin halutessaan. Mutta tuossa tunteiden puolustuksessa sana tuntuu jotenkin viittaavan luottamukseen tunteiden pätevyydestä. Silloin ne voisi mahdollisesti oikeuttaa koettelemalla niiden pätevyyttä. Minusta tunteita on mahdotonta tuntea uskomatta niiden deduktiiviseen oikutukseen. Tunteet tunnetaan TOSIKSI.
T.juha saari, seinäjoki, filosofian harrastaja
(Tulipa tohon mun kommenttini toisiks vimiseen lauseeseen osuva kirjoitusvirhe…)