Miten tehdään hyviä päätöksiä? Olet varmaankin joutunut joskus tilanteeseen, jossa pitäisi tehdä nopea päätös, mutta mikään vaihtoehdoista ei tunnu oikealta. Kun vaihtoehtoja vielä kasaantuu yksi toisensa jälkeen, häämöttää horisontissa Buridanin aasin ansa.
Ranskalaisfilosofi Jean Buridanin mukaan nimetty, alun perin Aristoteleelta peräisin oleva ongelma kuuluu seuraavasti: Aasi asetetaan kahden herkullisen heinäpaalin väliin. Se katsoo aluksi vasemmalle, mutta oikeanpuoleinen heinäpaali näyttää herkullisemmalta. Nyt se kääntyy oikealle syödäkseen, mutta vasemmanpuoleinen heinäkasa on sittenkin herkullisempi. Lopulta aasi seisoo siinä päätään kääntelemässä, kunnes kuolee nälkään.
Ongelmana on: mitkä ovat hyvän päätöksenteon kriteerit?
Nähdäkseni päätöksenteon kultainen sääntö on seuraava: mikä tahansa päätös on parempi kuin ei päätöstä lainkaan. Aggressiivinen odottaminen ei johda minnekään, ja joskus eteenpäin pääsee jopa tekemällä huonoja päätöksiä; kunhan otat opiksesi. Hyviä päätöksiä on myös helppo tehdä, kunhan tietää, mistä ne tunnistaa. Tässä siis yksinkertainen tarkistuslista hyvien päätösten tekemiseksi.
1. Onko se oikein?
Listan ensimmäinen kohta on kompakysymys. Tähän kysymykseen ei nimittäin ole olemassa oikeaa vastausta. Kuka osaa sanoa, mikä on oikein? Ja silti tämä kysymys on kaikkein tärkein.
Kysymällä itseltäsi, toimitko oikein asetat tanakan eettisen tukijalan. Sen varassa pystyt tekemään päätöksen intuitiivisesti niin, että pyrit kaikkien kannalta parhaaseen lopputulokseen – et vain oman napasi kannalta. Kysy siis, onko päätöksesi oikein – ja tarkkaile, miltä sydänalassasi tuntuu. Jos kouraisee ikävästi, kannattaa kenties vielä tarkastella vaihtoehtoja. Jos taas sydämen täyttää riemukas flow, anna palaa.
2. Onko se paras vaihtoehto muiden kannalta?
Emme elä koskaan yksin emmekä elä koskaan vain itseämme varten. Vaikka saisit omat asiasi prikulleen järjestykseen, ei hyvinvointi kestä kovinkaan pitkään, jos ympärilläsi on vain itkua ja hampaiden kiristystä. Siksi on syytä kysyä, seuraako päätöksestä muille hyviä asioita. Näin pidät myös oman selustasi kunnossa.
Kyse ei ole mistään new age ”we are the world” -hömpästä, vaan ihan yksinkertaisesta arkisesta tosiseikasta: hyvinvointi lisää hyvinvointia, ja pahoinvointi pahoinvointia. Jos kylvät lähipiiriisi hyvinvointia, voit itsekin paremmin – ja toisin päin. Perustelen tätä vähän yksityiskohtaisemmin ensi viikon blogiteksteissä.
3. Onko se paras vaihtoehto sinun kannaltasi?
Tosiaan: tämä kysymys tulee vasta kolmantena. Oma hyvinvointisi on toki erittäin tärkeää. Mutta fakta on, että perusvaistomme pitävät yleensä huolen siitä, että oma tontti pysyy kunnossa. Toisten varpaille taas on helppo astua tahtomattaankin.
On silti tärkeää pitää huoli myös omasta navasta. Toisten hyväksi toimimisessa piilee nimittäin pieni vaara marttyyrikompleksista: oma elämä alistetaan toisten hyväksi, ja sitten valitetaan koko ajan siitä, kuinka omat asiat ovat huonosti, kun ”noista täytyy pitää koko ajan huolta.” Kun olet varmistunut, että toimit oikein, ja että päätöksestäsi on hyötyä muille, varmista vielä, että se on hyvä päätös myös sinun kannaltasi. Näin varmistat, ettet hukkaa omaa elämääsi toisten pillin mukaan tanssiessa.
4. Rakastanko sitä toimintaa, mitä päätöksestä seuraa?
Elämä ei koostu saavutuksista tai positiivisista vertaisarvioista. Elämä koostuu päivittäisestä arjesta – siis toiminnasta. Meidät on kuitenkin koulittu pikkunappulasta tavoittelemaan palkintoja. Palkinnolla ei kuitenkaan ole tuon taivaallista merkitystä, jos se sitouttaa sinut karvaaseen arkeen.
Uudenkarhea Bemari pihassa ei paljoa lohduta, jos 12-tuntiset päivät kuluvat tyrannipomon ikeessä. Siksi kannattaa huolehtia siitä, että päätöksesi edesauttavat itsessään palkitsevan arkielämän rakentamisessa.
5. Haluaisinko mieluummin tehdä jotakin muuta?
Meille opetettu luterilainen työetiikka on huuhaata: työn ei pitäisi olla koskaan tervanjuontia. Kuten Mark Twain on sanonut, työ ja leikki ovat kaksi sanaa, jotka kuvaavat samaa asiaa eri olosuhteissa. Jos et pidä jostain puuhastelusta, on erinomaisen hyvä syy kysyä, kannattaako sitä tehdä.
Tämä ei tarkoita suinkaan sitä, että kaiken puuhastelun pitäisi olla hedonistista ruusuilla tanssimista. Joskus tärkeiden asioiden eteen pitää nähdä vaivaakin. Mutta jos pyrkimyksesi kumpuaa aidosti kutsumuksestasi ja synnyttää arvomaailmaasi sopivia tuloksia, ovat raskaatkin työvaiheet mielekkäitä.
Jos päätöksestäsi seuraa jotakin sellaista, jota et missään tapauksessa halua tehdä, kannattaa miettiä, voisitko mieluummin tehdä jotakin muuta. Voiko haluamasi tuloksen saada aikaiseksi jollakin toisella tavalla – tai onko tulos ylipäätään tavoittelemisen arvoinen?
Ajattelun ammattilainen 
Luterilainen työetiikka? Tästäkin on eriäviä mielipiteitä, esimerkkinä Jaakko Heinimäen mielipiteet.
http://www.mitasuomion.fi/fin/Paivan-mielipide/Luterilainen-tyomoraali
Mikko,
Kiitos kommentista!
Hyvä huomio. Linkkaamasi teksti on erittäin mielenkiintoinen. Kenties ”luterilainen työetiikka” olisi pitänyt laittaa lainausmerkkeihin. Tarkoitan sillä kuitenkin samaa asiaa, kuin mihin linkkaamasi tekstikin keskittyy, eli yleistä käsitystä siitä, että arjen tulisi olla harmaata puurtamista.
Itse symppaan itse asiassa hyvin samantapaista näkemystä, kuin linkkaamassasi tekstissä: arjen pitäisi olla ihmisen elämän keskipiste. Mutta jos teet sellaisia asioita, jotka kumpuavat kutsumuksestasi, ei harmaasta arjesta ole tietoakaan: päin vastoin, jokainen arkipäivä on riemastuttava kokemus.
”Luterilaisen työmoraalin” juurten selvittäminen lienee kohtalaisen työläs historiantutkimuksellinen koitos. Mutta jos jollakin on enemään tietoa, mistä tämä käsitys on kummunnut, kuulen mielelläni lisää.
Heinimäki on tutkinut asiaa aika paljon ja puhunutkin siitä. Valitettavasti en parempia tekstimuotoisia argumentteja löytänyt ajatusteni tueksi. Luther on hänen mukaansa ollut poikkeuksellisen ihimillinen ukko näkemyksineen tuona aikana.
Kumma kyllä, että uskonto määrittää näinkin vahvasti toimintaamme vaikka me suomalaiset emme ole kovin uskonnollista kansaa.
Olet aivan oikeassa kutsumuksen ja oman ”jutun” löytämisessä. Joillekin meistä kutsumus voi olla selvä lapsesta asti. Toisilla voi kestää vuosia, että löytää kutsumuksensa. Osa kadottaa kutsumuksensa vuosien varrella. Jotkut eivät ehkä välttämättä löydä sitä koskaan.
Jason Moffatt komppaa – The Feel Good Test:
http://www.jasonmoffatt.com/internet-marketing/the-feel-good-test.html
Olli,
Kiitos linkistä, mielenkiintoinen juttu! Moffatt tuntuu ymmärtävän hyvin intuition roolin päätöksenteossa. Ihmisen tietoinen mieli pystyy käsittelemään 45 bittiä sekunnissa, tiedostamaton 11.2 miljoonaa bittiä sekunnissa. Jos joku juttu tuntuu kurjalta, se kannattaa yleensä ottaa aika tosissaan, vaikka järki sanoisikin, että ”tämä saitti tekee mulle rahaa”.
Suomalaisessa kielenkäytössä ”luterilaiseksi” kääntynyt työetiikka lienee alun perin kotoisin Max Weberin klassikosta Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki. Weber tutkii teoksessaan yhtä puolta kaksisuuntaisesta kausaalisuhteesta kalvinistisen predestinaatio-opin ja työtä arvostavan moraalin välillä.
Heinimäki lienee oikeilla jäljillä siinä, ettei ”luterilainen” työmoraali ole Lutherilta itseltään peräisin. Weberin teesiä tämä historiallinen tarkennus ei kuitenkaan horjuta, sillä siinä on kyse tilastollisesta eroavaisuudesta protestanttisten kulttuurien ja muiden kristillisten kulttuurien välillä.
Hieman samaan tapaan filosofian historiassa tärkeä suuntaus on ns. kartesiolainen dualismi, joka on laajasti levinnyt ja tunnetaan tällä nimellä, vaikka nykytutkimuksen valossa Descartes itse ei tätä ismiä edustanutkaan.
Sami,
Kiitos kommentista! Mielenkiintoisia huomioita.
Muistelen luterilaisen työetiikan käsitteen syntyä selitetyn siten, että on sekoitettu asia kalvinismiin, jossa uskovaisuuden on katsottu näkyvän varakkuutena ja siksi on sitten kovin ponnisteltu.
Heinimäki ja Jolkkonen (Luterilaisuuden ABC) kertovat työn merkitsevän luterilaisuudessa lähimmäisten palvelemista. Tästä mainitsi myös eräs teologi eilisessä Hesarissa olevassa yleisönosastokirjoituksessaan.
Kutsumus on mielenkiintoinen käsite. Tarkoittaako se omien lahjojen maksimaalista käyttöä, jonkinlaista missiota vai molempia? Olen joskus miettinyt, riittäisikä palkkatyötä kaikille, jos kaikki haluaisivat seurata kutsumustaan.
Heinimäen mukaan työn ei tarvitse olla palkkatyötä, joten voisihan joku elää vaikkapa perinnöillä ja käyttää aikansa esimerkiksi hyväntekeväisyyteen.
Heikki,
Usein kuulemani vastalause kutsumuksellisuutta kohtaan on, ettei kukaan hoitaisi silloin kurjia töitä. Tämä on samansuuntainen argumentti, kuin kysymys siitä, riittäisikö kaikille palkkatyötä.
Jos jokainen ihminen tekisi niitä asioita, jotka ovat juuri hänelle merkityksellisiä niin, että niistä olisi muille hyötyä, olen aivan varma, että yhteiskunta keksisi sellaisia ratkaisuja, joilla tämä tilanne saataisiin stabiloitua.
Jos kysymys on siitä, että ihminen tekee sitä, mitä kohtaan kokee merkittävintä intohimoa niin, että siitä on konkreettista hyötyä tai iloa muille, on valinta-avaruus yhä lähes rajaton. Autoharrastaja voisi ajaa yhtä kaikki rallia, rekkaa tai bussiakin – jos ajaminen on ykkösjuttu. Ja niin edelleen.
Ja vielä siitä, mitä kutsumus tarkoittaa: nähdäkseni siinä ei ole kyse maksimoinnista vaan optimoinnista. Kutsumuksellinen elämä on hyvää ja merkityksellistä elämää – sellaista, jossa aamuisin herätessä on mukava aloittaa uusi päivä.
Harmaa ja arki jo sanoina tuovat mieleen jotain vastenmielistä. Miksei joka päivästä voi yrittää tehdä parasta päivää tähän asti? On mielestäni ainoastaan tyhmää tyytyä elämään arki ja juhla erikseen, kun on aivan mahdollista elää juhlaa joka päivä. Arki on täysin oma valinta.
Juuso,
Olen täysin samaa mieltä. Arjen flow pesee mennen tullen väliaikaiset hedonistiset juhlahetket. Tässä aiheeseen liittyvä sitaatti Steve Jobsilta:
For the past 33 years, I have looked in the mirror every morning and asked myself: ”If today were the last day of my life, would I want to do what I am about to do today?” And whenever the answer has been ”No” for too many days in a row, I know I need to change something. –Steve Jobs