Tag Archives: aristoteles

Filosofian Suurista Kysymyksistä

20/11/2013

6 kommenttia

Kautta ihmiskunnan historian ihmisiä ovat askarruttaneet Suuret Kysymykset. Miksi me olemme täällä? Minkälaisia olentoja me oikeastaan olemme? Mikä on elämän tarkoitus? Mitä on hyvä elämä?

Näitä suuria filosofisia kysymyksiä on pohdittu tuhansia vuosia, dokumentoidusti ainakin kaksi ja puoli vuosituhatta antiikin Kreikan ajoista alkaen. Ja vaikka niitä on pohdittu pohtimasta päästyäänkin, askarruttavat ne monien mieltä yhä.

Filosofia on viisauden rakastamista. Sokrateelle se tarkoitti oman ymmärryksen rajallisuuden hoksaamista. Aristoteleelle loppumatonta ja tinkimätöntä etsiväntyötä maailmankaikkeuden ihmeiden äärellä.

Kant halusi osoittaa tiedon rajat, jotta uskolle jäisi tilaa. Ja Wittgenstein katsoi ratkaisseensa filosofian ongelmat lopullisesti loogisella kalkyylillaan. Kunnes itse osoitti teoriansa puutteellisuuden.

Iso osa nykyajan akateemisesta filosofiasta keskittyy Suurten Filosofien ajattelun tulkintaan. Monet yliopistoissa käynnissä olevat tutkimushankkeet tai konferensseissa esiteltävät tutkimuspaperit eivät käsittele niinkään Elämän Tarkoitusta tai Maailmankaikkeuden Perusluonnetta, vaan ehkäpä Augustinuksen käsitystä elämän tarkoituksesta tai Leibnizin näkemystä maailmankaikkeuden perusluonteesta.

Olemassaolevan ajattelun ymmärtäminen on kyllä äärettömän tärkeää. Ilman ajattelumme historian ymmärrystä tekisimme samat virheet yhä uudestaan. Eikä uuden ajattelunkaan synnyttäminen ole kovin helppoa tutustumatta ensin niihin Jättiläisiin, joiden hartioilla seisomme.

Nähdäkseni kyse ei olekaan joko tai -asetelmasta. Kumpaakin tarvitaan: niin ajattelun tulkintaa kuin uutta ajatteluakin.

Suuria Kysymyksiä voisi kuitenkin nähdäkseni kysyä useammin itsekin. Tästä syystä julistimme Filosofian Akatemialla alkuviikosta kirjoituskilpailun. Kilpailu on avoin jokaiselle ajattelusta kiinnostuneelle, koulutustaustaan katsomatta.

Itse asiassa akateemisuus ei ole suinkaan aina ollut edellytys maailmaa muuttaneelle ajattelulle. Kierkegaard teki elämäntyönsä akateemisen maailman laitamilla. Wittgenstein kirjoitti ainoan elämänsä aikana julkaistun filosofisen teoksen nuorena insinöörinä ja rintamamiehenä ensimmäisessä maailmansodassa. Sokrates harjoitti filosofiaansa esittämällä kysymyksen toisensa perään Ateenan toreilla.

Keskeistä kirjoituskilpailussa onkin palava intohimo ajatustyötä ja pohdintaa kohtaan sekä pyrkimys oman ajattelun selkokieliseen ja kiteytettyyn ilmaisuun.

Kirjoituskilpailun teemana on ”Elämän tarkoitus”. Koostamme parhaista esseistä kirjan. Voittaja palkitaan myös rahapalkkiolla.

Tutustu kilpailun ohjeisiin tarkemmin täältä.

Onnellisuus elämän tarkoituksena

02/04/2013

24 kommenttia

Aloitetaanpas nyt tällaisella helpolla pähkinällä: onko onnellisuus elämän tarkoitus? Arisoteles ainakin oli sitä mieltä, ja viime päiviin asti niin olin minäkin. Mutta nyt en ole enää ihan varma.

Katsoin toissa viikolla putkeen kaksi tuotantokautta HBO:n loistavaa televisiosarjaa nimeltä Girls.

Girls-sarjassa huippulahjakkaan parikymppisen Lena Dunhamin esittämä päähenkilö Hannah on erikoinen tyttö, joka unelmoi kirjailijan urasta. Tätä varten hän kerää kokemuksia: harrastaa alistavaa seksiä, vetää huumeita, bailaa yötä päivää. Enimmäkseen hän elää kuitenkin tyttökavereidensa kanssa kaiketi aika tavallista newyorkilaisen arkea.

Kuittasin aluksi Hannahin sekoilun ihan tavallisena parikymppisen itsensä etsimisenä. Olin itsekin vähän samanlainen tuon ikäisenä. Eräässä jaksossa Hannah avautui kuitenkin uudelle tuttavalleen itku silmässä, että itse asiassa hänkin on vaan ihan tavallinen tyttö: hän haluaa sittenkin vain olla onnellinen. Että kokemuksien hakeminen ja elämässä hölmöily eivät sittenkään riitä. Mutta riittääkö onnellisuus?

Kollegani Frank Martela on esittänyt huikean jaottelun elämään projektina ja elämään tarinana. En ole ehkä ihan tajunnut, mitä Frank on jaottelullaan tarkoittanut (enkä tiedä, tajuanko nytkään), mutta olen kyllä sujuvasti nyökkäillyt mukana.

Nykyaikaisessa self-help -kulttuurissa Aristoteelista eudaimoniaa tavoitteleva elämä on kääntynyt eräänlaiseksi projektiksi, jonka lopputulema on ennalta määrätty: onnellisuus. Rypyt rakkaudessa ovat uhkia, jotka kuljettavat pois onnen auvosta. Pahimmillaan tämä johtaa siihen, että hankalia ihmisiä aletaan siivota pois omasta elämästä ja haastavia hommia aletaan vältellä epäonnistumisen pelossa. Kukaan ei saa tulla minun onnellisuusprojektini esteeksi. Minulla on oikeus olla onnellinen!

Elämä tarinana voi puolestaan sisältää vaikka minkälaisia mutkia ja käänteitä. Ja se on ihan okei. Esimerkkinä Frank käyttää usein toisen ihmisen vahingossa surmannutta portsaria. Portsari päätti ottaa tragedian muistoksi tatuoinnin jotta ei unohtaisi sitä elämää, jonka vahingossa vei.

Viittaan vielä kerran tähän suureen ja akateemisesti uskottavaan filosofiseen mestariteokseen nimeltä Girls. Yhdessä jaksossa Hannah siteeraa laulaja Fiona Applea, joka kuulemma selitti, ettei hän suinkaan halua vain olla onnellinen. Hän haluaa ”kokea ihan kaikkea”. Elämä tarinana ei olekaan välttämättä elämää hymyssä suin 24/7. Myös töyssyt ja vastoinkäymiset voivat olla olennainen osa hyvää elämää.

En oikein vielä tiedä, mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella. Minusta onnellisuus on kyllä hyvän elämän ydin tai kivijalka. Mutta kun elämä on niin paljon enemmän: se on myös suu täynnä katupölyä kevätlumien sulaessa, se on ohi mennyt bussi ja myöhästynyt aamupalaveri, se on spontaani oluttuoppi ventovieraan kanssa ostoskeskuksen pubissa, se on älyvapaa sanaharkka, jonka lopputulemana on vähän viisaampi, tai sitten ei. Ja ei kaikkea kannata edes kääntää positiiviseksi. Joskus kun on kurja olo, voi olla ihan okei, että on kurja olo.

Elämä on, ja sen ehkä pitääkin olla, monta asiaa samaan aikaan. Yhteen muottiin pakottaminen – oli se sitten onnellisuus tai mikä tahansa muu – tuntuu minusta jotenkin epäilyttävältä.

Mutta jos Aristoteles ei sittenkään ollut oikeassa, niin mikä ihme se elämän tarkoitus sitten oikein on?

10 klassikkoa ajattelun ammattilaiselle

09/12/2011

4 kommenttia

Periaatteessa olen sitä mieltä, että lukemisen pitäisi olla aina innostavaa – ihminen kun ei opi, jollei ole kiinnostunut lukemastaan. Tästä syystä jokaista kirjaa ei kannata lähilukea. Käyttämällä erilaisia lukutekniikoita, jopa puisevista tiiliskivistä saa parhaat palat irti.

On kuitenkin nähdäkseni olemassa poikkeus, joka tekee säännön: klassikkokirjallisuus. Klassikot kannattaa nimittäin lähilukea kahdesta syystä, vaikka ne olisivat kuinka raskaita tahansa. Ensinnäkin, ne valottavat koko kulttuurimme ajattelutapaa: monen arjen uskomuksen juuret ovat klassikkoteksteissä. Toisekseen, klassikot ovat usein aivan erilaisia kuin olemme ajatelleet.

Tässä siis lista kymmenestä sellaisesta klassikkokirjasta, jotka kannattaa lähilukea senkin uhalla, että välillä haukotuttaisi.

1. Homeros: Ilias ja Odysseia

Homeroksen teospari säteilee lähes koko länsimaisen kertomakirjallisuuden taustalla. Vaikka Ilias muistuttaakin graafisuudessaan paikoin splatter-elokuvia, luo se kirkkaan ajankuvan antiikin kaupunkivaltioiden Kreikasta. Odysseuksen harharetket puolestaan loivat pohjan kertomatyylille, jota ovat sittemmin hyödyntäneet niin J.R.R. Tolkien kuin George Lucaskin.

2. Platon: Apologia

Platonin kirjoittama Sokrateen puolustuspuhe linjaa klassisia teemoja filosofin roolista viisauden todelliseen luonteeseen. Puheessa Sokrates osoittaa, että viisas ymmärtää ennen kaikkea oman tietämyksensä rajallisuuden.

3. Aristoteles: Ensimmäinen ja toinen analytiikka

Teoksissaan Aristoteles käy läpi syllogistisen logiikan pätevät kuviot yksityiskohtaisesti. Samalla hän laskee kivijalan koko länsimaiselle ajattelulle: Aristoteleen logiikkaa käytettiin lähes kaksi tuhatta vuotta ennen kuin moderni logiikka sivuutti sen.

4. Aristoteles: Retoriikka

Aristoteleen toinen klassikkoteos, jossa hän esittelee kuulun retorisen jaottelun ethokseen, pathokseen ja logokseen. Yhä nykyäänkin puhetaito-opeissa tavattu erottelu antaa tehokkaat työkalut vakuttavaan puheeseen ja taitavaan sanankäyttöön.

5. Ovidius: Metamorfoosit

Ovidiuksen klassikkoeepos on varsinainen kreikkalaisen mytologian aarreaitta. Tiettävästi vanhimmassa Kreikan mytologiaa summaavassa teoksessa Ovidius käy läpi klassikkomyytit Ikaruksesta Minotaurokseen, Araknesta Zeuksen villeihin hamesankariretkiin. Ovidiuksen heksamitainen kieli on myös lennokasta ja vitsikästä.

6. Dante: Jumalainen näytelmä

On vaikea arvioida, kuinka iso osa länsimaisesta maallistuneesta uskontokuvastosta on peräisin Danten teoksesta. Jumalaisessa näytelmässä Dante kulkee klassikkokirjailija Vergiliuksen ja Danten naisihanteen Beatricen johdattamina läpi helvetin, kiirastulen ja lopulta taivaan. Danten perusteosta on jopa kutsuttu viidenneksi evankeliumiksi.

7. William Shakespeare: Romeo ja Julia

Ovidiuksen teoksesta alun perin löytyvän Pyramuksen ja Thisben tarinan versiointi kuuluu tietysti maailmanhistorian klassikoihin. Antiikin tragediasta ponnistava Shakespeare-klassikko on varsinainen kielen lennokkuuden aarreaitta, jonka tarina ei jätä ketään kylmäksi.

8. Immanuel Kant: Puhtaan järjen kritiikki

Pääteoksessaan Kant esittelee transsendentaalifilosofiansa perusperiaatteet. Kantin kopernikaaninen kumous jakoi filosofian jatkumon kahtia: yhtäällä kehitys jatkui klassisella aristoteelisella pohjalla. Toisaalla uudenlainen filosofinen ajattelu versoi Kantin pohdinnoista ja synnytti kokonaan uusia ajatussuuntia pragmatismista eksistentialismiin.

9. Charles Darwin: Lajien synty

Nykyaikaista tieteellistä ajattelua ei voi ymmärtää irrallaan Darwinista. Siinä, missä Kant mullisti filosofisen ajattelun heiluttamalla klassisen aprioristisen ajattelun kivijalkaa, antoi Darwin huutia luomisopeille kehittämällä johdonmukaisen tavan selittää, miten eliölajit voivat kehittyä riittävän ajanjakson aikana spontaanisti. Teos sisältää paljon yksityiskohtaista kasvi- ja eläintieteellistä pohdintaa, mutta sen esittelemä perusperiaate on yhä yhtä ajankohtainen kuin toista sataa vuotta sitten.

10. Ludwig Wittgenstein: Tractatus logico-philosophicus

Usein 1900-luvun merkittävimpänä filosofisena teoksena pidetty Wittgensteinin Tractatus yhdistelee formaalin logiikan koukeroita erikoisiin Kierkegaard-vaikutteisiin filosofisiin käänteisiin ja jopa suoranaiseen mystiikkaan. Aforistisessa lausekokoelmassa Wittgenstein loi perustan loogisen positivismin ajatussuunnalle ja samalla mullisti koko länsimaisen käsityksen filosofian luonteesta. Erityisesti teoksen loppupään pohdinnat kielen ja maailman suhteesta ovat kaikkien aikojen filosofisia helmiä.

Jussi Halla-ahon likainen retoriikka

26/09/2011

48 kommenttia

Teologi Antti Mustakallio kirjoitti hiljan Hyvejohtajuus-blogiin erinomaisen analyysin ajankohtaisen poliittisen kiistakapulan Jussi Halla-ahon retorisesta ilmaisusta. Mustakallio kiinnitti aivan oikein huomiota siihen, että Halla-aho on monella tavalla erinomainen kielenkäyttäjä, jonka ilmaisu on usein oivaltavaa sekä älyllisesti että tunteellisesti. Valitettavasti Mustakallio jätti kuitenkin tekstissä tyystin huomiotta sen tosiasian, ettei retoriikkaa voi koskaan arvioida pelkästään sen älyllisyyden tai tunteellisuuden nojalla.

Kielenkäyttöön liittyy myös aina eettinen ulottuvuus.

Aristoteleen retorinen analyysi pitää sisällään kolme ulottuvuutta: nämä ovat ethos, eli luonne, pathos, eli tunne ja logos, eli järki. On mielenkiintoista, että Mustakallion kirjoitus, joka osoitti Halla-ahon vahvuuden sekä tunne- että järkiakselilla jättää tyystin huomioimatta retoriikan tärkeimmän ulottuvuden: eettisen luonteen.

Retoriikkaa voidaan luonnehtia eettisesti likaiseksi tai puhtaaksi. Puhdas retoriikka tarkoittaa sitä, että puhuja ilmaisee asiansa mahdollisimman suoraan ja lukijaa tai kuulijakuntaa huomioiden. Eettinen puhuja pyrkii pitämään itse huolen siitä, ettei häntä ymmärretä väärin. Hän käyttää retorisia tehokeinoja taiten, mutta tarkoituksenmukaisesti. Eettinen puhuja pyrkii sanomaan asiat niin kuin ne ovat, ja asettaa sanomansa myös toisten kriittisen tarkastelun alaiseksi.

Retoriset menetelmät tarjoavat kuitenkin valtavan paljon mahdollisuuksia eettiseen väärinkäyttöön. Tästä syystä monet älyköt ovat kautta aikain olleetkin kriittisiä erityisesti retoriikan tunneulottuvuutta kohtaan. Klassiset filosofit, kuten Platon ja Petrus Ramus, halusivat julistaa koko retoriikan pannaan sen tarjoamien epärehellisten vaikutusmahdollisuuksien tähden.

Likainen retoriikka on ollut pitkään arkipäivää amerikkalaisessa oikeistopolitiikassa. Republikaanipuolueen vaalikampanjat hyödyntävät häikäilemättä retorisia vaikutuskeinoja ja saavat esimerkiksi pelottelemalla ihmiset toimimaan haluamallaan tavalla. Kieli kun ei toimi loogisesti, vaan kielelliseen ilmaisuun liittyy aina tunnelataus. Tätä retoriset nokkelikot käyttävät usein häikäilemättä hyväkseen.

Likaista retoriikkaa on esimerkiksi haloefektin eli tunnekokemuksen tarttuvuuden valheellinen hyödyntäminen. Haloefektiä hyödynnettiin taiten USA:n viime presidentinvaalikampanjassa. Republikaanien TV-kampanja toitotti joka puolella, että “Obama on terroristi”. Samat republikaanit vastasivat kyllä suoraan kysyttäessä, ettei Obama tietenkään mikään terroristi ole, mutta että hän on joskus ollut jossain tekemisissä jonkun kanssa joka ehkä oli joskus terroristi. Näin republikaanit petasivat itselleen puhtaat paperit, mutta viestin retorinen teho oli selvä: kysyttäessä iso osa amerikkalaisista muisti vain viestin Obaman terroristikytköksistä.

Nyt likainen retoriikka on rantautunut myös Suomeen. Voimakas, lähes valheellinen kärjistäminen ja sen välitön peruuttaminen kiistettäessä on klassinen likaisen retoriikan tehokeino. Tässä väittämän pikainen poisvetäminen pelastaa puhujan valheellisuussyytökseltä. Mutta ihmismieleen jää kytemään jo sanottu tunnelatautunut ajatus. Voimakkaasti tunteisiin vetoava viesti kun painuu ihan tutkimuksienkin mukaan mieleen latteaa “ei se nyt ehkä ihan niin mennytkään” -takaisinvetoa paremmin. Jos siis esitetään uhkavaatimuksia Rosa Meriläisen, Tehtaankadun homon tai kreikkalaisten hyvinvoinnista, ja vedetään ne sitten takaisin “ironiana”, on vahinko jo tapahtunut. Ihmiset ymmärtävät mitä ymmärtävät – sitä ei jälkiselittely yleensä muuksi muuta.

Kirjoittaja on aina vastuussa sanoistaan. Sanat jäävät elämään omaa elämäänsä ja synnyttävät uudenlaisia asenteita ja ajatuksia. Sanat eivät ole koskaan vain sanoja, vaan ne ovat myös uuden toiminnan alkukimmokkeita, kuten Cato vanhempi osoitti yli kaksi tuhatta vuotta sitten. Hän lopetti jokaisen puheensa iskulauseeseen “muuten olen sitä mieltä, että Karthago on tuhottava”. Lopulta Roomassa nousi voimakas Karthagon vastainen liike, ja kaupunki poltettiin maan tasalle.

Halla-aho on ilman muuta mestarillinen kirjoittaja, jos tekstiä arvioidaan sen argumentatiivisen sisällön tai tunnelatauksen nojalla. Mutta Mestarin ethos on likainen. Kehottamalla ihmisiä väkivaltaan Halla-aho käyttää kieltä eettisesti väärin, tarkasteli asiaa miten tahansa: joko hän tarkoittaa aidosti sitä, mitä sanoo, tai hän käyttää yllä linjattua likaista retoriikkaa. Kumpikaan tulkinta ei pidä eettisesti vettä.

Oli miten oli, tästä ei kuitenkaan pidä vetää johtopäätöstä siitä, että Halla-aho pitäisi vaimentaa. Päin vastoin, on erinomaisen hyvä asia, että hän on nostanut pitkään vaiettuja teemoja julkiseen keskusteluun.

Oli Halla-ahon retoriikka kuinka likaista tahansa, on hänellä oikeus ilmaista itseään haluamallaan tavalla. Siinä vaiheessa, kun alamme sanella, mitä saa sanoa ja mitä ei, elämme jo diktatuurissa. Kuten Voltaire on sanonut: “En ole kanssasi samaa mieltä mistään, mitä sanot – mutta puolustan henkeni uhalla oikeuttasi sanoa sen.”

Missä on hyvinvoinnin ydin?

17/08/2011

11 kommenttia

Hyvinvointi ei seuraa siitä, mitä sinulla on – eikä edes siitä, mitä sinä olet. Sekä resursseillasi että olemuksellasi on kyllä välillistä merkitystä hyvinvoinnillesi. Mutta ne eivät sen enempää takaa kuin ehkäisekään sitä. Hyvinvoinnille kaikkein keskeisintä on se tapa, miten suhtaudut asioihin.

Ennen kaikkea keskeistä on se, mitä teet.

Miksi minä kohkaan tästä tekemisestä tässä blogissa jatkuvasti? Syy on yksinkertainen. Ominaisuutesi tai omaisuutesi ovat asioita, joista olet loppujen lopuksi aika harvoin tietoinen. Miljonääri tuskin käyttää suurtakaan osaa päivästään pankkitilinsä saldoa ihastellen. Ja turhamaisinkaan missi tuskin viihtyy tunnin toisensa jälkeen poskipäitään peilistä ihaillen. Jokainen meistä käyttää leijonaosan ajastaan erilaisten askareiden parissa. Ja hyvinvoinnin määrää ennen kaikkea näiden askareiden laatu.

Voit hyvin silloin, kun on hyvä olla. Hyvinvointia on kuitenkin monenlaista. Antiikin mestariajattelija Aristoteles jakoi hyvinvoinnin hedoniaan ja eudaimoniaan. Hedonia tarkoittaa aistinautintoa. Se on siis hyvinvointia, joka seuraa vaikkapa seksistä tai suklaapatukasta. Hedonian ongelmana on usein se, että vaikka se on välittömänä kokemuksena ihanaa, voi siitä seurata kaikenlaisia ikäviä kerrannaisvaikutuksia. Hedonia ei myöskään kestä: nautintoa tarvitaan aina suurempi annos.

Eudaimonia tarkoittaa puolestaan mielekkyyttä. Se on siis hyvinvointia, joka seuraa nimenomaan mielekkäästä toiminnasta – kuten Aristoteles sanoisi, oman tarkoituksen täyttämisestä. Eudaimonia ei välttämättä ole aistillisesti miellyttävää: kutsumuksellinen kivenhakkaaja voi paukuttaa lohkaretta hauikset maitohapoilla – mutta tuntea silti lämpimän virran sydämessään.

Antiikin nokkelikot ja nykyajan positiivisen psykologian suurnimet Martin Seligmanista Mihaly Csikszentmihalyihin ovat yksimielisiä: tekemisen laatu määrää ennen kaikkea hyvinvoinnin laadun. Hyvinvointi on kuin syntymäpäiväkakku. Merkityksellinen tekeminen on kakkupohja ja kakun täyte. Mutta kakku tarvitsee myös kuorrutuksen – siksi nautintojakin on hyvä olla. Sen sijaan se, mitä sinä olet, tai mitä sinulla on on merkityksellistä hyvinvoinnin kannalta ainoastaan välineenä sille, mitä sinä pystyt tekemään – sille miten sinä olet. Siinä asuu nähdäkseni koko hyvinvoinnin ydin.

Ethos, pathos ja logos – mestaripuheen kolme muskettisoturia

09/02/2011

6 kommenttia

Jokaisen ammatikseen puhuvan kannattaa tutustua Aristoteleen Retoriikkaan. Klassisessa puhetaidon oppaassaan Stageiran vanha kettu ohjeistaa, että mestarillisen puheen keskiössä on kolme tekijää: ethos, eli olemus; pathos, eli tunne; ja logos, eli järki.

Muskettisoturit Athos, Porthos ja Aramis pääsivät vauhtiin vasta kun joukkoon liittyi tuittupäinen d’Artagnan. Samaten aristoteelinen kolmikko kulminoituu neljänteen keskuskäsitteeseen. Kun ethos, pathos ja logos ovat sopusoinnussa, syntyy kairos, mestarillinen ajoitus, jossa puhuja kietoo yleisön sormensa ympärille.

Ethos – olemus

Ethos tarkoittaa puhujan olemusta – siis kaikkea, mikä vaikuttaa siihen, miten yleisö ottaa puhujansa vastaan. Ethoksen kulmakiviä ovat puhujan maine, puhetapa sekä puhujan tapa elehtiä ja pukeutua.

Oikeutta eläimille -yhdistyksen kokouksessa pönttöön nouseva kravattikaula ei synnytä voimakasta yhteyttä yleisöönsä, koska pukeutumistyyli on vieras beduiinihuiviselle kuulijakunnalle. Samaten revityissä farkuissa ja Sex Pistols t-paidassa väitöstilaisuuteensa saapuva toisinajattelija saanee tuskin vastaväittäjän tai kustoksen sympatioita.

Ethokseen vaikuttavat myös yleisön ennakko-oletukset puhujasta – siis puhujan maine. Jos Matti Nykänen ja Esko Valtaoja pitävät sanalleen saman puheen avaruustähtitieteestä, uskallan veikata, että viesti menee jälkimmäisessä tapauksessa paremmin perille.

Pathos – tunne

Pathos, tunne, on tärkeä osa mestaripuhetta. Naurattamalla ja itkettämällä yleisöään puhuja pääsee vaikuttamaan kuulijoihinsa tavoilla, joihin loogiset argumentit eivät ikinä yllä. Logiikka saattaa kääntää kuulijan pään – mutta tunteisiin vetoamalla puhuja voi muuttaa kuulijan elämän lopullisesti.

Pathos-arsenaaliin kuuluvat tarinat, anekdootit, viittaukset tunnettuihin henkilöihin ja tapahtumiin, vitsit ja muut sellaiset kielenkäytön muodot, jotka aiheuttavat voimakkaita tunne-elämyksiä. Vetoamalla tunteisiin avaat väylän kuulijoittesi sydämiin, jolloin myös järkipuhe menee helpommalla perille.

Logos – järki

Logos tarkoittaa puheen järkisisältöä. Pystymällä muodostamaan loogisesti eheän väitteen ja perustelemaan sen taitavasti puhut järkeä ainakin niille, jotka ovat järkipuhetta valmiit kuuntelemaan.

Logoksen ytimen muodostaa logiikka ja argumentaatiotaito. Logiikan eli päättelytaidon tuntemus mahdollistaa sen, että osaat muodostaa monimutkaisiakin väittämiä ilman sortumista ristiriitaan. Logiikan avulla voit myös johtaa mutkikkaita johtopäätöksiä tunnetuista ennakko-oletuksista. Argumentaatiotaito tarjoaa puolestaan arsenaalin, jonka avulla pystyt perustelemaan kantasi sujuvasti ja taidokkaasti. Näin vakuutat kuulijasi sanomastasi.

Kairos – ajoitus

Puhumisen keskiössä on kairos. Kreikkalaisilla oli kaksi sanaa ajalle: tutumpi kronos tarkoitti ajan juoksua. Kairos tarkoittaa sen sijaan ajoitusta. Olet tavoittanut kairoksen heti, kun puhe alkaa luistaa itsestään – kun tunnet muodostaneesi yhteyden yleisöösi. Kairoksen nykyaikaisena vastineena voisikin kenties pitää flow-kokemusta.

Kaikki puhe tähtää viime kädessä siihen, että saavutat haluamasi vaikutuksen yleisössäsi, oli tarkoituksenasi sitten naurattaa, itkettää, tiedottaa tai vaikkapa liikuttaa sotajoukkoja. Ethos, pathos ja logos ovat tekijöitä, joiden avulla tämä vaikutus synnytetään. Mestaripuheessa tärkeintä on kuitenkin kairos: se, että osaat sanoa oikean sanan oikeaan aikaan.

5 vinkkiä Cicerolta: Näin rakennat vaikuttavan puheen

07/02/2011

9 kommenttia

Winston Churchillin mukaan mikään ihmiselle suoduista taidoista ei ole puhetaidon vertainen. Eikä ihme: ilman puhetaitoa eivät pilvenpiirtäjät nousisi, tai sotajoukot liikkuisi.

Me suomalaiset emme ole tunnettuja puheenlahjoistamme. Siinä, missä amerikkalaispoliitikot Clintonista Obamaan suoltavat ikimuistoisia puheita ja liikuttavat kuulijansa kyyneliin, tylsistyttävät eduskunnan täysistunnon puheenvuorot yleisön unen partaalle.

Vaikuttavan puheen rakentaminen ei ole kuitenkaan geeneistä kiinni. Päin vastoin: vaikuttavan puheen rakentaminen on viime kädessä yksinkertainen juttu, kunhan tunnet oikeat niksit. Tässä kuulun roomalaisoraattori Ciceron kaava vaikuttavan puheen rakentamiseksi.

1. Exordium – Alkusanat

Jokainen vaikuttava puhe alkaa alusta. Aivan turhan usein kuulee puhujan aloittavan puheensa epämääräisellä jaarittelulla, tai säntäävän suoraan budjettivajeen tai muun puuduttavan leipätekstin kimppuun.

Puheen alussa täytyy voittaa yleisö puolelleen. On rikottava jää, tai niin kuin suomalainen mestaripuhuja Juhana Torkki sanoo, avattava kanava. Tämä onnistuu vetoamalla yleisön tunteisiin. Patenttivarmoja keinoja aloittaa puhe lennokkaasti on esimerkiksi siteerata tunnettua henkilöä, kertoa omakohtainen tarina tai mielikuvia herättävä anekdootti.

Rautaiset ammattilaiset kertovat vitsin – tosin tämä taiteenlaji on huomattavan paljon vaativampi, kuin äkkiseltään luulisi. Mutta jos tiedät olevasi armoitettu huulenheittäjä, on exordium loistopaikka huumorille. Kun vielä linkkaat aloituksesi jollakin tavalla puheen leipätekstiin, olet jo puolessa välissä vaikuttavan puheen synnyttämistä.

2. Narratio – Johdattelu

Ennen budjettivajeen kimppuun hyökkäämistä on hyvä johdatella kuulija aiheen pariin. Tässä voit taustoittaa puheenaihettasi käyttämällä apuna joko tarinoita, tai vetoamalla puheenaihettasi koskeviin taustatekijöihin.

Narration tehtävänä on johtaa yleisösi luontevasti seuraavaan kohtaan, jossa esität väittämäsi asian. Säntäämällä suoraan kuivan asian kimppuun vieroitat helposti yleisösi ja ajat heidät kommunikaattoreidensa pariin. Alustamalla väittämäsi lennokkaasti pidät huolen siitä, että kuulijasi huomio kohdistuu sinuun ja sanomaasi – eikä kännykän näytöllä singahteleviin Angry Birdseihin.

3. Partitio – Väittämä

Vasta tässä kohtaa esität puheesi väitteen. Jos tarkoituksenasi on suostutella kaupunginvaltuusto budjettileikkaukseen, olet avannut kanavan ja alustanut väittämäsi tunteisiin vetoavilla kertomuksilla tai kaikkien hyväksymillä tosiseikoilla. Nyt esität teesin: budjettia on leikattava.

On syytä huomata, että vasta nyt siirrytään puheessa siihen vaiheeseen, mihin valtaosa suomalaispuhujasta hyökkää hetimiten: vasta tässä kohtaa tarjoillaan yleisölle ”kuivaa asiaa”. Kun kanava on auki yleisölle, ja kuulija symppaa puhujaa, on kuivakin asia helppo esittää lennokkaasti.

4. Confirmatio – Perustelu

Tässä vaiheessa esitetään perusteet väitetylle teesille. Perustelut koostuvat tietysti paljolti faktoista ja niitä tukevista argumenteista. Mutta edes tässä kohtaa ei yleisöä kannata puuduttaa kuoliaaksi.

Esimerkkiä voit ottaa amerikkalaisista akateemikoista: UC Berkeleyn fyysikko Richard Muller esittää toinen toistaan mukaansa tempaavampia luentoja hiukkasfysiikasta. Vaikka asia on painavaa, ja faktoja vilisee silmissä, onnistuu Muller puhumaan puolentoista tunnin luennon toisensa perään päästämättä yleisöään hetkeksikään otteestaan.

Faktojen lisäksi mestaripuhuja käyttää vertauskuvia, kielikuvia ja – jälleen kerran – tarinoita. Näin yleisö saa paremmin kiinni siitä, mitä halutaan sanoa, vaikka kyseessä olisi hiukkasfysiikka, maantieto – tai vaikkapa kaupunginvaltuuston budjettivaje.

5. Peroratio – Loppunousu

Aristoteleen mukaan jokaisessa hyvässä runossa on alku, keskikohta ja loppu. Sama pätee myös hyvään puheeseen. Vaikuttava puhe alkaa voittamalla yleisö puolelleen. Sen keskikohta koostuu väitetystä asiasta ja sen perusteluista. Ja puhe loppuu nousuun, joka jättää yleisön voimakkaasti tunnelatautuneeseen tilaan.

Winston Churchill ohjeisti: jos haluat yleisösi tekevän jotain, jätä heidät turhautuneiksi. Jos sen sijaan tarjoat puheesi lopuksi ratkaisun esiin nostamaasi ongelmaan, voit olla varma, että yleisösi poistuu kotiin hyvillä mielin – eikä sitten tee yhtään mitään.

Siinä, missä puhe kannattaa lähes aina aloittaa hyväntuulisesti – huumorilla, nostattavalla lainauksella tai vaikkapa pienellä koheltamisella puhujapöntössä – on puheen lopussa tarjoiltava tunteiden kirjo laajempi. Voit toki lopettaa pieneen vitsiin tai vaikuttavaan sitaattiin. Näin yleisö poistuu hyvillä mielin tilaisuudesta. Mutta todellinen mestaripuhuja kykenee myös tarvittaessa muuttamaan kuulijansa maailmaa ja liikuttamaan tämän jopa kyyneliin.

Kaikkein tärkeintä puheen lopussa on se, että se loppuu selvästi ja tarkkarajaisesti. Kuulija muistaa puheesta tasan kolme asiaa: alun, käännekohdan ja lopun. Kaikkein tärkein näistä on loppu: säästä se vaikutus, jonka haluat puhujassasi synnyttää puheen loppuun. Näin kirjoitat varmuudella vaikuttavan puheen.

PS. Jos olet kiinnostunut puhumisen jalosta taidosta, suosittelen lämpimästi tutustumaan Juhana Torkin loistoteokseen Puhevalta.

Enkeleistä ja demoneista

13/12/2010

14 kommenttia

Jälkivalistuksellisessa ja maallistuneessa yhteiskunnassamme olemme luopuneet paljosta uskonnollisesta käsitteistöstä. Toki tähän on usein hyvä syy: uskonnon keinot selittää maailma näyttävät jäävän monesti kakkoseksi tieteelle. Tieteellinen maailmankuva on kuitenkin ohjannut myös ihmiskuvaa ajoittain kauas todellisista elämänongelmista.

Nykyaikainen, pitkälti saksalaisesta idealismista ponnistava jälkivalistuksen ajan ihmiskuva perustuu ajatukseen ihmisestä jonkinlaisena omavaltaisena toimijana. Idealistinen ihmiskuva perustuu ajatukseen siitä, että kykenemme ohjaamaan kokonaisvaltaisesti omaa toimintaamme. Tosi asiassa olemme kuitenkin usein ihan yhtä ihmeissämme kuin muutkin, jos saamme aikaa hyvää tai pahaa. Baarijonossa umpitunnelissa riehunutta Penaa harmittaa seuraavana aamuna varmaan kaikkein eniten, vaikka musta silmä olisi jäänytkin Pasille. Samaten maailman suurimmat nerot Edisonista Einsteiniin ovat olleet usein aika ihmeissään siitä, mistä heidän parhaimmat oivalluksensa oikeastaan tulivat.

Vaikka tietoisella ajattelullamme on iso merkitys siinä, miten toimimme, ei suurin osa toiminnastamme ole lainkaan siinä mittakaavassa ohjailtavissamme, kuin Kant kumppaneineen valisti. Suuri osa toiminnastamme perustuu nimittäin tiedostamattomaan ajatteluun. Tiedostamaton ajattelu puolestaan kehittyy harjaantumisen kautta. Ja se, miten ajattelu harjaantuu on vain osin omissa käsissämme.

Kristillisessä mytologiassa ihmisen ulkopuolisia vaikuttimia selitettiin enkeleillä ja demoneilla. Enkelit johdattivat ihmisiä kaidalle polulle toimimaan oikein ja moraalisesti suoraselkäisesti. Demonit puolestaan houkuttelivat riettaisiin rientoihin. Pahimmassa tapauksessa sarvipäät ottivat ihmispolon kokonaan valtaan. Aku Ankassa enkeli ja demoni istuvat olkapäillä ja repivät ihmistä eri suuntiin.

Freudin id ja superego eivät oikein selitä ilmiötä tyydyttävästi – eivätkä siihen pure nykyaikaisemmat peliteoreettiset tai kognitiivisen psykologian selitysmallitkaan. Kuitenkin nämä kaksi voimaa näyttäisivät arkikokemuksen valossa toimivan yhä inhimillisen toiminnan suuntaajina. Ohjaavatko ihmisten toimintaa siis sittenkin enkelit ja demonit?

Kuinka ollakaan, selitys enkeleille ja demoneille saattaa sittenkin löytyä tieteenkin puolelta. Ja vieläpä militantilta ateistilta Richard Dawkinsilta. Rohkenisin nimittäin väittää, että enkeleitä ja demoneita on ihan oikeasti olemassa.

Enkelit ja demonit ovat nimittäin meemejä.

Meemi on itseään kopioiva käyttäytymismalli tai tapa, joka tuottaa hyvän lopputuloksen. Sen on tuotettava hyvä lopputulos, koska muuten se karsiutuisi evoluution tuloksena pois. Se, minkälaisesta hyvästä on kyse, seuloo kuitenkin enkelimeemit demonimeemeistä.

Jos esimerkiksi Big Macista tulee hetkeksi hyvä olo, niiden ahmiminen selviää meeminä. Ja jos taas puhtaan ja prosessoimattoman ruoan syömiseen kannustava meemi aiheuttaa pitkän tähtäimen hyvää oloa, on sekin elinkelpoinen. Meemien on siis tuotettava hyvä lopputulos joko lyhyellä tai pitkällä tähtäimellä.

Enkelimeemin hyvä on pitkän tähtäimen hyvää. Enkelimeemit ovat käyttäytymismalleja, joita vedämme puoleemme erityisesti silloin, kun pyrimme saamaan aikaan hyvää pitkällä tähtäimellä – jopa oman välittömän hyvinvoinnin kustannuksella.

Demonimeemi puolestaan tähtää välittömään hyvään. Demonimeemit parveilevat siellä, missä välitön nautinto on ykkösasia, ja pitkän tähtäimen hyvä toisarvoista. Demonimeemi saa tarttumaan suklaapatukkaan, vaikka samalla jossain tiedostamattoman syövereissä enkelimeemi yrittääkin metelöidä siitä, että patukka siirtyy jäännöksettä vyötärölle.

Suurin osa toiminnastamme ohjautuu harjaantumisen kautta. Tiedostamattoman ajattelun kapasiteetti on noin 11 miljoonaa bittiä sekunnissa. Moraalisena agenttina toimiva tiedostava minä käsittelee puolestaan vaivaiset 45 bittiä sekunnissa – siis yhden kahdessadastuhannesosan tiedostamattomasta.

Päätöksen enkelien tai demonien kanssa vehtaamisesta voit kuitenkin tehdä itse. Jos päätät aktiivisesti pyrkiä pitkän tähtäimen hyvään, huomaat pian, etteivät välittömän nautinnon etusijalle asettavat käyttäytymismallit ole usein elinkelpoisia. Ja jos taas tarkoituksenasi on ottaa elämästä “kaikki irti”, ei kestävä kehitys ehkä ole sinua varten.

Suurin osa siitä, minkälaisia ihmisiä olemme määräytyy joka tapauksessa sen perusteella, minkälaisiksi ihmisiksi harjaannumme – eli vedämmekö puoleemme enkelimeemejä vai demonimeemejä. Kuten Aristoteles sanoi: “Olemme se, mitä toistuvasti teemme. Erinomaisuus onkin siis pohjimmiltaan vain tapa.”

Mitä ominaisuudet oikeastaan ovat?

15/09/2010

6 kommenttia

Meillä vallitsee yhä aristoteelis-skolastinen käsitys siitä, että ihmisillä on joukko erilaisia ominaisuuksia, jotka määrittelevät sen, minkälainen ihminen on. Yksi on pitkä, toinen vahva ja kolmas punatukkainen. Samalla tavoin on tapana ajatella, että on olemassa lahjakkaita, älykkäitä ja luovia ihmisiä, niin kuin on häiriintyneitä, keskittymiskyvyttömiä ja tyhmiäkin ihmisiä.

Ongelmana tässä on, ettei ominaisuuksia ole olemassa. Yksikään mainitsemistani ominaisuuksista ei nimittäin koske puhtaasti sitä yksilöä, jolle ominaisuus suodaan. Kuten Beau Lotto osoittaa loistovideossaan, kokemus väristä on aina kontekstisidonnainen: täplän väri määräytyy suhteessa siihen, mitä muita täpliä sen lähellä on. Sama pätee myös muihin ominaisuuksiin.

Ominaisuudet ovat suhteita.

Joka ikinen ominaisuus määräytyy aina suhteessa sekä toisiin ihmisiin, että toiminnan ympäristöön. Miten määrittelemme, kuka on vahva? Seiskaluokkalainen painonnostoa harrastava Tomppa saattaa olla varsinainen teräsmies verrattuna luokkakavereihin. Venäläisen jättiläispainija Alexander Karelinin rinnalla taas jopa Arnold Schwarzenegger on höyhensarjalainen.

Flow-teorian isä, amerikanunkarilainen Mihaly Csikszentmihalyi havaitsi puolestaan luovuutta tutkiessaan, ettei luovuutta voi irrottaa ominaisuutena luovaa työtä arvioivasta yhteisöstä. Mitään luovuusgeeniä ei ole olemassa: luova yksilö on sellainen, jota pidetään luovana. Suhteessa nyky-yhteiskuntaan, Vincent van Gogh on yksi kaikkien aikojen suurimpia luovia neroja. Suhteessa omaan aikaansa, hän oli tyhjänpäiväinen tuhertelija.

Samaten älykkyys määrittyy viime kädessä suhteessa ympäristöön – sanoivat Stanford-Binet -asteikon puolustajat mitä tahansa. Miljardööri ja filantrooppi Richard Branson oli lapsena vakuuttunut lukihäiriönsä vuoksi olevansa tyhmä kun saapas. Koulussa hänen toimintatapansa kun ei tuottanut juurikaan mielekkäitä tuloksia. Branson ymmärsi kuitenkin ihmisten päälle. Jätettyään koulun kesken hän kylvikin bisnesimperiuminsa siemenet muutamassa vuodessa vinyylilevyjä kaupitellen.

Kokeissa säännönmukaisesti reputtavaa koltiaista pidetään helposti tyhmänä. Tuskin kukaan erehtyisi kuitenkaan enää väittämään, että Bransonilta puuttuisi hoksottimia. Päin vastoin, kymmeniä menestyneitä maailmanluokan yrityksiä rakentanutta visionääriä pidetään yleisesti yhtenä maailman merkittävimmistä elossa olevista bisnesneroista.

Synnynnäistä lahjakkuutta, luovuutta tai älykkyyttä, sen enempää kuin levottomuutta tai keskittymiskyvyttömyyttäkään ei ole olemassa. Ominaisuudet nousevat aina esiin suhteessa siihen ympäristöön, jossa ihmisen tuottamia tuloksia arvioidaan.

Viisas ihminen on sellainen, joka tekee viisaita asioita. Häirikkö taas tunnistetaan siitä, että hän tekee häiritseviä asioita. Bisnesviisaus voi olla kuitenkin jopa haitaksi luokkahuoneessa. Levottomat jalat taas saattavat tehdä mestarillisen tanssijan.

Pohjimmiltaan kyse on samasta asiasta kuin H.C. Andersenin klassikkosadussa. Ankanpoikasten joukossa joutsen on tosiaan ruma konkelo. Mutta päästessään omiensa joukkoon – päästessään toteuttamaan kutsumustaan ja toimimaan temperamenttinsa mukaisesti – se nousee uljaaseen lentoon valkeana kaunottarena.

Hyvien päätösten tarkistuslista

18/08/2010

11 kommenttia

Miten tehdään hyviä päätöksiä? Olet varmaankin joutunut joskus tilanteeseen, jossa pitäisi tehdä nopea päätös, mutta mikään vaihtoehdoista ei tunnu oikealta. Kun vaihtoehtoja vielä kasaantuu yksi toisensa jälkeen, häämöttää horisontissa Buridanin aasin ansa.

Ranskalaisfilosofi Jean Buridanin mukaan nimetty, alun perin Aristoteleelta peräisin oleva ongelma kuuluu seuraavasti: Aasi asetetaan kahden herkullisen heinäpaalin väliin. Se katsoo aluksi vasemmalle, mutta oikeanpuoleinen heinäpaali näyttää herkullisemmalta. Nyt se kääntyy oikealle syödäkseen, mutta vasemmanpuoleinen heinäkasa on sittenkin herkullisempi. Lopulta aasi seisoo siinä päätään kääntelemässä, kunnes kuolee nälkään.

Ongelmana on: mitkä ovat hyvän päätöksenteon kriteerit?

Nähdäkseni päätöksenteon kultainen sääntö on seuraava: mikä tahansa päätös on parempi kuin ei päätöstä lainkaan. Aggressiivinen odottaminen ei johda minnekään, ja joskus eteenpäin pääsee jopa tekemällä huonoja päätöksiä; kunhan otat opiksesi. Hyviä päätöksiä on myös helppo tehdä, kunhan tietää, mistä ne tunnistaa. Tässä siis yksinkertainen tarkistuslista hyvien päätösten tekemiseksi.

1. Onko se oikein?

Listan ensimmäinen kohta on kompakysymys. Tähän kysymykseen ei nimittäin ole olemassa oikeaa vastausta. Kuka osaa sanoa, mikä on oikein? Ja silti tämä kysymys on kaikkein tärkein.

Kysymällä itseltäsi, toimitko oikein asetat tanakan eettisen tukijalan. Sen varassa pystyt tekemään päätöksen intuitiivisesti niin, että pyrit kaikkien kannalta parhaaseen lopputulokseen – et vain oman napasi kannalta. Kysy siis, onko päätöksesi oikein – ja tarkkaile, miltä sydänalassasi tuntuu. Jos kouraisee ikävästi, kannattaa kenties vielä tarkastella vaihtoehtoja. Jos taas sydämen täyttää riemukas flow, anna palaa.

2. Onko se paras vaihtoehto muiden kannalta?

Emme elä koskaan yksin emmekä elä koskaan vain itseämme varten. Vaikka saisit omat asiasi prikulleen järjestykseen, ei hyvinvointi kestä kovinkaan pitkään, jos ympärilläsi on vain itkua ja hampaiden kiristystä. Siksi on syytä kysyä, seuraako päätöksestä muille hyviä asioita. Näin pidät myös oman selustasi kunnossa.

Kyse ei ole mistään new age ”we are the world” -hömpästä, vaan ihan yksinkertaisesta arkisesta tosiseikasta: hyvinvointi lisää hyvinvointia, ja pahoinvointi pahoinvointia. Jos kylvät lähipiiriisi hyvinvointia, voit itsekin paremmin – ja toisin päin. Perustelen tätä vähän yksityiskohtaisemmin ensi viikon blogiteksteissä.

3. Onko se paras vaihtoehto sinun kannaltasi?

Tosiaan: tämä kysymys tulee vasta kolmantena. Oma hyvinvointisi on toki erittäin tärkeää. Mutta fakta on, että perusvaistomme pitävät yleensä huolen siitä, että oma tontti pysyy kunnossa. Toisten varpaille taas on helppo astua tahtomattaankin.

On silti tärkeää pitää huoli myös omasta navasta. Toisten hyväksi toimimisessa piilee nimittäin pieni vaara marttyyrikompleksista: oma elämä alistetaan toisten hyväksi, ja sitten valitetaan koko ajan siitä, kuinka omat asiat ovat huonosti, kun ”noista täytyy pitää koko ajan huolta.” Kun olet varmistunut, että toimit oikein, ja että päätöksestäsi on hyötyä muille, varmista vielä, että se on hyvä päätös myös sinun kannaltasi. Näin varmistat, ettet hukkaa omaa elämääsi toisten pillin mukaan tanssiessa.

4. Rakastanko sitä toimintaa, mitä päätöksestä seuraa?

Elämä ei koostu saavutuksista tai positiivisista vertaisarvioista. Elämä koostuu päivittäisestä arjesta – siis toiminnasta. Meidät on kuitenkin koulittu pikkunappulasta tavoittelemaan palkintoja. Palkinnolla ei kuitenkaan ole tuon taivaallista merkitystä, jos se sitouttaa sinut karvaaseen arkeen.

Uudenkarhea Bemari pihassa ei paljoa lohduta, jos 12-tuntiset päivät kuluvat tyrannipomon ikeessä. Siksi kannattaa huolehtia siitä, että päätöksesi edesauttavat itsessään palkitsevan arkielämän rakentamisessa.

5. Haluaisinko mieluummin tehdä jotakin muuta?

Meille opetettu luterilainen työetiikka on huuhaata: työn ei pitäisi olla koskaan tervanjuontia. Kuten Mark Twain on sanonut, työ ja leikki ovat kaksi sanaa, jotka kuvaavat samaa asiaa eri olosuhteissa. Jos et pidä jostain puuhastelusta, on erinomaisen hyvä syy kysyä, kannattaako sitä tehdä.

Tämä ei tarkoita suinkaan sitä, että kaiken puuhastelun pitäisi olla hedonistista ruusuilla tanssimista. Joskus tärkeiden asioiden eteen pitää nähdä vaivaakin. Mutta jos pyrkimyksesi kumpuaa aidosti kutsumuksestasi ja synnyttää arvomaailmaasi sopivia tuloksia, ovat raskaatkin työvaiheet mielekkäitä.

Jos päätöksestäsi seuraa jotakin sellaista, jota et missään tapauksessa halua tehdä, kannattaa miettiä, voisitko mieluummin tehdä jotakin muuta. Voiko haluamasi tuloksen saada aikaiseksi jollakin toisella tavalla – tai onko tulos ylipäätään tavoittelemisen arvoinen?