Pitääkö lasta kehua ja rangaista?

Perinteinen lastenkasvatus perustuu keppiin ja porkkanaan. Kun lapsi toimii oikein, häntä kehutaan ja kiitetään. Ja kun hän tekee tyhmyyksiä, häntä torutaan, tai peräti rangaistaan. Motivaatiotekijöitä tutkinut Alfie Kohn kiistää perinteisen lähestymistavan loistoteoksessaan Unconditional Parenting.

Kohnin mukaan sekä kehuminen että rankaiseminen ohjaavat ihmistä keinotekoiseen motivaatiojärjestelmään. Tällöin lapsi oppii pyrkimään maksimoimaan kehut ja välttämään rangaistuksia. Tilanne on hieman samanlainen kuin nykykoulussa: lapset oppivat varmistamaan hyvät arvosanat, jopa oppimisen kustannuksella. Samalla riskinottokyky ja luova ajattelu vähenee, ja selusta pyritään turvaamaan joka käänteessä.

1990-luvun lopulla psykologit Claudia Mueller ja Carol Dweck testasivat kehumisen vaikutuksia lasten suoritukseen. Kokeessa kävi ilmi, että lapset, joita kehuttiin valitsivat säännönmukaisesti helpompia tehtäviä ja suoriutuivat niissä huonommin, kuin ne, joita ei kehuttu. Lapsen älykkyyden ylistäminen ei siis synnyttänytkään rautaisella itsetunnolla siunattuja pikku-Einsteineja, vaan epävarmoja nautinnontavoittelijoita, jotka pyrkivät maksimoimaan kehut suoriutumalla täysin pistein helpoimmista tehtävistä.

Kohnin mukaan myöskään rankaisu ei opeta lasta käyttäytymään paremmin. Lapsen kyky abstrahoida ei riitä siihen, että hän pystyisi yhdistämään esimerkiksi arestin kolttosiinsa. Sen sijaan hän istuu yksin huoneessaan itkemässä, eikä ymmärrä miksi hänen maailmansa ydin, vanhemmat, on yhtäkkiä hylännyt hänet. Tuloksena on katkeruutta, sekä pyrkimys vastaisuudessa salata vanhemmilta kaikki, mikä voi johtaa rangaistukseen.

Jos kehut tai rangaistukset eivät kasvatakaan luonnetta, niin mikä sitten kasvattaa? Ja eikö sitä paitsi rangaistusten poistaminen johda summerhilliläiseen vapaaseen kasvatukseen, jossa Vaahteramäen Eemelit ottavat talon haltuun ja mekastavat miten tahtovat?

Kehujen sijaan Kohn tarjoaa ratkaisuksi osallistavaa keskustelua – eli dialogia.

Kun lapsi näyttää innosta soikeana uutta Lego-avaruusalusta, ei vanhemman kannata kuitata lapsen saavutusta sanomalla: ”Oi, onpas hieno!” ja jatkaa sitten Hesarin lukemista. Voit sen sijaan irrottaa hetkisen arjestasi aluksen tarkastelemiseen ja todeta: ”Siipirakennelmasta tulee mieleeni Tähtien Sodan X-siipihävittäjät. Mutta mikäs tämän antennijoukon toiminto on?” Näin aloitat keskustelun lapsen kanssa, joka syventää hänen kokemustaan onnistumisestaan.

Sama pätee aikuisiinkin: aidosti kiinnostunut keskustelu voittaa kehut lähes aina mennen tullen. Pelkkä porkkana ei motivoi edes aikuisia huippusuorituksiin. Päin vastoin: pankkiiri kuittaa bonuksensa ja suuntaa sen jälkeen ensi tilassa Bahamalle.

Entäs rangaistukset sitten? Miten kolttosia tehtaileva pikku pyörremyrsky sitten saadaan kuriin, jos rangaistukset eivät kerran tepsikään? Tämä onkin kahden pienen lapsen isänä yhä koko lailla mysteeri. Olen havainnut, että osallistava keskustelu ei suinkaan tuota kiltisti kirkossa istuvia isin pikku enkeleitä – mutta ei sitä tuota rankaiseminenkaan. Eivät ne mukulat lakkaa toisiaan läpsimästä arestillakaan.

Kenties ratkaisu löytyykin toisesta uudesta kasvatussuunnasta, yhteysvanhemmuudesta. Pam Leo kehottaa kirjassaan Connection Parenting pyrkimään muodostamaan aidon yhteyden lapseen kaikissa arjen vuorovaikutustilanteissa. Tässäkin on siis kyse dialogisen yhteyden muodostamisesta – mutta ennen kuin vahinko on tapahtunut. Olemalla lapselle läsnä arjen tuoksinassa vähentyvät konfliktitilanteetkin merkittävästi.

Vanhempi ei siis ole auktoriteetti, joka huutaa ohjeet ylhäältä käsin, vaan lempeä ohjaaja, joka pyrkii muodostamaan lapsen kanssa yhteisen flow’n varmistaakseen viestin perille menon. Vanhempi kantaa kyllä vastuun kasvattamisesta ja rajojen vetämisestä, mutta rajoja ei ylläpidetä sotavoimin, vaan pääsääntöisesti dialogisesti perustelemalla.

Viime kädessä kehuminen ja rankaiseminen johtavat käyttäytymiseen, jossa ensisijaisena motivaatiotekijänä on kehujen maksimointi ja rangaistusten välttäminen. Aidosti empaattisten ja välittävien lasten kasvattamiseen näistä työkaluista ei ole kuin haittaa. Sitä paitsi: kenties pyrkimys yhteyden muodostamiseen ei olisi hullumpi konsti aikuisten välisessä toiminnassakaan.

17 thoughts on “Pitääkö lasta kehua ja rangaista?

  1. Hyvä tiivistelmä, kiitokset! Rangaistuksista voisi sanoa sen, että lapsen eristäminen yksin huoneeseen on ehkä se huonoin mahdollinen rangaistus, koska se ei tosiaan auta siihen ongelmakäyttäytymiseen. Sen sijaan tulee viesti: ”sinua rakastetaan vain jos käyttäydyt hyvin; jos et ole sitä, mitä muut haluavat, olet yksin”. Ja tuolla viestillä ei tervettä egoa rakenneta.

    Jos lapsi on ”out of control”, niin eristämisen sijaan hänet voi ottaa vaikka karhuhalaukseen, jossa hän ei voi purra, lyödä, sylkeä, potkia tai mitä nyt sitten olikaan tekemässä. Siinä rauhoittuu myös.

  2. Daniel Pink kirjoittaa kirjassaan ’Drive’ tästä aiheesta todella osuvasti. Kirja käsittelee sitä, kuinka ulkoisia palkintoja hyödyntävä keppi ja porkkana -systeemi on peruja teollisen yhteiskunnan tarpeista, ja tarjoaa ratkaisuksi sisäiseen motivaatioon pohjautuvan ajattelumallin.

    Ehkä sieltä löytyy apua myös omiin vanhemmuushaasteisiisi 🙂 Itseasiassa yksi kappale on omistettu lasten kasvatukselle, suosittelen lukemaan, jos et ole vielä lukenut!

  3. Olin viime viikon yksin kahden poikamme (2 ja 4) kanssa ja täytyy todeta että hyvin meni. Ylläkirjoitetusta löytyy paljon tuttua, miten toimin viime viikolla heidän kanssaan. Toki karjahdinkin tarpeen tullen, mutta sekin väheni loppuviikkoa kohti. Olin paljon läsnä, olin ”samaa porukkaa” ja leikin heidän kanssaan. Vanhemman ja kurimiehen rooliin astuin silloin kun piti pitää kiinni aikatauluista. Hyvä kasvatus vaatii aktiivista läsnäoloa lasten kanssa, mikä on tiedettykin. Sinänsä raskas yksinhoitoviikko oli kyllä palkitseva, nyt meillä on poikien kanssa varsin hyvät välit ja asiat tosiaan sujuvat monin osin neuvottelemmalla, etenkin vanhemman kanssa jolla on jo vähän ymmärrystä. Vanhempaa voi sitten käyttää puhemiehenä nuoremmalle. Isoveljeä kuunnellaan, vanhempia ei. 🙂

    • Marko,

      Kiitos erinomaisesta kommentista! Tuo ”samaa porukkaa” oleminen on kyllä todella tärkeää – useinhan klassiset kasvatusmenetelmät asettavat lapsen ja vanhemman juurikin erilleen. Ja kun dialoginen yhteys muodostuu, on myös vaikeammissa tilanteissa helpompaa toimia.

  4. Tässä oli rohkaisevia ajatuksia. Meillä on koitettu aina jutella lapsen tärkeistä asioista… ja on kyllä huono omatunto niistä tilanteista, kun ei jaksakaan kommentoida lapsen asiaan kuin juuri tuon ”oho, onpa hieno” tai ”aijaa”. Vaikka taitaa sekin olla parempi kuin ei yhtään mitään?

    Dialogia, ainakin kuuntelemista, on myös arjessa konfliktitilanteiden äärelle pysähtyminen ja hiljentyminen – jos sitä keskustelua ei siis pystytä saamaan aikaan, niin huutamisen sijaan voi lapsen pysäyttää ja olla hetken aikaa hiljaa. Kannustavaa on myös pienen lapsen tarkkaavaisuus: vaikka päällä on kunnon sekoilu-riita vanhemman kanssa ja tuntuu, ettei mikään sana mene perille, voi jossain toisessa tilanteessa myöhemmin huomata, että joka ainoa kielto ja pyyntö on kuitenkin kuultu – niitä puhutaan leikissä leluille tai silloin, kun joku toinen lapsi käyttäytyy huonosti.

    ”pyrkii muodostamaan lapsen kanssa yhteisen flow’n varmistaakseen viestin perille menon” -virke aiheuttaa kyllä lähes epätoivon itkun, kun miettii monia viimeaikojen tilanteita itsenäistymisvaiheessa menevän pikkupojan kanssa… mutta onhan meillä kaikilla hyvät ja huonot hetkemme, ja tilanteista voi (täytyy) jutella aina jälkeenpäin, jos ei sillä hetkellä se flow oikein irtoakaan ;).

  5. 🙂 Hyvä kirjoitus.

    Jos jättäisin tuon lauseen tuohon, ei luovuutesi luultavasti pääsisi kukkimaan parhaalla mahdollisella tavalla, eikö vain.

    En usko kasvatusismeihin. Maalaisjärjellä lapsikohtaisesti.

    Itse en kasvata tytärtäni. ’Kasvatusta’ pitäisi mielestäni kavahtaa. Lapset kasvavat suoriksi kun ei yritä erityisesti kasvattaa.
    Se on luonnollista tuollainen suoraan kasvu. Tietenkin jos jotain esteitä on kasvulle, ne tulee ratkaista, jotta kasvu suoraksi olisi mahdollinen.

    Kehun ja paneudun hänelle tärkeitä asioita (asioista joista hän on innoissaan) ja keskustelen ja kyselen mitä hän on mieltä asioista.
    Pyydän häneltä anteeksi kun olen ollut tyhmä (ja vaikkapa komentamalla yrittänyt purkaa turhautumiani siivottomuuteen).

    Haluan että hän tietää että hän tuntee omat vahvuutensa, nauttii elämästään ja on maailman paras Hän.

  6. Hanna,

    Kiitos kommentistasi! Olen kanssasi puoliksi samaa mieltä: en usko, että lasta voi kasvattaa ohjekirjasen tai ismin mukaan. Mutta ismeistä ja kirjasista saa kyllä virikkeitä ja vinkkejä siihen, miten lasten kanssa voi olla läsnä.

    Olen samaa mieltä siitä, että lapsen kasvattaminen ei kuitenkaan ole mielekästä, vaan kyse on ennemminkin lapsen kanssa kasvamisesta.

    Olen myös ehdottomasti samaa mieltä siitä, että lapsen kanssa pitää kasvaa niin, että hän on maailman paras Hän! 🙂

  7. Kiitos ajatuksia herättäneestä tekstistä! Oman taaperon kanssa on tullut viime aikoina pohdittua juuri samoja asioita, vaikka 1-vuotiaan kanssa kielloilla ja kehuilla ei juuri vielä ole pahemmin merkitystä. Omasta lapsuudestani muistan, miten loukkaavalta ja lasta aliarvioivalta tuntui, jos jokin asia vain kiellettiin ilman perusteluita, joten oman lapseni kanssa olen päättänyt mahdollisimman pitkälti aina selittää, miksi jokin asia tehdään niinkuin tehdään. Ja täytyy myöntää, että odotan innolla sitä aikaa, kun lapsi oppii heittämään vasta-argumentteja ja perustelemaan, miksi itse olenkin väärässä 😉 Kieltämättä vielä toistaiseksi tuntuu välillä vähän hölmöltä selittää lapselle pitkät pätkät sellaista, mihin pienen käsityskyky ei mitenkään taivu, mutta yllättävän paljon näin nuorikin tuntuu ymmärtävän.

    • Nevie,

      Kiitos kommentistasi! Olet nähdäkseni oikeassa siinä, että ihan pienetkin lapset ymmärtävät yllättävän paljon. Ja mitä enemmän lasta huomioi pienestä pitäen, sitä paremmin hän oppii ymmärtämään myös kasvaessaan. Kategoristen kieltojen keskellä lapsi taas ei usein opi juuri muuta, kuin välttämään kieltoja taloudellisimmalla mahdollisella tavalla.

  8. Tarmo Toikkarinen kirjoitti: ”Rangaistuksista voisi sanoa sen, että lapsen eristäminen yksin huoneeseen on ehkä se huonoin mahdollinen rangaistus, koska se ei tosiaan auta siihen ongelmakäyttäytymiseen. Sen sijaan tulee viesti: “sinua rakastetaan vain jos käyttäydyt hyvin; jos et ole sitä, mitä muut haluavat, olet yksin”. Ja tuolla viestillä ei tervettä egoa rakenneta.”

    Vanhemman tarkoitus on huolehtia lapsesta ja ohjata lasta, ei rakentaa tervettä egoa.
    Minun mielestäni tottelematonta/osaamatonta/huonosti käyttäytyvää lasta ei saa rakastaa. Okei, lasta ei voi lakata rakastamasta sillä perusteella, mutta ymmärsitte varmaan mitä tarkoitan.
    Mutta ehkä minä en tiedä mitä lasten kasvatuksesta, kun itselläni ei sellasia ole.

    Toikkarisen ajatusmaailmalla lapsi oppisi, että häntä rakastetaan siitä huolimatta, vaikka hän tekisi jotain kiellettyä.

    • Olen tästä kyllä hieman eri mieltä. Lasta pitää rakastaa kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Jos rakkaudesta tulee ehdollista, muuttuu lapsen motivaatiojärjestelmä palkinnontavoitteluksi. Tästä on esimerkiksi Alfie Kohnilla rautaista tutkimusnäyttöä.

      Siksi toisekseen, kenen tehtävä lapsen egon ja itsetunnon kouliminen sitten on, ellei vanhemman?

  9. Ehkä vanhempien tehtävä ei ole rakentaa tervettä egoa, mutta nähdäkseni vanhempien velvollisuuksiin kuuluu suojella sitä egoa, ettei sitä käytetä kynnysmattona.
    Pari iltaa sitten murrosikäiselle lapselleni sattui virhearviointi hauskan kepposen ja potentiaalisesti vaarallisen päähänpiston kesken. Lopputuloksena meillä kahdella oli molemmilla paha mieli ja minulla korvassa verta vuotava reikä.
    Tilanteen rauhoituttua kävin sanomassa hyvää yötä ja ilmoitin suorin sanoin mitä mieltä olin tästä tapahtumasta. Lapsi oli aidosti pahoillaan ja pyysi anteeksi. Sanoin antavani anteeksi, vaikka se oli hölmö temppu. Lopuksi sanoin: ”Mutta mä rakastan sua silti.” Kiukkuisena, rei’itettynä, en siltikään lakkaa rakastamasta lasta. Luulen, että tätä Toikkanen ajaa takaa.
    Myöhemmällä iällä molemmat tytöt varmasti ajavat autoni lumipenkkaan. Virhearvioinnit kuuluvat kasvamiseen, olivat ne sitten hetkellisiä päähänpistoja tai jonkin pidemmän suunnittelun tulos. Myös minulle vanhempana sattuu niitä, ja lapset antavat ne anteeksi.

    • Olli,

      Loistava kommentti! Tätä tarkoitin itsekin sillä, että rakkauden tulee olla ehdotonta. Se ei tietenkään tarkoita sitä, että kaikki käy. Mutta kaikki pitää osata antaa anteeksi – ja samalla valistaa lasta niin, ettei samaa hölmöyttä enää tapaisi.

      Bertrand Russellia siteeratakseni: ”Ihmisen ei tulisi tehdä samaa virhettä kahta kertaa. Valikoima on sen verran runsas.”

  10. Päivitysilmoitus: Lasta tulee rakastaa ehdoitta | Ajattelun ammattilainen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s