Tiikeriäiti ja lohikäärmeäiti tappelivat – kumpi voitti?

Yalen yliopiston lakitieteen professori Amy Chua kohautti maailmaa muutama vuosi sitten julkaistulla kirjallaan Tiikeriäidin taistelulaulu. Kirjassa Chua esittää, että kiinalaiset äidit ovat ylivertaisia länsimaisiin pullamössöäiteihin verrattuna, koska he pitävät kovalla kurilla huolen siitä, että lapsista kasvaa menestyjiä. Chuan äärimmilleen viedyt kasvatusmenetelmät herättivät syystä keskustelua.

Vaikka Chuan menetelmät ovat pöyristyttäviä tuntikaupalla jatkuneesta pianonsoittopakosta lasten nimittelemiseen, on Chuan länsimaista kasvatusta vastaan kohdistuvalla kritiikillä kuitenkin myös pohjaa. Jos mukuloiden annetaan mellastaa miten sattuu, kasvaa lapsista helposti epävarmoja. Länsimainen paapomiskulttuuri ei siis sekään vaikuta parhaalta tavalta kasvattaa lapsia.

Chuan menestykseskeinen tapa käsitellä kasvatusta on kuitenkin aseteltu oikeastaan aika merkillisellä tavalla. Chuan suurin ongelma on se, että hän nostaa lasten suoriutumisen kasvattajan keskeiseksi huolenaiheeksi.

Mutta onko lasten menestys vanhemmuuden paras mitta?

New York Timesissa julkaistiin puolisen vuotta sitten Santa Fe:n yliopiston professori Emily Rappin koskettava artikkeli nimeltä ”Huomioita lohikäärmeäidiltä”. Siinä alun perin Chuan tapaan lapselleen huippu-uraa suunnitellut menestyjä-äiti sai kuulla, ettei hänen lapsensa eläisi kolmevuotiasta vanhemmaksi. Koko suhde lapseen muuttui radikaalisti. Nyt haaveet Harvard-paikasta ja huippuduunista haihtuivat ilmaan. Jäljelle jäi vain nykyhetki. Jokainen lapsen kanssa vietetty hetki muuttui korvaamattomaksi aarteeksi, jota lohikäärmeäiti syleilee koko olemuksellaan.

Tiikeriäiti koulii lapsistaan huippumenestyjiä vaikka heidän oman hyvinvointinsakin kustannuksella. Lohikäärmeäiti ei katso tulevaisuuteen. Hän arvostaa joka ikistä hetkeä, joka hänelle on lapsensa kanssa suotu. Lohikäärmeäiti rakastaa lastaan ehdoitta, riippumatta siitä, miten hän tulee pärjäämään elämässään, oli se minkä mittainen tahansa. Viime kädessä pienet hetket ovat kaikki, mitä meille lastemme kanssa annetaan.

Pitääkö lasta kehua ja rangaista?

Perinteinen lastenkasvatus perustuu keppiin ja porkkanaan. Kun lapsi toimii oikein, häntä kehutaan ja kiitetään. Ja kun hän tekee tyhmyyksiä, häntä torutaan, tai peräti rangaistaan. Motivaatiotekijöitä tutkinut Alfie Kohn kiistää perinteisen lähestymistavan loistoteoksessaan Unconditional Parenting.

Kohnin mukaan sekä kehuminen että rankaiseminen ohjaavat ihmistä keinotekoiseen motivaatiojärjestelmään. Tällöin lapsi oppii pyrkimään maksimoimaan kehut ja välttämään rangaistuksia. Tilanne on hieman samanlainen kuin nykykoulussa: lapset oppivat varmistamaan hyvät arvosanat, jopa oppimisen kustannuksella. Samalla riskinottokyky ja luova ajattelu vähenee, ja selusta pyritään turvaamaan joka käänteessä.

1990-luvun lopulla psykologit Claudia Mueller ja Carol Dweck testasivat kehumisen vaikutuksia lasten suoritukseen. Kokeessa kävi ilmi, että lapset, joita kehuttiin valitsivat säännönmukaisesti helpompia tehtäviä ja suoriutuivat niissä huonommin, kuin ne, joita ei kehuttu. Lapsen älykkyyden ylistäminen ei siis synnyttänytkään rautaisella itsetunnolla siunattuja pikku-Einsteineja, vaan epävarmoja nautinnontavoittelijoita, jotka pyrkivät maksimoimaan kehut suoriutumalla täysin pistein helpoimmista tehtävistä.

Kohnin mukaan myöskään rankaisu ei opeta lasta käyttäytymään paremmin. Lapsen kyky abstrahoida ei riitä siihen, että hän pystyisi yhdistämään esimerkiksi arestin kolttosiinsa. Sen sijaan hän istuu yksin huoneessaan itkemässä, eikä ymmärrä miksi hänen maailmansa ydin, vanhemmat, on yhtäkkiä hylännyt hänet. Tuloksena on katkeruutta, sekä pyrkimys vastaisuudessa salata vanhemmilta kaikki, mikä voi johtaa rangaistukseen.

Jos kehut tai rangaistukset eivät kasvatakaan luonnetta, niin mikä sitten kasvattaa? Ja eikö sitä paitsi rangaistusten poistaminen johda summerhilliläiseen vapaaseen kasvatukseen, jossa Vaahteramäen Eemelit ottavat talon haltuun ja mekastavat miten tahtovat?

Kehujen sijaan Kohn tarjoaa ratkaisuksi osallistavaa keskustelua – eli dialogia.

Kun lapsi näyttää innosta soikeana uutta Lego-avaruusalusta, ei vanhemman kannata kuitata lapsen saavutusta sanomalla: ”Oi, onpas hieno!” ja jatkaa sitten Hesarin lukemista. Voit sen sijaan irrottaa hetkisen arjestasi aluksen tarkastelemiseen ja todeta: ”Siipirakennelmasta tulee mieleeni Tähtien Sodan X-siipihävittäjät. Mutta mikäs tämän antennijoukon toiminto on?” Näin aloitat keskustelun lapsen kanssa, joka syventää hänen kokemustaan onnistumisestaan.

Sama pätee aikuisiinkin: aidosti kiinnostunut keskustelu voittaa kehut lähes aina mennen tullen. Pelkkä porkkana ei motivoi edes aikuisia huippusuorituksiin. Päin vastoin: pankkiiri kuittaa bonuksensa ja suuntaa sen jälkeen ensi tilassa Bahamalle.

Entäs rangaistukset sitten? Miten kolttosia tehtaileva pikku pyörremyrsky sitten saadaan kuriin, jos rangaistukset eivät kerran tepsikään? Tämä onkin kahden pienen lapsen isänä yhä koko lailla mysteeri. Olen havainnut, että osallistava keskustelu ei suinkaan tuota kiltisti kirkossa istuvia isin pikku enkeleitä – mutta ei sitä tuota rankaiseminenkaan. Eivät ne mukulat lakkaa toisiaan läpsimästä arestillakaan.

Kenties ratkaisu löytyykin toisesta uudesta kasvatussuunnasta, yhteysvanhemmuudesta. Pam Leo kehottaa kirjassaan Connection Parenting pyrkimään muodostamaan aidon yhteyden lapseen kaikissa arjen vuorovaikutustilanteissa. Tässäkin on siis kyse dialogisen yhteyden muodostamisesta – mutta ennen kuin vahinko on tapahtunut. Olemalla lapselle läsnä arjen tuoksinassa vähentyvät konfliktitilanteetkin merkittävästi.

Vanhempi ei siis ole auktoriteetti, joka huutaa ohjeet ylhäältä käsin, vaan lempeä ohjaaja, joka pyrkii muodostamaan lapsen kanssa yhteisen flow’n varmistaakseen viestin perille menon. Vanhempi kantaa kyllä vastuun kasvattamisesta ja rajojen vetämisestä, mutta rajoja ei ylläpidetä sotavoimin, vaan pääsääntöisesti dialogisesti perustelemalla.

Viime kädessä kehuminen ja rankaiseminen johtavat käyttäytymiseen, jossa ensisijaisena motivaatiotekijänä on kehujen maksimointi ja rangaistusten välttäminen. Aidosti empaattisten ja välittävien lasten kasvattamiseen näistä työkaluista ei ole kuin haittaa. Sitä paitsi: kenties pyrkimys yhteyden muodostamiseen ei olisi hullumpi konsti aikuisten välisessä toiminnassakaan.

Miksi vapaus ei yksin riitä?

Vapaus on nykyaikainen länsimainen ydinarvo. 2000-luvun länsimainen ihminen voi tehdä pitkälti mitä haluaa, kunhan se ei saata toisia vaaraan. Nykyaikana ei tarvitse pelätä inkvisition vainoa tai salaisen poliisin silmää. Näyttää kuitenkin siltä, ettei loputon vapaus tee ihmisistä onnellisia.

Vapaus on kaksiteräinen miekka. Yhtäältä vapaus on inhimillinen perusoikeus. Toisaalta rajaton vapaus johtaa kuitenkin toiseen epätoivottuun lopputulokseen: mielivaltaisuuteen. Tästä on osoituksena esimerkiksi vapaa kasvatus: vapaan kasvatuksen saaneet lapset eivät pysty toimimaan vaikeissa elämäntilanteissa, vaan pakenevat vastuuta. Vapaus on jättänyt aseettomaksi.

Rajaton vapaus johtaa holtittomaan mielivaltaisuuteen.

Hyvinvoinnin kannalta on tärkeää, että toimintasi synnyttää arvomaailmaasi sopivia tuloksia. Jos toimit täysin vailla rajoituksia, saat aikaan milloin minkäkinlaisia tuloksia, täysin sattumanvaraisesti. Välillä on hyvä olla, useammin ei.

Vapautta ei voi kuitenkaan rajoittaa ylhäältä käsin. Yksikään armoitettu johtaja ei voi tietää, mikä on tarkalleen hyväksi juuri sinulle. Siksi rajojen tuleekin kummuta omasta arvomaailmastasi. Tällöin keskeiseen rooliin nousee vastuullisuus.

Wieniläispsykologi Viktor Frankl totesi usein, että USA:n itärannikon Vapaudenpatsaalle tulisi pystyttää vastakappale länsirannikolle: vastuullisuuden patsas. Vasta valitsemalla jonkin suunnan elämällesi ja kantamalla siitä vastuun voit saada aikaan kestäviä tuloksia, jotka johtavat omaan hyvinvointiisi.