Lasta tulee rakastaa ehdoitta

Tiikeriäiti Amy Chua esitti, että lapset tulee kasvattaa kovalla kurilla, koska muuten heistä kasvaa epävarmoja pullamössöaikuisia. Chua on tässä puoliksi oikeassa: jos lapsi oppii pienestä pitäen ymmärtämään, että onnistuminen on harjoituksesta kiinni, tulee hän myös itsevarmaksi. Samaan aikaan kiinalaisittain kasvatetut ylisuorittajat joutuvat kuitenkin nuorina aikuisina masennuskierteeseen.

Chua on väärässä siinä, että hänen edustamansa kasvatustyyli olisi ainoa tapa, jolla lapselle kehittyy hyvä itsetunto. Chuan menetelmälle on olemassa vaihtoehto, joka ei jätä lapsia itsevarmoiksi hermoraunioiksi.

Lasta tulee rakastaa ehdoitta.

Kasvatustieteilijä Alfie Kohn esittää loistokirjassaan Unconditional Parenting pitkälti Chuan näkemyksen peilikuvan. Siinä, missä Chua asettaa äidinrakkautensa ehdoksi hyvin soitetun pianoläksyn tai matematiikan kokeen kymppituloksen, esittää Kohn, että lapsen itsetunnon ja hyvinvoinnin taustalla on nimenomaan vankkumaton luottamus siihen, että kävi miten kävi, häntä rakastetaan aina.

Kohn vie näkemyksensä jopa niin pitkälle, ettei lasta tulisi edes rangaista tai palkita: ulkoisilla motivaattoreilla lapsi oppii vain tavoittelemaan palkintoa ja välttämään rangaistusta. Näin hän menee aina sieltä, missä rima on matalin. Riittävän tehokkailla rangaistuksilla lapsi oppii toki toimimaan tehokkaasti – mutta täysin riippumatta siitä, mihin oma temperamentti ohjaisi. Tästä seuraa nopeasti masennuskierre. Jos lapsi sen sijaan toimii oman temperamenttinsa mukaan ja tekee vanhempien kannustamana juuri niitä asioita, joista hän pitää kaikkein eniten, hän oppii niissä erinomaiseksi – ja saavuttaa siis saman itseluottamuksen kuin Chuankin mallissa.

Kovan kurin ja ehdottoman rakkauden ero liittyy myös siihen, minkälaisia onnistujia lapsista kasvaa. Täyden kympin tavoittelu opettaa mukautumaan tehokkaasti olemassa olevaan yhteisöön. Tiikeriäiti kasvattaakin tulevat Yalen lakimiehet ja Harvardin bisnesketut. Oman kutsumuksen ja temperamentin seuraaminen ja lapsen omien valintojen ehdoitta tukeminen ohjaavat lasta puolestaan rikkomaan rajoja ja kokeilemaan turvassa uutta. Tästä syntyvät tulevaisuuden Einsteinit ja Steve Jobsit.

Ei silti, että lapsen tulisi kasvaa sen enempää lakiketuksi kuin huippufyysikoksikaan. Pääasia, että hän saa kasvaa juuri sellaiseksi, joka hän on, parhaalla mahdollisella tavalla. Ja niin, että hän tietää tulevansa rakastetuksi, kävi miten kävi. Menestys riittää vain niin pitkälle. Itsetunnon vankkumattomin perusta tulee kokemuksesta siitä, että tapahtui mitä tahansa, äidin ja isän rakkaus ei koskaan lopu.

10 thoughts on “Lasta tulee rakastaa ehdoitta

  1. Ehdoitta rakastamisen merkitystä ei varmaankaan voi kiistää. Mutta lapsen oman kutsumuksen ja temperamentin seuraaminen onkin jo mielenkiintoisempi asia. On haastavia temperamentteja, joihin kuuluu esim. lyhytjänteisyys ja tulistuvuus. Tällaisen lapsen omat valinnat voivat olla muutama minuutti sitä ja muutama tätä; tänään tämä harrastus, huomenna tuo. Ja päälle kiukuttelua. Tälläinen harvoin tukee itsetuntoa. Tiikeriäiti sanoi, että pahinta mitä voit lapsen itsetunnolle tehdä, on antaa hänen luovuttaa. Tämä ohje nousee minusta sitä tärkeämmäksi, mitä haastavammasta lapsesta on kyse. Joillain lapsilla on myös luonnostaan hyvin herkässä luovuttaminen vastoinkäymisten edessä. Tiikeriäidin keinot eivät ehkä ole niitä parhaita ja menevät liiallisuuksiin. Mutta kokemuksesta, sekä tyttärenä että äitinä, tiedän, että toistuvat luovuttamiset ”kalkkiviivoilla” syövät itseluottamusta.

    • Arvoisa Nimetön,

      Kiitos loistavasta kommentistasi! Tämä on tosiaan tärkeä kysymys, ja nousee usein Kohnin pohdintojen yhteydessä esiin. Kohnin näkemyksessä ei ole kuitenkaan kyse ns. ”vapaasta kasvatuksesta”. Päin vastoin: ehdottoman rakkauden kasvatusmallissa vanhempi kantaa kuitenkin vanhemman vastuun.

      Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että alkukimmokkeen mielenkiinnon kohteisiin tulisi tulla lapselta itseltään. Mutta vanhemman panosta tarvitaan myös vähemmänkin temperamenttisen lapsen kanssa usein kiinnostuksen ylläpitämiseen. Joskus rajoja täytyy pitää yllä voimallisemminkin, mutta ei kuitenkaan koskaan niin, että lapsi joutuisi epäilemään vanhemman rakkautta.

      Hyvä esimerkki tästä ovat lapsen harrastukset. Usein lapsen mielenkiinto on jossain muualla, kun pitäisi lähteä kerhoon tai harjoituksiin. Tällöin vanhemman täytyy osata viheltää peli poikki ja pakata lapsi autoon – joskus myös senkin uhalla, että se lasta harmittaisi. Tärkeä ohjenuora onkin mielestäni se, että jos lapsi ei halua lähteä jonnekin, tulee vanhemman tukea toiminnan ylläpitämistä. Mutta jos lapsi on kerhosta tai harjoituksista palatessaan jatkuvasti huonolla tuulella, kannattaa harrastusta todennäköisesti vaihtaa.

      Olet oikeassa siinä, että luovuttamaan oppiminen nakertaa itsetuntoa. Sinnikkyyden opetteleminen ei kuitenkaan nähdäkseen vaadi uhkailua tai vanhemman rakkauden panttaamista. Sinnikkääksi oppii yhtä lailla, kun vanhempi kantaa velvollisuutensa lapsen kasvattajana.

  2. Voi miten hyvä teksti ja toisaalta hyvä kommentti edelliseltä kirjoittajalta. Miten Lauri sinä näet tämän ”haastava temperamentti” -kysymyksen? Miten rakastaa ja tukea ehdoitta myös ns. haastavan temperamentin lasta, vai (uskaltaako tätä sanoa) onko se, mitä haastavaksi temperamentiksi kutsutaan, ainakin osittain seurausta tietynlaisesta vuorovaikutuksesta aikuisten kanssa? Siis siitä, ettei ole ollut tilaa alun perin olla sitä mitä on ja ehdoitta rakastettu?

    • Pohdiskelija,

      Kiitos kommentistasi! Vastailinkin tähän jo osin yllä. Käsittääkseni temperamentti on aika muuttumaton osa ihmisyyttä, jos kohta sen ilmentävää käytöstä voikin harjoituksen avulla jalostaa. Mielestäni haastavan temperamentin lapsen kanssa pitää olla aika jämäkkä – mutta sellaisin keinoin, ettei lapsi joudu arvuuttamaan äidin tai isän rakkautta. Kohnin kirjassa on aiheesta monia hyviä vinkkejä. Esimerkiksi kiukuttelevaa lasta ei kannata laittaa arestiin, koska lapsi ei osaa yhdistää arestia käytökseensä vaan kokee tulevansa hylätyksi. Sen sijaan pikku pyörremyrskyn voi ottaa napakasti syliin ja rauhoitella siinä.

      Myös keskusteluyhteyden muodostaminen on tärkeää. Mielestäni Kohnin menetelmiä tukee hyvin Pam Leon yhteysvanhemmuus: pyrkimys siihen, että kaikesta, myös vaikeista asioista, voi keskustella dialogisesti. Yhteyden löytäminen helpottaa myös temperamenttisen lapsen kanssa toimimista.

      Ja sitten kannattaa tietysti muistaa, ettei mitään täydellistä lastenkasvatusmenetelmää ole, ja vanhemmallakin pitää olla oikeus joskus vain polttaa proppunsa – kunhan muistaa pyytää sitten myös lapselta anteeksi kun pöly laskeutuu. 🙂

  3. Jäin miettimään tätä: ”Täyden kympin tavoittelu opettaa mukautumaan tehokkaasti olemassa olevaan yhteisöön.”

    Onko se huono asia, että oppii mukautumaan yhteisöön? Ainakin omassa tuttavapiirissä nimenomaan tämä sopeutumattomuus yhteisöön (oli se sitten perhe tai koko yhteiskunta) aiheuttaa ongelmia: ei löydetä omaa paikkaa ja koetaan turhautumista. ”Minusta olisi paljon enempään.”

    Eri asia on sitten se, onko kymppien tavoittelu ainoa ja oikea keino mukautua yhteisöön. En allekirjoittaisi tätä.

    Kympeistä vielä, hiukan OT mutta menköön:

    – Itse olin koulussa yläluokilla ja lukiossa täyden kympin tyttö, paine siihen tuli omien korvieni välistä, sitä paitsi koulu oli helppoa. Minua tympii se, että minunlaistani ihmistyyppiä dissataan ja kammoksutaan.

    Mitä olen hyötynyt kympin keskiarvostani? Uskon omiin kykyihini. Tiedän, että olen fiksu ja että onnistun ja pärjään. Toisaalta se näyttää hauskalta kuriositeetilta cv:ssä. Olen päässyt työpaikkaan johtaneisiin työhaastatteluihin sillä perusteella, että ”pakkohan meidän oli nyt sut tavata ja ottaa selvää, kuinka kummallinen on kympin keskiarvolla varustettu tyyppi”. ;D

    • Outi,

      Kiitos mielenkiintoisesta kommentistasi! Nähdäkseni kymppejä metsästämällä ei synny loistavia innovaattoreita – mutta loistavia tiimipelaajia kylläkin. Kysymys ei tässä olekaan joko/tai: yhteiskunta tarvitsee mielestäni kummankinlaisia ihmisiä.

      Ongelmana on, että mittaukseen hurahtanut yhteiskuntamme pitää pärjäämisenä usein vain sitä, että osaa tuottaa odotettuja tuloksia. Toisenlaistakin pärjäämistä on: sitä, että uskaltaa rikkoa rajoja. Olisikin ilahduttavaa, että myös tämän tyyppiselle osaamiselle avattaisiin enemmän mahdollisuuksia esimerkiksi koulutusjärjestelmässä.

  4. Hyvä, että kasvatuksesta puhutaan ilman, että viitataan vain siihen, kuinka rangaista lasta tai asettaa rajoja. Tuo rajojen asettaminen on alkanut kyllästyttää, koska se usein merkitsee vain vanhempien omaa mukavuutta. Tietenkin lasta pitää suojata vaaroilta, mutta kun rajojen asettaminen on huomioitteni mukaan usein hyvien asioiden kieltämistä. Toisaalta taas lapsiin suhtaudutaan eräillä tahoilla täysin välinpitämättömästi, mitä osoittavat viimeaikaiset tapahtumat, joissa lapsia on käytetty hyväksi.

    Ongelma ei olekaan hyvät perheet, joissa on tietenkin vivahteita siitä, kuinka edistää lapsen etua. Ne perheet tavallisesti onnistuvat hyvin kasvatuksesta, ei lasta pahenna pienet epäonnistumiset ja menettelyjen eroavaisuudet, kunhan perusta eli lapsen arvostaminen on kunnossa. Eikä taida olla yhtä ainoaa oikeaa kasvatustapaa.

    Mutta kuinka saada kaikki ymmärtämään kasvatuksen merkitys? On perheitä, joissa kasvatus on hyvin autoritaarista ja joissa rakkaus on ehdollista tai sitä ei ole ollenkaan. Vanhemmat eivät kannusta, jättävät lapset yksin, tai sanovat lapsilleen, että näistä ei ole mihinkään, tappavat siis itsetunnon. Näistä kodeista syntyy traumaattisia lapsia, ja tällaisia koteja on Suomessa ja maailmassa liikaa.

  5. Lastentarhanopettajaliiton slogan joskus kertoi osuvasti että ”Rajat ovat rakkautta”.

    Rajojen asettaminen ei luonnollisestikaan saa merkitä sitä, että lasta rakastetaan vähemmän mikäli hän epäonnistuu rajojen kanssa. Ihmisten välinen sopusointu kuitenkin vaatii rajoja, eikä lasta pidä kasvattaa siihen valheeseen etteikö rajojen noudattaminen olisi yksi ihmisen perushyveistä.

  6. Päivitysilmoitus: 10 lyhyttä ajatusta | Ajattelun ammattilainen

  7. Todella hyvä ja ajatuksia herättävä teksti. Olen vastikään tutustunut Timo Purjon kirjoittamaan väitöskirjaan ”Väkivaltaisesta nuoruudesta vastuullisuuteen ihmisyyteen”. Allekirjoitan hyvin paljon ajatuksia ja käytännön malleja, joita Purjo esittää, ja hänen väitöskirjansa on ylipäänsä yksi kirjoista, joka on vaikuttanut minun ymmärrysmaailmaani todella syvästi.

    Väitöskirjan ”kohderyhmä” on hyvin eroava ainakin nimellisesti ”normaaleista” nuorista, mutta toisaalta, mikä todella erottaa nämä väkivaltaiset nuoret ”normaaleista” lapsista ja nuorista? Muutamia mainitakseni: rakastavien vanhempien ja kasvatuksen puute, vääristyneet asenteet itseä ja muita kohtaan, mustavalkoinen arvomaailma, sekä merkityksen tunteen puuttuminen. Asiat, joita ilman minusta olisi varmasti tullut ”poikkeava” nuori/aikuinen.

    Käytän lainausmerkkejä, koska vieroksun nykyään ihmisten luokittelemista ”sairaiksi”. Mielestäni elämässä voi tulla tilanteita ja tapahtumia, jotka voivat järkyttää kenen tahansa ihmisen perustasapainoa, jos muun muassa oman elämän pelastussuunnitelman rakentamiseen ei ole valmennettu. Ei ole pelkästään kyse siis siitä, että henkilö olisi jotenkin sairas tai epänormaali. Ja varsinkin, jos tällaisia tapahtumia sattuu varhaisella iällä, vaikutukset voivat olla erittäin haitallisia. Kyse on vain elämäntaidollisista ongelmista. Ehkä suoraviivaistan paljon, mutta asian selvyyden vuoksi esitin asian mainitulla tavalla.

    Tuntuu, että em. asiat ovat pieniä, mutta silmäni ovat kyllä avartuneet, että kuinka tärkeitä ne todella ovat. Asiat, joita ennen olen pitänyt itsestään selvyytenä kasvatuksessa ja vanhemmuudessa juuri oman kasvatuksen kautta, eivät todellakaan ole kaikkien lasten ja nuorten saatavilla. Kun uutisotsikot ovat muuttuneet oikeiksi ihmiseksi, suhtautuminen muihin ihmisiin ja asioihin on tuonut kyllä lisää nöyryyttä. Ne ”pienet” asiat kantavat pitkällä aikavälillä hedelmää ja auttavat lapsia ja nuoria rakentamaan vastuullisen ja inhimillisyyttä arvostavan elämän.

    Tarvitsemme enemmän välittämisen ja toisista huolehtimisen kulttuuria kilpailu- ja pärjäämiskulttuurin tilalle. Sokerin lainaaminen naapurista- perinne tuntuisi olevan katoamassa. Väistämättä, jos esimerkiksi koulussa tai viihdemediassa korostetaan liikaa paremmuutta, pärjäämistä ja ulkoisia hyveitä, yhteiskunnan ja ihmisten hyvinvointi luisuu väistämättä alaspäin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s