Jälkivalistuksellisessa ja maallistuneessa yhteiskunnassamme olemme luopuneet paljosta uskonnollisesta käsitteistöstä. Toki tähän on usein hyvä syy: uskonnon keinot selittää maailma näyttävät jäävän monesti kakkoseksi tieteelle. Tieteellinen maailmankuva on kuitenkin ohjannut myös ihmiskuvaa ajoittain kauas todellisista elämänongelmista.
Nykyaikainen, pitkälti saksalaisesta idealismista ponnistava jälkivalistuksen ajan ihmiskuva perustuu ajatukseen ihmisestä jonkinlaisena omavaltaisena toimijana. Idealistinen ihmiskuva perustuu ajatukseen siitä, että kykenemme ohjaamaan kokonaisvaltaisesti omaa toimintaamme. Tosi asiassa olemme kuitenkin usein ihan yhtä ihmeissämme kuin muutkin, jos saamme aikaa hyvää tai pahaa. Baarijonossa umpitunnelissa riehunutta Penaa harmittaa seuraavana aamuna varmaan kaikkein eniten, vaikka musta silmä olisi jäänytkin Pasille. Samaten maailman suurimmat nerot Edisonista Einsteiniin ovat olleet usein aika ihmeissään siitä, mistä heidän parhaimmat oivalluksensa oikeastaan tulivat.
Vaikka tietoisella ajattelullamme on iso merkitys siinä, miten toimimme, ei suurin osa toiminnastamme ole lainkaan siinä mittakaavassa ohjailtavissamme, kuin Kant kumppaneineen valisti. Suuri osa toiminnastamme perustuu nimittäin tiedostamattomaan ajatteluun. Tiedostamaton ajattelu puolestaan kehittyy harjaantumisen kautta. Ja se, miten ajattelu harjaantuu on vain osin omissa käsissämme.
Kristillisessä mytologiassa ihmisen ulkopuolisia vaikuttimia selitettiin enkeleillä ja demoneilla. Enkelit johdattivat ihmisiä kaidalle polulle toimimaan oikein ja moraalisesti suoraselkäisesti. Demonit puolestaan houkuttelivat riettaisiin rientoihin. Pahimmassa tapauksessa sarvipäät ottivat ihmispolon kokonaan valtaan. Aku Ankassa enkeli ja demoni istuvat olkapäillä ja repivät ihmistä eri suuntiin.
Freudin id ja superego eivät oikein selitä ilmiötä tyydyttävästi – eivätkä siihen pure nykyaikaisemmat peliteoreettiset tai kognitiivisen psykologian selitysmallitkaan. Kuitenkin nämä kaksi voimaa näyttäisivät arkikokemuksen valossa toimivan yhä inhimillisen toiminnan suuntaajina. Ohjaavatko ihmisten toimintaa siis sittenkin enkelit ja demonit?
Kuinka ollakaan, selitys enkeleille ja demoneille saattaa sittenkin löytyä tieteenkin puolelta. Ja vieläpä militantilta ateistilta Richard Dawkinsilta. Rohkenisin nimittäin väittää, että enkeleitä ja demoneita on ihan oikeasti olemassa.
Enkelit ja demonit ovat nimittäin meemejä.
Meemi on itseään kopioiva käyttäytymismalli tai tapa, joka tuottaa hyvän lopputuloksen. Sen on tuotettava hyvä lopputulos, koska muuten se karsiutuisi evoluution tuloksena pois. Se, minkälaisesta hyvästä on kyse, seuloo kuitenkin enkelimeemit demonimeemeistä.
Jos esimerkiksi Big Macista tulee hetkeksi hyvä olo, niiden ahmiminen selviää meeminä. Ja jos taas puhtaan ja prosessoimattoman ruoan syömiseen kannustava meemi aiheuttaa pitkän tähtäimen hyvää oloa, on sekin elinkelpoinen. Meemien on siis tuotettava hyvä lopputulos joko lyhyellä tai pitkällä tähtäimellä.
Enkelimeemin hyvä on pitkän tähtäimen hyvää. Enkelimeemit ovat käyttäytymismalleja, joita vedämme puoleemme erityisesti silloin, kun pyrimme saamaan aikaan hyvää pitkällä tähtäimellä – jopa oman välittömän hyvinvoinnin kustannuksella.
Demonimeemi puolestaan tähtää välittömään hyvään. Demonimeemit parveilevat siellä, missä välitön nautinto on ykkösasia, ja pitkän tähtäimen hyvä toisarvoista. Demonimeemi saa tarttumaan suklaapatukkaan, vaikka samalla jossain tiedostamattoman syövereissä enkelimeemi yrittääkin metelöidä siitä, että patukka siirtyy jäännöksettä vyötärölle.
Suurin osa toiminnastamme ohjautuu harjaantumisen kautta. Tiedostamattoman ajattelun kapasiteetti on noin 11 miljoonaa bittiä sekunnissa. Moraalisena agenttina toimiva tiedostava minä käsittelee puolestaan vaivaiset 45 bittiä sekunnissa – siis yhden kahdessadastuhannesosan tiedostamattomasta.
Päätöksen enkelien tai demonien kanssa vehtaamisesta voit kuitenkin tehdä itse. Jos päätät aktiivisesti pyrkiä pitkän tähtäimen hyvään, huomaat pian, etteivät välittömän nautinnon etusijalle asettavat käyttäytymismallit ole usein elinkelpoisia. Ja jos taas tarkoituksenasi on ottaa elämästä “kaikki irti”, ei kestävä kehitys ehkä ole sinua varten.
Suurin osa siitä, minkälaisia ihmisiä olemme määräytyy joka tapauksessa sen perusteella, minkälaisiksi ihmisiksi harjaannumme – eli vedämmekö puoleemme enkelimeemejä vai demonimeemejä. Kuten Aristoteles sanoi: “Olemme se, mitä toistuvasti teemme. Erinomaisuus onkin siis pohjimmiltaan vain tapa.”
Ajattelun ammattilainen 
Päivitysilmoitus: Tweets that mention Enkeleistä ja demoneista | Ajattelun ammattilainen -- Topsy.com
Aiheena meidan pimea puoli on varsin mielenkiintoinen ja samalla edelleen osittainen tabu. Harva oma tuttuni on esim. miettinyt mika heidan pimea puolensa on. Yhden mielenkiintoisen nakokulman aiheeseen on antanut Philip Zimbardo kirjallaan The Lucifer Effect. Kirja on aika ’explicit’ ja samalla mielenkiintoinen kun ottaa huomioon kirjailijan kokemukset mm. Stanfordin vankilakokeesta. http://www.amazon.com/Lucifer-Effect-Understanding-Good-People/dp/1400064112
Tero,
Kiitos kommentistasi! Olen tutustunut Zimbardon kokeeseen, tosin kirja ei ole entuudestaan tuttu. Mutta se nähdäkseni tukee hyvin ajatusta siitä, että aika iso osa käytöksestämme perustuu opittuihin automaattisiin mekanismeihin, ja pystymme vain rajallisesti vaikuttamaan tietoisesti omaan toimintaamme.
Mielestäni on kuitenkin tärkeää korostaa sitä, että pystymme silti vaikuttamaan. Uskoisin, että voimakastahtoinen ihminen osaisi toimia oikein jopa Zimbardon kokeessa tai Abu Ghraibissa – mutta paljon se vaatisi paukkuja.
Tarmo Kunnas: Paha
Susanna,
Kiitos linkistä. En ihan saanut kiinni siitä, miten tämä liittyi aiheeseen; haluaisitko vähän valaista, mistä Kunnaksen kirjassa on kysymys?
Kauhean sivistyneitä arvauksia en osaa heittää kysymyksiin, kuten.. Mitä pahuus on? Voiko hyvyyttä olla ilman pahuutta? Ovatko hyvä ja paha tasapainossa ts. lisääkö jonkin hyvän asian tekeminen pahuuttaa jossain toisaalla?
On mielenkiintoinen valinta haluaako tutkia pimeää puoltaan. Toisaalta olisi hyvä tuntea itsensä, mutta toisaalta tutustuessa pimeään puoleensa saattaa se alkaa kasvaa.
Uskon, että ihminen voi tehdä valinnan haluaako harjaantua hyvään vai pahaan. Moni tekee tämän varmasti tiedostamattomasti välinpitämättömyyttään.
Antti,
Hyviä ja tärkeitä huomioita. Erityisesti pimeään puoleen keskittymisen problematiikka on mielenkiintoinen kysymys: jos tuijottaa syvyyksiin, jossain vaiheessa syvyydet saattavat tuijottaa takaisin. Toisaalta, Sokratesta siteeraten tärkeintä on tuntea itsensä.
Nähdäkseni olennaista on kyetä tunnistamaan erilaisia automatisoituneita prosesseja silloin, jos ne alkavat haitata elämänlaatua. Pääasiassa toimivinta on mielestäni kuitenkin tässäkin asiassa ratkaisukeskeisyys: keskittymällä omiin hyviin puoliin ja vahvistamalla niitä myös pimeä puoli surkastuu joutuessaan vähälle käytölle :).
Juuri nain,
Kyllahan ehdottomasti tietoisen ja tiedostamattoman mielen asiat liittyvat oleellisesti seka Stanfordin vankilakokeeseen etta Milgramin tottelevaisuuskokeeseen, jotka ovat ilmeisesti ehka kaksi yleisimmin hyvaksyttya tallaista ”demoni” koetta.
Zimbardon kirja on kuitenkin apres-Stanford tyyppinen katsaus. Siina han argumentoi sen puoleen, etta meista jokainen on seka sadistinen (eika vain ~1% vaestosta) etta sankarin taidot omaava. Ja kuinka usein meista tulee ulos se enkeli tai demoni on varmasti hyvin paljon kiinni tiedostamattomasta mielesta, joka taas pohjautuu kulttuuriin, tapoihin yms. Kuitenkin minulle Zimbardon kirja toi sen fiiliksen, etta edes pieni asian tietoinen ajattelu voi olla ratkaiseva. Sen kautta voidaan vaikuttaa minimaalisesti myos tiedostamattomaan mieleen, mutta tama minimaalinen ”kahden millimetrin muutos” saattaa pidemmalla aikavalilla tuoda dramaattisesti erilaisia lopputuloksia.
Zimbardo usein kayttaa esimerkkeinaan ”tavallisia” ihmisia, jotka ovat tehneet yllattavia sankaritekoja. En tieda onko tama vain minun omaa romantisointia ja TV:n Saippusarjojen korviketta, mutta haluan uskoa jokaisen yksilon kykyyn vaikuttaa merkittaviinkin asioihin. Ja jos uskon etta se on totta, on se totta 🙂
Tero,
Kiitos kommentistasi! Olen samaa mieltä ja erityisesti loppukaneetista: jos uskot voivasi vaikuttaa, voit vaikuttaa ainakin jollakin tavalla; jos sen sijaan uskot, että et pysty, on varmaa, ettet pysty.
Milgramin tottelevaisuuskokeesta on esitetty mielenkiintoisia johtopäätöksiä. Useasti ympäristössä, joka opettaa meille ettei toisia saa vahingoittaa sekä että auktoriteetteja pitää totella, on näistä jälkimmäinen opetus vahvempi. Tämä taas herättää kysymyksen kyseenalaistamisen merkityksestä?
Antti,
Tämäkin on tärkeä huomio. Mistähän muuten johtuu, että nimenomaan auktoriteetin seuraaminen on näistä peruslähtökohdista voimakkaampi? Olisiko jotenkin taloudellisempaa toimia niin, että jos auktoriteetti kantaa vastuun, niin voi vain seurata robottina perässä?
Tosielämän sankaruutta on kuvannut kauniisti Jonathan Glover teoksessaan Ihmisyys. Hän kertoo ensimmäisen maailmansodan sotilaista, jotka jättivät tottelematta tappamiskäskyjä tilanteissa, joissa tappaminen koettiin jotenkin erityisen halpamaiseksi. Nämä sotilaat saivat usein kärsiä ratkaisustaan omissa nahoissaan. Tarinat antavat mukavan vastapainon Milgramin ja Zimbardon kokeille. Nähdäkseni tuo voimakkaan auktoriteetin läsnäolo (Milgram) ja mahdollisuus sadistisilla teoilla reposteluun (Zimbardo) täyttyvät myös sotatilanteessa. Valitettavasti en muista minkälaista yleistäviä tulkintoja Glover tarinoistaan veti vai vetikö mitään. Suosittelen kuitenkin kirjaa asiasta ja ihmisyydestä ylipäänsä kiinnostuneille, ja taidanpa kaivaa sen itsekin uudestaan esiin tämän innoittamana 🙂
Karoliina,
Kiitos mainiosta ja ilahduttavasta kommentistasi! Tämä nostaa esiin tärkeän seikan siitä,e ttä Milgramin ja Zimbardon kokeet eivät kuitenkaan edusta universaalisti ihmisluontoa, vaan vain hyvin kapeata otosta ihmisten toiminnasta tietynlaisessa keinotekoisessa koeasetelmassa.
Uskoisin, että auktoriteetin seuraamisen voimakkuus on hyvin kulttuurisidonnaista. Moni välttelee vastuuta ja tällaisessa tapauksessa se on helppoa siirtää auktoriteetille.