Tervetuloa totuuden jälkeiseen aikaan

Olet varmaan jakanut tämän hauskan Donald Trump-meemin. Olen itsekin luullakseni jakanut tämän aikanaan, ja eilenkin kun meemi alkoi taas kiertää sosiaalisessa mediassa, oli liipasinsormi herkässä. Sitten keksin kuitenkin kurkata, onko herkullinen lainaus totta.

No ei ole.

Me elämme totuudenjälkeistä aikaa. Jännä juttu on, ettei tämä totuudenjälkeisyys ole suinkaan syntynyt Facebookin ja Twitterin kautta. Ne vain lähinnä läpivalaisevat sen paremmin kuin koskaan aikaisemmin.

Kyse on tiedonsynnyn ongelmasta, joka on vaivannut ihmisajattelua vuosituhansia. Tästä totuuden suhteellisuudesta on syntynyt kokonaisia ajatussuuntia eksistentialismista kulttuurirelativismiin. Viime aikoina psykologit ovat innostuneet vahvistusvinoumasta: siitä, että sivuutamme useimmiten olemassaolevia uskomuksiamme haastavat väittämät.

Kun sanon me, tarkoitan sinä ja minä. Siis me – liberaalissa punavihreässä älykkökuplassa elävät sinänsä varmaan päältä päin katsoen ihan fiksut ihmiset – olemme vähintään yhtä idiootteja kuin ne ruostevyöhykkeen hillbillyt, joita me katsomme nenänvarttamme pitkin. Siis ne dorkat, jotka äänestivät nyt sitten Trumpin valtaan.

Mutta minkä Trumpin?

Tämän?

Vai tämän?

Vai tämän?

On esimerkiksi tavattoman mielenkiintoista selata Trumpin Twitter-tiliä ennen vaalikauden alkua. Misogynistisen kiihkoilijan sijaan Trumpin twiitit luovat vaikutelman lähinnä liberaalipolitiikasta innostuneesta self-help -gurusta. Voisiko olla, että tosi-TV-tähti ja myyntitykki on vaan soveltanut vaalikamppiksessaan oppejaan ja noudattanut vanhaa PR-kikkaa: any publicity is good publicity?

Sinä et tiedä mitään Donald Trumpista. Tämä johtuu siitä, että koko käsityksesi hänestä on syntynyt ihan poskettoman yksipuolisen mediatykityksen kautta – riippumatta siitä, kummassa kuplassa elät. Tieto on perusteltu tosi uskomus. Tosi iso osa uskomuksistasi Donald Trumpista (tai mistä tahansa palonarasta asiasta) ei vain ole totta.

Tästä tuskin tulee blogini suosituinta postausta. Myös me punavihreät liberaalit haluamme uskoa, että me tiedämme paremmin kuin muut. Eniten jakoja minun kuplassani saavatkin kirjoitukset, jotka kauhistelevat Trumpin valintaa. Samaten taas ”mamukriitikot” ja muut kohkaajat jakavat postauksia, jotka ihastelevat uutta miehekästä vapaan maailman johtajaa. Ei kukaan halua kuulla, että me olemme kaikki väärässä.

Yksi ratkaisu tähän toki on.

Voisimme nimittäin opetella mediakriittisyyttä.

Niin kuin esimerkiksi sen, että Snopes on ystävä. Kun ensi kerralla näet näpsäkän meemin, kurkkaa eka, mitä virheväittämiä ja urbaanilegendoja bongaavalla Snopesilla on asiasta sanottavana. Linkkaa vasta, jos Snopes näyttää vihreää. Tai jos meemisi jää Snopesin haaviin, linkkaa sen sijaan Snopesin teksti. Ja katso hämmästellen, miten jakamatta jättämäsi meemi saa tuhansia jakoja – ja totuutta puolustava linkkisi kaksi hyväksyvää nyökkäystä vähän nörtimmiltä kavereiltasi.

Sitä odotellessa suurimmaksi totuuden ideaalin ymmärtäjäksi jäänee Salaisten kansioiden Fox Mulder.

Totuus?

Se on tuolla jossakin.

Enkeleistä ja demoneista

Jälkivalistuksellisessa ja maallistuneessa yhteiskunnassamme olemme luopuneet paljosta uskonnollisesta käsitteistöstä. Toki tähän on usein hyvä syy: uskonnon keinot selittää maailma näyttävät jäävän monesti kakkoseksi tieteelle. Tieteellinen maailmankuva on kuitenkin ohjannut myös ihmiskuvaa ajoittain kauas todellisista elämänongelmista.

Nykyaikainen, pitkälti saksalaisesta idealismista ponnistava jälkivalistuksen ajan ihmiskuva perustuu ajatukseen ihmisestä jonkinlaisena omavaltaisena toimijana. Idealistinen ihmiskuva perustuu ajatukseen siitä, että kykenemme ohjaamaan kokonaisvaltaisesti omaa toimintaamme. Tosi asiassa olemme kuitenkin usein ihan yhtä ihmeissämme kuin muutkin, jos saamme aikaa hyvää tai pahaa. Baarijonossa umpitunnelissa riehunutta Penaa harmittaa seuraavana aamuna varmaan kaikkein eniten, vaikka musta silmä olisi jäänytkin Pasille. Samaten maailman suurimmat nerot Edisonista Einsteiniin ovat olleet usein aika ihmeissään siitä, mistä heidän parhaimmat oivalluksensa oikeastaan tulivat.

Vaikka tietoisella ajattelullamme on iso merkitys siinä, miten toimimme, ei suurin osa toiminnastamme ole lainkaan siinä mittakaavassa ohjailtavissamme, kuin Kant kumppaneineen valisti. Suuri osa toiminnastamme perustuu nimittäin tiedostamattomaan ajatteluun. Tiedostamaton ajattelu puolestaan kehittyy harjaantumisen kautta. Ja se, miten ajattelu harjaantuu on vain osin omissa käsissämme.

Kristillisessä mytologiassa ihmisen ulkopuolisia vaikuttimia selitettiin enkeleillä ja demoneilla. Enkelit johdattivat ihmisiä kaidalle polulle toimimaan oikein ja moraalisesti suoraselkäisesti. Demonit puolestaan houkuttelivat riettaisiin rientoihin. Pahimmassa tapauksessa sarvipäät ottivat ihmispolon kokonaan valtaan. Aku Ankassa enkeli ja demoni istuvat olkapäillä ja repivät ihmistä eri suuntiin.

Freudin id ja superego eivät oikein selitä ilmiötä tyydyttävästi – eivätkä siihen pure nykyaikaisemmat peliteoreettiset tai kognitiivisen psykologian selitysmallitkaan. Kuitenkin nämä kaksi voimaa näyttäisivät arkikokemuksen valossa toimivan yhä inhimillisen toiminnan suuntaajina. Ohjaavatko ihmisten toimintaa siis sittenkin enkelit ja demonit?

Kuinka ollakaan, selitys enkeleille ja demoneille saattaa sittenkin löytyä tieteenkin puolelta. Ja vieläpä militantilta ateistilta Richard Dawkinsilta. Rohkenisin nimittäin väittää, että enkeleitä ja demoneita on ihan oikeasti olemassa.

Enkelit ja demonit ovat nimittäin meemejä.

Meemi on itseään kopioiva käyttäytymismalli tai tapa, joka tuottaa hyvän lopputuloksen. Sen on tuotettava hyvä lopputulos, koska muuten se karsiutuisi evoluution tuloksena pois. Se, minkälaisesta hyvästä on kyse, seuloo kuitenkin enkelimeemit demonimeemeistä.

Jos esimerkiksi Big Macista tulee hetkeksi hyvä olo, niiden ahmiminen selviää meeminä. Ja jos taas puhtaan ja prosessoimattoman ruoan syömiseen kannustava meemi aiheuttaa pitkän tähtäimen hyvää oloa, on sekin elinkelpoinen. Meemien on siis tuotettava hyvä lopputulos joko lyhyellä tai pitkällä tähtäimellä.

Enkelimeemin hyvä on pitkän tähtäimen hyvää. Enkelimeemit ovat käyttäytymismalleja, joita vedämme puoleemme erityisesti silloin, kun pyrimme saamaan aikaan hyvää pitkällä tähtäimellä – jopa oman välittömän hyvinvoinnin kustannuksella.

Demonimeemi puolestaan tähtää välittömään hyvään. Demonimeemit parveilevat siellä, missä välitön nautinto on ykkösasia, ja pitkän tähtäimen hyvä toisarvoista. Demonimeemi saa tarttumaan suklaapatukkaan, vaikka samalla jossain tiedostamattoman syövereissä enkelimeemi yrittääkin metelöidä siitä, että patukka siirtyy jäännöksettä vyötärölle.

Suurin osa toiminnastamme ohjautuu harjaantumisen kautta. Tiedostamattoman ajattelun kapasiteetti on noin 11 miljoonaa bittiä sekunnissa. Moraalisena agenttina toimiva tiedostava minä käsittelee puolestaan vaivaiset 45 bittiä sekunnissa – siis yhden kahdessadastuhannesosan tiedostamattomasta.

Päätöksen enkelien tai demonien kanssa vehtaamisesta voit kuitenkin tehdä itse. Jos päätät aktiivisesti pyrkiä pitkän tähtäimen hyvään, huomaat pian, etteivät välittömän nautinnon etusijalle asettavat käyttäytymismallit ole usein elinkelpoisia. Ja jos taas tarkoituksenasi on ottaa elämästä “kaikki irti”, ei kestävä kehitys ehkä ole sinua varten.

Suurin osa siitä, minkälaisia ihmisiä olemme määräytyy joka tapauksessa sen perusteella, minkälaisiksi ihmisiksi harjaannumme – eli vedämmekö puoleemme enkelimeemejä vai demonimeemejä. Kuten Aristoteles sanoi: “Olemme se, mitä toistuvasti teemme. Erinomaisuus onkin siis pohjimmiltaan vain tapa.”