Mitä meidän pitäisi oppia lääketieteen kriisistä?

Perinteisen lääketutkimuksen ytimessä oleva kaksoissokkokoe on joutunut viime aikoina kriisiin. On käynyt ilmi, että esimerkiksi masennuslääketutkimuksessa ei ole osattu sulkeistaa koeasetelmaan vaikuttavia tekijöitä oikein. Näyttää siltä, että sokeritabletti tepsii masennukseen siinä, missä Prozac-lääkekin.

Lääketutkimusta hämärtävät myös lääkeyhtiöiden eturistiriidat, ja liittyypä alaan ihan suoraa epärehellisyyttäkin. Näistä syistä on alati epävarmempaa, mitkä markkinoilla olevat lääkkeet oikeasti tekevät sen, minkä lupaavat. Perinteinen, molekyylibiologiasta ponnistava lääketutkimus voi sitä paitsi raapaista vain pintaa siitä monimuotoisuudesta, joka ihminen on. Tiedämme yhä ihan tolkuttoman vähän esimerkiksi ihmisen hermoston tai aineenvaihdunnan toiminnasta.

Lääketeollisuus onkin vain yksi instrumentti monien joukossa, joilla ihmistä riivaavia vaivoja voidaan hoitaa.

Ranskassa saa nykyään reseptillä joko perinteisen tai homeopaattisen lääkkeen. Masennukseen puree myös maisemanvaihdos tai metsässä kävely. Ja vaihtoehtohoidot, esimerkiksi akupunktio, saavat yhä kasvavaa kannatusta kovankin lääketieteen kannattajien puolelta. Usko lääketieteen ylivertaisuuteen ei lepää todellisuuspohjalla: viime kädessä kyse on empiirisestä tieteestä, jossa tutkimuskohde on vieläpä yksi hankalimpia: elävä ihminen.

Jos kaksoissokkokoe ei takaakaan sitä luotettavuutta, jonka tiede on meille luvannut, on syytä arvioida kriittisesti muita tiedon lähteitä, joiden varassa voidaan ihmistä hoitaa. On typeryyttä sivuuttaa se valtava tiedon määrä, jota eri kulttuureissa on vuosisatojen varrella kertynyt. Tämä ei tosin myöskään tarkoita sitä, että Buranat pitää vetää vessanpytystä alas, ja pakata lääkekaappi täyteen goji-marjaa. Perinteisen laboratoriolähtöisen tiedon rinnalle pitäisi kuitenkin nostaa myös perimätieto ja vaihtoehtoiset hoitomenetelmät.

Oireen hoidossa molekyylilääketiede toimii usein ensiluokkaisesti. Syöpään puree yhä sädehoito, ja päänsärkyyn Burana. Kokonaisvaltaisemmassa taudinkuvassa ei pelkän oireen hoitaminen kuitenkaan riitä. Näyttää yhä enemmän siltä, että diabeteksen kamppaakin tehokkaimmin terve ja monipuolinen ruokavalio ja liikunta; ja jäykkään niskaan voi tehokkain apu löytyä akupunktiosta tai peräti vyöhyketerapiasta. Masennusta ja stressiä ehkäisevät puolestaan luonnossa samoilu, kutsumukselliset elämänvalinnat ja positiivinen ajattelu.

Laboratoriotutkimukset eivät ole välttämättä sen luotettavampia, kuin sademetsäshamaaninkaan vuosituhantinen perimätieto. Olisi hyvä ottaa käyttöön koko se osaamisen kirjo, jolla kykenemme ihmisiä hoitamaan.

27 thoughts on “Mitä meidän pitäisi oppia lääketieteen kriisistä?

  1. Stressi se on joka tappaa. Suuri osa kaikista vaivoista on sen oireita. Tuosta alkuun,
    Ref:
    http://www.sk3ptik.eu/blog/?p=347

    Mitä sitten tulee homeopatiaan,
    Ref:
    http://www.skepdic.com/homeo.html

    Siitä toki ollaan samaa mieltä, että lääketieteen suhteen on todella paljon epäselvyyksiä ja taloudelliset intressit ja siihen liittyvä lobbaaminen hämmentävät tilannetta entisestään. Nyrkkisääntö lienee, että better the devil you know, eli että käyttää lääkkeitä joiden tietää jo sopivan itselle, jos ne vaan mitenkään puree.

    Kai parasta olisi keskittyä sairauksien ehkäisyyn, mutta sekin on helpommin sanottu kuin tehty. Vanhat säännöt siis pätee sen suhteen, että pitäisi nukkua se 7h joka yö, koska sitä vähempi nukkuminen heikentää immuniteettia. Yötyö ja vuorotyöt on selkeästi epäterveellisiä. Sitä tosin varmaan on kaikki istumatyökin.

    Liikkua pitäisi niin paljon kun vaan ehtii ja jaksaa, mutta ei liian raskaasti, koska se taas altistaa sairauksille. Huippu-urheilijat sairastelee paljon liian kovan rasituksen takia. Ja ruoan suhteen it’s pretty much up in the air. Nykyään on todella vaikea sanoa, mitä oikeasti olisi viisasta syödä, mutta varmaan monipuolisesti syömällä onnistuu edes tekemään jotain oikein.

    Tulee mieleen mummoni sanat: ”Yks mies söi leipää ja kuoli.”. Näin se vähän on, we all die of something. Lienee kuitenkin viisasta pyrkiä elämään terveellisesti, mutta liiempiä asiasta stressaamatta, kun sekään ei oo hyvästä. 🙂

    Ja mä kyl katon noi kaikenmaailman hoitomuodot aina skepdic.com:mista, ennenku lähen mukaan mihinkään hopotukseen. Ei niin, ettei se pelkkä plaseboefekti auttais. Sehän auttaa vaikka sen tietäis. Sekin on niin ihme juttu, mut jotenkin me osataan parantaa itseämme, kun vaan koemme, että meitä hoidetaan. Jotenkin tulee mieleen, että olis senkin voinu virittää toimimaan ihan itsestään, mutta eipä se evoluutio näitä hommia kynällä paperille suunnittele. Tulee välillä vähän sutta ja sitten taas sekundaa.

    • Olen kanssasi samaa mieltä, että ”..parasta olisi keskittyä sairauksien ehkäisyyn..”. Koska olemme erilaisia, meille sopivat myös erilaiset elämäntavat. Itse pyrin keskittymään oman kehoni kuunteluun, jotta voisin optimoida sen toimintaa. Ravinnossa pyrin keskittymään laatuun. Ainaisten dieettikeskustelujen tilalla näkisin mielelläni enemmän laatukeskusteluja. Näissä pohdittaisiin ”Millaista on laadukas liha?”, ”Entä millaista on laadukas rasva, sokeri yms.”.

      ”Mikään ei ole myrkyllistä ja kaikki on myrkyllistä, oleellista on määrät.”

    • Susanna,

      Nähdäkseni placebon vähättely on juuri oireellista länsimaisessa näkökulmassa: jos asiasta ei ole teoreettista näyttöä, ei se voi olla todellista. Oma positioni on, että jos jokin toimii (mikä ikinä ”toimimisen” mittari onkaan), siitä kannatta pitää kiinni.

      Tiede tarjoaa toki yhden kaikkein tehokkaimmista välineistä toimivien ratkaisujen löytämiseksi. Se ei vain ole ainoa käytettävissä oleva väline.

      Tässä aiheesta hieman enemmän:
      https://ajattelunammattilainen.fi/2010/03/24/placebo-silmanlumetta/

  2. Lauri,

    Teet tossa kategoriavirheen. Plasebokontrolloitu kaksoissokkokoe ei ole minkäänlaisessa kriisissä luotettavaa tietoa tuottavana koeasetelmana. Se on yhä, ja tulee olemaan vielä pitkän aikaa, parhaita ja luotettavimpia tapoja testata mitään ihmisillä, oli kyse perinnehoidoista tai teollisuustuotteista.

    Se, mikä todella on kriisissä, on vertaisarvioitu tieteellinen julkisuus lääketieteessä. Se on toistuvasti epäonnistunut kontrolloimaan tahallista fuulaa ja huonoa tiedettä, eli on osoittautunut huonoksi laadun kontrolloijaksi. Tästä syystä synkkä varjo lepää lääketutkimuksen yllä: emme tiedä, mitkä koeasetelmat on tehty hyvin (tai ylipäänsä tehty) ja mitkä ei.

    Siitä, että peer review ei suodata toivottavalla tavalla puppua ja ohjaa tiedettä rosvosektorille, ei seuraa millään ilveellä, että shamanistiset ym. perinteet olisivat rinnastettavia – eikä missään nimessä ylivoimaisia – tiedonlähteitä kaksoissokkokokeen edessä.

    Kyllähän perinnetiedosta ammennetaan koko ajan hirvittäviä määriä tietoa lääketutkimukseen, jopa roistoiluihin asti (ns. biopiratismi). Se, että joku on todettu perinteessä toimivaksi, on indikaatio siitä, että se toimii ihan oikeasti.

    Mutta ”Se toimii!” – tämä on faktaväite. Tällä hetkellä paras ja luotettavin tapa saada selville, pitääkö se lopulta paikkansa, on plasebokontrolloitu kaksoissokkokoe.

    • …Ironista kyllä, tietomme plasebon hoitavista vaikutuksista tiedämme kaksoissokkokokeen johdosta (eli plasebo on monissa suhteissa parempi kuin ei mitään, ja toisinaan jopa parempi kuin vakiintuneet lääkkeet). Oikeastaan se syy, miksi lääketieteessä ylipäänsä pidetään plasebokontrolloitua kaksoissokkokoetta parhaana mahdollisena on, että muut menetelmät eivät tuota juuri sitä tärkeintä tietoa: miten tämä hoito vaikuttaa kokonaiseen ihmiseen.

      Ilman kaksoissokkotestaamista emme tiedä, a) mikä on myrkyllistä (kr. farmakon = myrkky, lääke), b) mikä on toimivaa millekin ryhmälle milläkin annostuksilla, c) mitä muita vaikutuksia aineella on. Tästä syystä perinnehoidot ovat täynnä a) haitallisia, b) toimimattomia, c) täysin arvaamattomia hoitomuotoja.

      Hyvä lääketiede tuottaa juuri kuvailemasi vaihtoehdot: jos kävelylle lähteminen on yhtä hyvä hoitomuoto depikseen kuin lääketeollisuuden lobbaama pacman-elämä, kuka tahansa tieteellisesti oikein ajatteleva lääkäri suosittelee sitä. Ja täähän on just se avainongelma tossa tieteen kieroumassa: näitä ei testata.

      • Markus,

        Kuten alla kirjoitin, en suinkaan halua luopua kaksoissokosta – vain alleviivata sen käyttövarmuutta.

        Yksi olennainen juttu on vielä kaksoissokkokokeen käyttöala. On nimittäin aika paljon sellaisia elämänaloja, joita ei oikein voi järkevästi testata tällaisin menetelmin. Tästä lisää keskiviikon postauksessa.

    • Markus,

      Koko kaksoissokkokoe sisältää valtavan määrän problemaattisia taustaolettamuksia, jopa sen jälkeen kun tiedejulkaisun ongelmakohdat jätetään huomioimatta. Tässä muutama:

      1) Pystymme kontrolloimaan valtavan määrän muuttujia ja sulkeistamaan ne koeasetelman ulkopuolelle (vrt. SSRI-kokeet ja pahoinvointi.)
      2) Pystymme sulkemaan ihmisen sisäiset ja systeemiset autonomiset ominaisuudet koeasetelman ulkopuolelle (vrt. stressin aiheuttama taudinoireiden vähentyminen tai piristyminen auringonpaisteessa.)
      3) Pystymme kontrolloimaan lääkkeen ja placebon välisen vaikutuseron (vrt. 2).
      4) Pystymme sulkemaan ihmisen laboratorio-olosuhteissa elinympäristöstään eristettyyn tilaan ja ulottamaan tässä täysin luonnottomassa ympäristössä saadut tulokset arjen tuoksinaan. (Tätä tehdään erityisesti neurotieteissä ihan koko ajan; fMRI-laitetta kun on vähän hankala kuljetella luonnossa.)

      Lääketieteellisessä tutkimuksessa on myös hyvä huomata, että aika iso osa lääketieteellisestä tutkimuksesta perustuu kuolleen ruumiin sekä eläinten tutkimukseen ja näistä johdettuihin yleistyksiin.

      Loppukaneettina: toki kaksoissokkokoe toimii – en suinkaan ehdota, että se pitäisi heittää menemään. Kantani on, että kaksoissokkokoe on oivallinen fallibilistinen tieteellinen instrumentti. Mutta tiedostamalla sen fallibilistisuuden on mahdollista nähdä, että muitakin instrumentteja on saatavilla.

      En siis myöskään sano, että shamaanin tieto olisi jotenkin *parempaa* kuin tiedemiehen: shamaani tappaa potilaansa syöttämällä hänelle väärän juuren. Lääkäri puolestaan sädehoidattaa vahingossa bakteeri-infektion saanutta potilasta ja tulos on sama.

      Länsitieteessä on paljon hyvää – mutta se ei ole niin edistynyttä kuin meille on koulussa opetettu. Tämän takia on hyvä pitää silmät auki *myös* vaihtoehdoille – toki kriittisessä ja pragmaattisessa mielessä.

      • Osut tässä mielestäni naulan kantaan: ”Laboratoriotutkimukset eivät ole välttämättä sen luotettavampia, kuin sademetsäshamaaninkaan vuosituhantinen perimätieto.”

        Usein ajattelemme joko-tai, pyrkien löytämään yhden totuuden. Monesti alasta riippumatta kannustaisin sekä-että-tyyppiseen ajatteluun, jossa pyrkisimme ennakkoluulottomasti löytämään parhaat ja toimivimmat käytännöt ympäriltämme.

      • Lauri,

        Totta kai kaikissa koeasetelmissa joutuu tekemään ceteris paribus -klausuuleja. Siksihän niitä kokeita tehdään niin paljon eri ryhmille, ja vasta sitten varovaisesti ilmoitetaan alustavista tuloksista, kun todistusaineisto alkaa raskauttamaan. Pidetään vertailu reiluna: minkälaista fallibilistista ceteris paribus -sulkeistamista tuumit shamaanin harrastavan, kun hän tanssii lääketanssia ajaakseen pahoja henkiä pois? Ja kerro toki enemmän homeopatian fallibilismista! 😉

        Perimätiedon yms. heivaaminen päistikkaa on toki yhtä pöhköä kuin dyykata suoraan vaihtoehto-bandwagoniin. Naiivi skientismi, joka ei tunnusta tieteen erehtyväisyyttä ei eroa juurikaan kilpailijastaan. Onneksi tätä ei harrasteta lääketieteen etunenässä, jossa pikemminkin ryöstölouhitaan perimätietoja.

        Jotenkin haluaisin alleviivata sitä, että nämä huomiot ulkoilun masennusta parantavasta vaikutuksesta, plasebon toimivuudesta, myönteiseen fokusoimisen hyvästä vaikutuksesta terveyteen et cetera ovat monet *lääketieteen sisäisiä* tuloksia, siis heidän itsensä tuottamaa. Siksi on kyseenalaista ja ehkä aavistuksen epäreilua tarjoilla niitä vaihtoehtona lääketieteelle, ikään kuin oivalluksina ulkopuolelta: ”Ettepä lääketieteilijät tätäkään hoksanneet!” Saati niputtaa näitä samaan leiriin homeopatian tai kristalliparannuksen kanssa.

        Johtopäätöksestä olen toki samaa mieltä.

      • Markus,

        Ceteris paribus – ajatus koeasetelmaan vaikuttamattomien elementtien sulkeistamisesta – on osa länsimaisen lääketieteen paradigmaa. Koko pointtini on, että tämän paradigman *ulkopuolella* voi olla juttuja, jotka länsilasien läpi tarkasteltuna ovat mielettömiä, mutta jotka toimivat oman ajattelutapansa puitteissa.

        Siksi toisekseen, koko ceteris paribus -klausuuli törmää yllä listattujen ongelmien kohtaan 1): on aika posketon oletus, että pystyisimme oikeasti erottamaan jonkin osan systeemistä ja tarkastelemaan sitä irrallaan muusta toimintaympäristöstään.

        Tästä esimerkiksi SSRI-skandaali on oivallinen esimerkki: koeasetelmaa tehneet (käsittääkseni erittäin ammattitaitoiset ja rehelliset) tutkijat eivät tulleet ajatelleeksi sitä, että aidon lääkkeen aiheuttamat *sivuvaikutukset* (kuten pahoinvointi) voisivat edistää masennuksesta paranemista. Muuttujia on aina ihan valtavasti, ja on aika röyhkeä oletus, että pystyisimme oikeasti sulkeistamaan kokeesta kaikki muut paitsi testattavan muuttujan.

        Tämähän on koko laboratoriotestaamisen ongelma: oikeassa elämässä kun useimmiten pätee ceteris non paribus sunt – muut seikat *eivät* ole kentälle siirryttäessä samoin kuin koetta tehtäessä.

      • Lauri,

        Melkein väittäisin, että kuvailemaasi paradigmaa ei oikeastaan ole: lääketestauksen faasi IV eli labran ulkopuolinen testaaminen ”kadullahan” on juuri tota, että katotaan miten pilsu toimii, kun klausuuleja ei voi tehdä. Kun uusi pilsu tulee labrasta markkinoille, seuraa monta vuotta aktiivista tiedonkeruuta, että toimiiko se vai ei.

        Se mitä labrassa (faasi III) testataan, on a) turvallisen annostuksen rajat, ja b) vaikuttavuustasot eri ryhmillä (paino, sukupuoli, ikä jne.). Se, miten lääke oikeasti toimii kontrolloimattomassa ympäristössä, saadaan tietää vasta jälkikäteen. Lääketieteessä ollaan aika hyvin perillä siitä, kuinka epätoivoisen monimutkainen olio ihminen on.

        Ongelma on se, että toi on isoa bisnestä, jolloin paineet vääristää tätä objektiivisuuteen tähtäävää tiedonkeruuta on kovat. Ja toinen, ensimmäisestä seuraava ongelma on toki tää ”kenttälääkärien” toisinaan perusteeton pilleriuskovaisuus. Medikalisaatio tietty on oma vahvasti tähän liittyvä ja huisin kiinnostava aiheensa, mutta se taas ei liity itse tieteelliseen menetelmään juur mitenkään. Eli tahtoisin rajata kritiikin kohdetta ns. oikeaan puuhun.

      • Markus,

        Riippumatta siitä, onko olemassa jotain yhtenäistä ja monoliittista länsitiedettä, tarkoitin vain sitä, etteivät ceteris paribus -tyyppiset reunaehdot ole lainkaan relevantteja monessa muussa viitekehyksessä.

        Veikeää on, että mainitsemasi ”faasi IV” on juuri se, mitä oikeastaan leipätekstissäni puolustan: se goji-marja tai acai-mehu voi olla ihan oikeasti hyväksi, vaikkei sitä olisikaan (vielä) tieteellisesti todistettu. Ja tämä selviää nimenomaan yrityksen ja erehdyksen kautta. Monista tämä sukupolvien ja kulttuurin yli, ja tuloksena on perimätieto.

        Summa summarum: lääketiede on itsessään kokoelma fantastisia instrumentteja, joilla voidaan hoitaa ihmistä. Ja sitten on myös muita fantastisia instrumentteja. Käytetään niitä, jotka toimivat.

      • Lauri,

        Lääketieteellinen tutkimus on tapa puhtaaksiviljellä ja nopeuttaa tätä yrityksen ja erehdyksen menetelmää niin, ettei meidän tarvitse odottaa tuhatta vuotta sanoaksemme varmuudella, onko gojimarja tai acai-mehu hyväksi, huonoksi tai täysin yhdentekevää. Ja muistuttaisin, että monet asiat, mitä perimätiedon valossa on pidetty hyvänä ajatuksena, on osoittautuneet vaarallisiksi, haitallisiksi tai tehottomiksi; samoin kuin monet perimätiedon varoittelemat vaarattomiksi. Emme tietäisi näistä, ellei näitä olisi testattu tieteellisesti.

        Paras tapa selvittää mikä toimii, mikä ei (ja mikä on suorastaan vaarallista), on plasebokontrolloitu kaksoissokkokoe, jolloin saadaan viitteet onko tökötillä jotain vaikutusta johonkin suuntaan kontrolloidussa ympäristössä, ja sen jälkeen katsotaan, toimiiko se myös ”oikeassa elämässä”. Perimätieto yksinään on musta laatikko.

      • ”monet asiat, mitä perimätiedon valossa on pidetty hyvänä ajatuksena, on osoittautuneet vaarallisiksi, haitallisiksi tai tehottomiksi”

        Samaten monet asiat, joita lääketutkimuksen valossa on pidetty hyvänä ajatuksena, ovat osoittautuneet vaarallisiksi, haitallisiksi tai tehottomiksi. Nopea heitto kuhunkin kategoriaan: Vioxx, talidomidi ja Prozac, vastaavasti.

        ”samoin kuin monet perimätiedon varoittelemat vaarattomiksi”

        Ja samaten monet lääketieteen varoittelemat asiat ovat osoittautuneet vaarattomiksi, esimerkiksi kova rasva.

        ”Paras tapa selvittää mikä toimii, mikä ei (ja mikä on suorastaan vaarallista), on plasebokontrolloitu kaksoissokkokoe…”

        Tämä on *hyvä* tapa. Mutta en ole nähnyt missään vertaisarvioitua plasebokontrolloitua kaksoissokkokoetta, joka osoittaisi, että kyseessä on *paras* tapa. 😀

      • Lauri,

        Kun nyt asettelet perimätiedon ja tieteellisen tutkimuksen rinnakkain, salli minun vastustaa helppoa relativismia vielä muutamalla pointilla:

        a) Se ei tainnut kuitenkaan olla perimätieto, joka paljasti Vioxx:in, talidomidin ja Prozacin. Ja esim. Vioxx:issa kyse oli ihan suoraan firman tahallisesta tiedon pimittämisestä tiedeyhteisöltä ja valehtelusta, ei tieteellisen menetelmän ”fallibilistisuudesta” tai rinnastumisesta kuulopuheisiin.

        b) Perimätieto ei ole *menetelmä*, siinä missä esim. kaksoissokko ja muut lääketieteen arsenaaliin kuuluvat tavat saada asioita selville. Perimätieto on suuri bulkki usein toisensa poissulkevia väittämiä, joiden paikkansa pitävyyttä emme tiedä, ellemme tutki. Esim. kaksoissokkokokein.

        c) Lähtöasetelmanasi tuntuisi olevan ”se toimii jos ei toisin todisteta” (korjaa jos olen väärässä). Tällöin sysäät todistustaakan negatiivisen (”se ei toimi”) väittäjälle. Mutta kuten varmasti logiikasta tiedät: negatiivista ei voi todistaa. Tästä syystä todistustaakka on aina positiivisen väitteen (esim. ”se toimii”) esittäjällä.

      • …Mikä ei tietenkään tarkoita – kuten sanottu – että hylkäisin perimätiedon täysin hyvänä indikaatioiden lähteenä. Kuten sitä lääketieteessä käytetäänkin. Luotan vain länsimaisen lääketieteen jo 2500-vuotiseen perinteeseen, joka on tuottanut meille jotain niin hienoa ja luotettavaa kuten kaksoissokko, yrityksen ja erehdyksen kautta. 😉

        Mutta voimme ehkä siivota tätä keskustelua tuopin äärelle. 🙂

  3. Keskustelussa on myös hyvä ottaa huomioon terveystaloudellinen aspekti. Terveys ja terveydenhoito ovat ihmisten arvostusten yläpäässä ja siksi suuntaamme niihin runsaasti varoja. Tämäkään kaivo ei ole pohjaton, vaan resurssit on AINA kohdennettava järkevästi. Mielestäni tieteellinen perusta (RCT) oikea tapa päättää miten ja mihin rahat terveydenhuollossa käytetään. Toki näin varakas yhteiskunta voi päättää asioista myös arvopohjalta, mutta lähtökohtaisesti jonkin intervention tms. tieteellinen näyttö pitäisi olla vahvaa, ennenkuin sitä aletaan julkisesti tarjoamaan.

    Primum non nocere,

    Mikko

    • Mikko,

      Kiitos mielenkiintoisesta kommentista. Kuulisin mielelläni näkemyksesi siitä, miksi tarkalleen juuri tieteellinen perusta on oikea tapa päättää. Argumentaationihan nojaa pitkälti siihen, että kriteerit, joilla olemme tieteellisen metodin käyttöä voimakkaasti puoltaneet eivät välttämättä ole sittenkään niin vahvat, kuin olemme aiemmin luulleet. Tällöin keskustelua voitaisiin avata myös toisenlaisille näkökulmille.

      Ongelmana on mielestäni juuri se, että *vaikka* jonkin intervention tieteellinen näyttö olisi vahvaa, ei ole sanottu, että se oikeasti toimisi tai olisi harmiton. Vrt. esim. parin vuoden takainen Vioxx-skandaali. Tieteen nimissä tehdään myös kaikenlaista ihan tavattoman pöhköä – kurkkaamalla esimerkiksi ravitsemussuositusten historiaa näkyy aika selvästi, miten tiede kyykkää siinä vaiheessa kun muuttujien määrä kasvaa riittävän suureksi.

      Summattakoon vaikka näin: vaikka tiede tarjoaa meille hienot ja toimivat työkalut, ei se suinkaan tarjoa ainoita toimivia työkaluja.

  4. Terveydenhuollon toimenpiteiden ja lääkitysten tulee olla näyttöön perustuvia, koska tieteellinen perus-ta antaa meille parhaan käsityksen interventioiden tehosta. Jokaista toimenpidettä suunniteltaessa tai lääkitystä määrätessä tulisi jokaisen potilaan kohdalla yksilöllisesti punnita, että edustaako hän sen kaltaista joukkoa, jolla kyseinen interventio on tutkittu ja hyväksi havaittu. Liiallinen yleistäminen johtaa vain haittojen ja ongelmien korostumiseen. Tässä todennäköisesti piilee myös New Yorkerin artikkelis-sa esitetyn ongelman syy. Kun tutkittavien potilaiden määrä tutkimuksessa kasvaa, samalla kasvaa myös potilasjoukon heterogeenisuus. Tällöin alustava hieno tulos (joka on usein toteutettu huolellisesti valitulla pienellä potilasjoukolla) hukkuu yksilöiden erilaisuuksien loputtomaan monimuotoisuuteen.

    Tarkkuutta siis potilaiden valintaan jo tutkimusvaiheessa ja toisaalta tuloksia sovellettaessa. Esim. Vioxx (rofekoksibi) oli mahtava COX-2 selektiivinen, vatsaystävällinen tulehduskipulääke, mutta EI POTILAILLE, JOILLA ON SYDÄNSAIRAUS.

    Fallibilismi pätee ilman muuta. Tutkittu tieto on pätevää vain niin kauan, kunnes uudempi tutkittu tieto osoittaa sen vääräksi.

  5. 🙂 Hauskaa keskustelua täällä, piti tulla ihan kommentoimaan. Kovin on taas lääketiede kirvottanut kielenkantoja. Itsestäni on tullut oikea lääkkeiden vastustaja tässä viimeaikoina, omakohtaisten pitkäaikaisten empiiristen tutkimusten kautta. (Asennevaroitus!) Tuolla nuppipuolella nimittäin nuo lääkkeet olivat lähestulkoon kaikki jotain (asenteellisesti ilmaistuna epäonnistuneita) epilepsialääkkeitä, joita kokeilujen jälkeen oli todettu ’toimivan’ myös psyykkisissä sairauksissa. Siis tarvittiinhan niistä nuo kehityskustannukset ainakin takaisin. Tuo psyykepuoli on takuuvarma takaisinmaksaja. Sinne vain. Aina siellä joku on, joka kokee saavansa avun. Placeboilla olisi varmasti ollut sama vaikutus siellä, ja rahaa säästyisi ja monet noista lääkkeistä ovat vaarallisia terveydelle, joten placebo olisi turvallisempikin.
    Psyykessäkin tulisi hoitaa aina syytä eikä oiretta.

  6. ”Psyykessäkin tulisi hoitaa aina syytä eikä oiretta.”

    Itseasiassa syytä nimenomaan hoidetaan. SSRI:t (selektiiviset serotoniinin takaisioton estäjät, ylivoimaisesti suurin masennuslääkeryhmä) lisäävät serotoniinin määrää hermosolujen liitoskohdissa palauttaen serotoniintasot takaisin ”normaali tasolle” (siis tasolle, jolla ne ovat ei-masentuneessa väestössä). Serotoniinin vähyys on alakulon ja masentuneisuuden syy.

    Voidaanko serotoniinitasoa nostaa muilla (ei lääkkeellisillä keinoilla) ja mikä alunalkaen aiheuttaa serotoniinitason laskun, ovatkin avoimia kysymyksiä, joskin aktiivisen tutkimuksen alla 🙂

    • Ihan nopea huomio: jos serotoniinitasojen romahdus johtuu siitä, että potilas on juuri saanut potkut ja kokenut avioeron, ei masennuksen syy kai ole serotoniinivajauksessa?

      Samaten, jos puoli kiloa kyljystä päivässä vetävä kaveri kärsii sydänvaivoista, seuraako tauti valtimoiden kalkkeumista – vai huonoista ruokatottumuksista?

      Tämä on länsilääketieteen perusongelma: kuvitellaan, että ongelmat voidaan eristää yksittäisiin tekijöihin, jotka eliminoimalla ongelmat ratkeavat. Usein todellinen syy on kuitenkin hoidetun oireen taustalla vaikuttava systeeminen tekijä, esimerkiksi sosiaaliset suhteet tai ruokatottumukset.

  7. Kiitos Lauri. 😀 Tuota juuri tarkoitin. Hassua tämä tämmöinen metsää-puilta- ajattelu joskus. Ja huvittavaa.

  8. Lauri, etkö esimerkissäsi juuri syyllisty yksittäisen proksimaalisen tekijän eristämiseen?

    Ongelmana on tietysti se, että sairaudet (niin mielen kuin kehonkin) ovat hyvin monitekijäisiä. Tällöin myös optimaalinen hoitostrategia kohdentuu useisiin eri tekijöihin. Usein käytännön ongelmaksi muodostuvat proksimaalisten ongelmien luokse pääseminen, jos niitä ylipäätänsä kyetään tunnistamaan. Tähän kun liittää vielä erilaisten osatekijöiden konvergenssin koko sairauden synnyssä, on mielestäni hyvinkin perusteltua hoitaa esimerkiksi SSRI-lääkityksellä masennusta. Serotoniini signaloinnin vajaus de facto johtaa alakuloon ja masennukseen (nykytiedon mukaan), avioero tai irtisanomiset eivät välttämättä. Lopputulos oikeuttaa keinot, vai miten se amerikkalainen sanonta menee. Kukin hoitakoon kehoaan ja mieltään kuten tahtoo, mutta jos länsimaisen lääketieteen puoleen kääntyy, niin keinot ovat suurimmaksi osaksi hyväksi havaittuja, turvallisia ja tehokkaita.

    Jos palataan vielä kirjoituksesi loppukaneettiin, että tulisiko meidän olla avarakatseisempia ottaa koko osaamisen kirjo käyttöömme. Ehdottomasti. Valitettavasti vain Big Pharma tekee sen puolestamme, jos jollain on vaikutusta, se muutetaan helposti rahaksi ja humpuuki jää shamaaneille.

    Alan päästä jyvälle kirjeshakin viehätyksestä.

    Mikko

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s