Maanantain blogikirjoituksessa kirjoitin siitä, että on olemassa kahdenlaista positiivisuutta. Tekopirteä muikeilu on lähinnä ärsyttävää, ja pahimmassa tapauksessa jopa tuhoisaa. Mutta ratkaisukeskeinen ajattelu – siis optimistinen elämänasenne – on nähdäkseni erittäin tärkeää hyvinvoinnin kannalta.
Positiivisuus kannustaa rikkomaan rajoja.
Jos lähtöasenne on negatiivinen, eli ongelmakeskeinen, ei motivaatio pysy pitkään korkealla vastoinkäymisten yllättäessä. Kun tulee takapakkia, on negatiivisella elämänasenteella helppoa jäädä soimaamaan itseään tai toisia. Tällöin huomio kiinnittyy siihen, mikä meni pieleen – ei siihen, miten tästä päästään eteenpäin.
Positiivisella asenteella on sen sijaan mahdollista tarkastella tulevaa uusin silmin. Vaikka nyt tulikin takapakkia, ei se tarkoita sitä, että tähän pitäisi tyytyä. Päin vastoin: omilla toimilla on valtavan paljon vaikutusta omalle hyvinvoinnille.
Negatiiviselle asenteelle on tyypillistä vastoinkäymisistä surkuttelu ja tulevaisuudesta murehtiminen. Nämä reaktiot tulevat muikeimmallekin bumtsibumille itsestään, eikä niitä kannatakaan torjua. Mutta ei niihin kannata jäädä vellomaankaan. Kuten positiivisen psykologian kärkitutkija, professori Barbara Fredrickson on tutkimuksissaan havainnut, positiivisten ja negatiivisten tunteiden suhteen tulisikin olla hyvinvoinnin kannalta 3:1.
Positiivinen asenne tarkoittaa nykytilanteen hyväksymistä: nyt kävi näin. Lisäksi se tarkoittaa uskoa tulevaan: kun vaan löydän oikean tavan toimia, tulevaisuus järjestyy varmasti hyvin. En välttämättä tiedä vielä, miten asia hoidetaan. Mutta kunhan pohdin ja kokeilen riittävästi, uusi ratkaisu löytyy kyllä.
Positiivinen asenne auttaa kurkottamaan tähtiin ja uskomaan tulevaan. Kuten Walt Disney aikanaan teroitti: “Mahdottoman tekeminen on oikeastaan aika mukavaa.”
Ajattelun ammattilainen 
olisiko vuorostaan hyvä pohtia negatiivisuutta näiden kahden positiivisuutta käsittelevän kirjoituksen jälkeen. Mistä negatiivisuus juontaa juurensa? Ja kuinka älyttömän hyödyllistä ihmiselle on olla negatiivinen?
Negatiivisuuttahan ei olisi olemassa jos sille ei olisi sosiaalista tilausta.
Sosiaalista tilausta? Mitä ihmettä tällä tarkoitat?
Jos seuraat uutisia, ihmisten puheita tms. niin huomaat helposti että tärkeämpää on löytää negatiivista kuin positiivista asiaa.
Arvon Monsieur,
Hyvä kysymys. Barbara Fredrickson ruotii tätä teoksensa Positivity alussa. Negatiivisuudella on selkeä evolutiivinen perusta: riskien minimoiminen kun nostaa henkiinjäämisen todennäköisyyttä.
Perusnegatiivinen asenne toimiikin loistavasti savannilla. Mutta nyky-yhteiskunnassa, jossa suurin osa evolutiivisista riskeistä on eliminoitu, ei negatiivisuudella ole samanlaista funktiota. Kuten Michel de Montaigne aikanaan lohkaisi, ”Elämääni on mahtunut suunnaton määrä hirveyksiä. Suurin osa niistä ei ole koskaan toteutunut.”
Tästä huolimatta aivomme, jotka eivät ole juuri kehittyneet viimeisen 60 000 vuoden aikana, ovat taipuvaiset tuottamaan nopeita negatiivisia reaktioita. Negatiivisuus on nähdäkseni synnynnäistä, positiivisuus opittu taito. Negatiivisia tunteita ei pidä nähdäkseni tukahduttaa. Mutta tietoinen positiivisuuden painottaminen on ainakin hyvinvoinnin ja tuloksellisuuden kannalta nähdäkseni hedelmällisempää.
Negatiivisuus tuntuu olevan usein sosiaalista liimaa. Sillä luodaan siltoja ihmisten välille, kun yhdessä ollaan negatiivisia jostain asiasta,
Halu muuttaa asioita yleensä lähtee siitä, että asiat ovat sellaisella tolalla, että niiden kanssa ei haluta tai voida elää. Ne tunteet, jotka liittyy tähän muutosvoimaan tuskin löytyy sieltä positiivisesta rekisteristä.
Susanna,
Mielenkiintoinen huomio. En ole tästä ihan samaa mieltä: halu muutokseen voi myös kummuta myötätunnosta. Eli omat asiat voivat olla oikein hyvin, mutta tulee sellainen olo, että harmittaa, kun jollakin toisella on paha olla. Ja tällöin haluttaisi tarttua toimeen. Kuuluuko myötätunto mielestäsi negatiiviseen tunnerekisteriin?
Minusta(kin) vaarana on suhtautua negatiivisuuteen liian negatiivisesti 🙂 ja positiivisuuteen pelkästään positiivisesti. Onko nämä vaaroja positiivisessa psykologiassakin? Eikö tasapainoiseen lähestymistapaan ja elämäänkin kuulu sekä positiivisuus että negatiivisuus ja kyse on paljon myös siitä, miten ja missä tilanteissa niitä käyttää. Ratkaisutkin kaipaa seurakseen ongelmat ja päinvastoin. Negatiivisuus on voimavara siinä missä positiivisuuskin ja pitää sisällään varmaankin hyvin erilaisia asioita (surkuttelua, vähättelyä, juputtamista, surua, raivoa, arvostelua, epätoivoa, ongelmien esille nostamista, jne.). Myös negatiivisuus kunniaan! (Vaikka eihän minua tietystikään kukaan taas kuuntele … … 😉
Toi Laurin esille nostama ns. Losadan luku eli tasapainoinen tilanne on 3:1, ei 3:0. Silloin kun lukusuhteet positiivisten ja negatiivisten tunteiden välillä on vähintään tuo 3:1, ihminen on myönteisellä kehällä. Hän kehittyy ja kasvaa, sanoo Fredrickson. Positiivisilla ja negatiivisilla tunteilla on ilmeisesti hyvin eri tehtävät.
Negatiiviset tunteet auttavat reagoimaan lyhyellä aikajänteellä esim. tulipaloihin, sapelihammastiikereihin, väkivaltaan, sosiaalisen aseman heikentämisyrityksiin, loukkauksiin jne. Mutta ongelma on siinä, jos nämä tunteet on se perusmodaliteetti, jossa ihminen viettää kaiken valveaikansa. Siinähän sairastuu. Mutta se ei tarkoita, että niitä ei silloin tällöin tarvittaisi tai etteikö ne olisi luonnollisia, eikä toisaalta kukaan täysjärkinen sellaista ole väittänytkään.
Toi menee, ylläripylläri, ihan neurologiselle tasolle asti. Ihmiset, joiden tunne-elämässä dominoi negatiivisuus, eivät esim. selviä epäonnistumisista yhtä nopeasti takasin tolpilleen johtuen negatiivisen tunnereaktion voimakkuudesta – aivoilla kestää orientoitua uuteen yritykseen huomattavasti kauemmin. Perusmoodiltaan positiivinen sen sijaan kaatuu eteenpäin, ei alaspäin.
Sami,
Hyviä huomioita. Pelkän positiivisuuden puolesta rummuttavat lähinnä Rhonda Byrnen tapaiset puoskarit. Käytännössä kaikki positiivisen psykologian edustajat Fredricksonista Seligmaniin alleviivaavat myös negatiivisten tuntemusten tärkeyttä. Tutkimuksissa on myös osoitettu, että negatiivisten tunteiden tukahduttaminen johtaa monenlaisiin henkisiin ja fyysisiin vaivoihin.
Tästä huolimatta positiivisen psykologian tutkijat korostavat myös sitä, että *pääpaino* niin ajattelussa kuin tunne-elämässä tulisi olla positiivisilla tuntemuksilla. Sekä negatiiviset että positiiviset tunteet lisäävät dopamiinin tuotantoa. Negatiivisten huomioiden tekeminen on kuitenkin tavattoman helppoa: on helppo sanoa mikä on pielessä. Korjausehdotukset vaativat paljon enemmän paukkuja. Tästä syystä esimerkiksi kahvipöydässä on helpompi päivitellä sitä, miten asiat menevät päin prinkkalaa, kuin sitä, miten ne saadaan menemään oikein. Saman dopamiinifiksin kun saa kummin päin vain.
Negatiivisen perusvireen ongelmana on se, ettei se tuota tuloksia pitkällä aikajänteellä. Siksi mielestäni positiivisuuden puolesta pitää rummuttaa – kuitenkin negatiivisuutta unohtamatta. 🙂
Ai niin, ja Markus linjasi oikein hyvin tuossa ylhäällä vielä sen, miksi positiivisille tunteille kannattaa antaa enin tila – mutta ei myöskään kaikkea tilaa.
Uskon itse että sekä positiivisuudella että negatiivisuudella on biologinen ja kulttuurinen funktionsa ja molempia kannattaisi kehittää. Varmaan olette oikeassa että positiivisuutta kannattaa opetella, erityisestihän tämä pätee mm. akateemisessa maailmassa ja vaikka suomalaisessa kulttuurissa, jossa kielteisyys usein korostuu (sitä pidetään jo lähtökohtaisesti jotenkin viisaampana). Mutta näen tässä hyviäkin puolia. Jyrkätkin kriitikot (negatiivisessakin mielessä) ottavat asiat usein tosissaan ja aidosti haluavat kehittää asioita. Toivottavasti negatiivisuus ei jää savannille :-).
Jos negatiivisuuden vaarana on asioiden hylkääminen jo ennen kuin ne on päässeet kehittymäänkään ja jonkinlainen jatkuva paha olo, niin eikö positiivisuuden vaarana ole yleinen myöntely ja asioiden pinnallinen hymistely (ei siis välttämättä, mutta vaarana). En tunne positiivista psykologiaa tarpeeksi, että voisin kommentoida kuinka siellä asia nähdään, mutta eikö meidänkin kulttuurissa ole nyt suuntana, että odotetaan ikuista prime time -hymyä oli asia mikä ja kuinka ikävä hyvänsä (eikä vain puoskarit) …
Pinnallinen negatiivisuus on usein helppoa, mutta eikö sitä ole pinnallinen positiivisuuskin. Jos asia ei oikein kiinnosta, niin voi vain hymyillä ja nyökkäillä :-). Eikö vaikeampaa ole jonkinlainen konstruktiivinen asioiden kehittely, joka vaatii minusta sekä ”positiivisuutta” että ”negatiivisuutta”. Ja eikö ole paljon myös tilanteesta (ja ihmisistä jne.) kiinni mikä positiivisuuden ja negatiivisuuden suhde milloinkin toimii parhaiten.
Sami,
Positiivinen psykologia ei, kuten edellisessä tekstissäni linjasin, ole missään tapauksessa ”prime time”-hymyilyä. Kyse on nimenomaan siitä, että ongelman yllättäessä orientaatio on ratkaisukeskeinen, ei ongelmissa vellova, johon biologiset reaktiomme ohjaavat.
Ja olet täysin oikeassa siinä, että pinnallinen positiivisuus ja negatiivisuus ovat molemmat tuhoisia.
Omassa elämässäni olen kuitenkin huomannut, että en ole juuri mitään saanut aikaiseksi ongelmia vatvomalla, mutta hakemalla aktiivisesti toimivia ratkaisuja myös ongelmat tulevat ratkaistua ikään kuin itsestään. Tämä asenne ei kuitenkaan tule ainakaan minulle mitenkään helposti itsestään, vaan sen eteen täytyy tehdä koko ajan aika paljon töitä.
Ja olet myös oikeassa siinä, että konstruktiivinen kehittely on paras vaihtoehto – mutta siinäkin seuraisin lähtökohtaisesti Fredricksonin suhdelukua. 🙂
Päivitysilmoitus: Pieniä ajatuksia vuoden loppuun | Ajattelun ammattilainen
Swat-analyysi kaikesta mikä oikeasti mättää ja eikun etiäpäin, näin lyhykäisyydessään. Elämä on valmis sitten kun maataan arkussa ja kaiken lopun aikaa tässä ollaan vain matkalla…