Minua on aina kiusannut väite siitä, että Mozartin musiikki olisi ollut aikansa populaarimusiikkia. Ensinnäkin, Mozartia soitettiin aikanaan lähinnä Euroopan hoveissa. Kansan parissa raikuivat trubaduurien kansanlaulut nuotion äärellä ja majatalon nurkassa. Toisekseen, minulla kesti todella pitkään tajuta, mikä Mozartissa ylipäätään on niin kiehtovaa. Minusta Mozartin musiikki oli pitkään lähinnä puuduttavaa. Kunnes löysin siihen avaimen.
Taide tarvitsee avaimia.
Populaarikulttuuri perustuu ihmisten yleisesti jakamiin ajatuksiin ja tunteisiin vetoamiseen. Kuten levy-yhtiömoguli Asko Kallonen aikanaan totesi, hyvä biisi liikuttaa joko sydäntä tai takapuolta. Populaarikulttuurista voikin nautiskella yleensä ilman erityistä alan tietämystä. Se menee suoraan sydämeen. Ja ihan niin kuin korkeakulttuurissakin, myös poppispuolelle mahtuu sekä huikeita helmiä ja kakkoslaatuista kuraa. Pop vetoaa syviin tuntemuksiin. Taide edellyttää sen sijaan usein jonkinlaista asiaan vihkiyhtymistä.
Korkeakulttuuria pidetään usein tyhjänpäiväisenä patsasteluna, ja osin syystäkin. Aika iso osa korkeakulttuurista toimii tosiaan lähinnä kulturellin omanarvontunteen pönkittämisenä. Mutta korkeakulttuurin piiristä löytyy myös tajuntaa räjäyttävän syvällisiä teoksia, jotka kiehtovat vuosikausia. Ongelmana on, ettei näitä teoksia yleensä tajua, jollei ymmärrä niiden kieltä.
Mozartin ohella myös kuvataide oli minulle pitkään mysteeri. En voinut tajuta, miten ihmiset jaksavat vaellella tuntikausia taidegallerioissa. Sitten luin viitisen vuotta sitten eräästä kirjasta kuvauksen William Turnerin teoksesta ”Rain, Steam and Speed”. Teksti linkkasi suoraan silloin tekemääni hahmopsykologiasta ammentavaan tutkimukseen. Kaivoin Turnerin maalauksen netistä käsiini ja samassa jokin naksahti päässä.
Myöhemmin Lontoon visiitillä vietin varmaan lähemmäs tunnin National Galleryssa Turnerin mestariteoksen parissa. Teos avasi minulle myös tavan katsoa ja kokea kuvataidetta aivan uudella tavalla. Tämän seurauksena opin myöhemmin ymmärtämään myös esimerkiksi Kandinskya, Magrittea ja van Goghia.
Entäs Mozart sitten? Runsas vuosi sitten päässäni alkoi soida Mozartin 21. pianokonserton toinen osa. Hain kappaleen ensin Spotifysta, sitten iTunesista. Yllätyksekseni ihastuin siihen aivan valtavasti.
Tämä kappale avasi nopeasti koko 21. konserton jujun. Seuraavana loksahti 27. pianokonsertto. Lopulta kuuntelin koko konserttosarjan läpi innosta soikeana. Yksi ainoa kappale riitti muuntamaan aiemmin minulle tyhjänpäiväiseltä tuntuneen musiikin tajuntaa räjäyttäväksi sävelten ilotulitukseksi.
Korkeakulttuuri on usein niin monimutkaista, että sen ymmärtäminen on hieman kuin uuden kielen opettelemista. Ovi uuteen ihmeelliseen maailmaan saattaa kuitenkin aueta yhdellä ainoalla avainteoksella, joka linkkaa ensin omaan kokemusmaailmaasi. Kun saat kiinni siitä, mikä tietyn tyyppisen taiteen juju on, avautuu seuraavaksi sinne kätketty kokonainen ajatusten ja tunteiden satumaa.
Mona Lisaa en tajua vieläkään. Mutta ehkä siihenkin löytyy jonakin päivänä ymmärryksen avain.
Ajattelun ammattilainen 
Lataapa iPadiisi Lee Stansteadin Cleaning Mona Lisa. Se Louvren Mona Lisa ei ole enää sama kuin se taulu joka loi kyseisen teoksen maineen aikanaan.
Päivitysilmoitus: 5 avainteosta Mozartilta | Ajattelun ammattilainen
Kiitos näistä teksteistä 🙂 Pidän todella paljon tavastasi kirjoittaa ja pohdiskella. Olet selvästi hyvin älykäs, mutta teksteissäsi ei ole ylimielisyyttä. Jatka samaan malliin! Etenkin pidän näistä musiikki- ja taidepohdinnoista.
Aika maukasta pohdintaa ja ihastumista musiikkiin, itse tykkään kanssa perehtyä musiikin hyvyyteen sekä mitä tunteita se itsessäni herättää. Olen myös huomannut että parhaat jutut ja musa nautinnot saa porukalla, siinä vähän kehonkielellä kommunikoidaan mitä musiikki tuottaa, mutta myös toisen reaktiot vaikuttavat omaan kokemukseen. Muut ihmiset toimii vähä niin kuin uusina innovaatio lähteinä.
Päivitysilmoitus: 10 lyhyttä ajatusta | Ajattelun ammattilainen
Taide. Hmm. Paha sanoa missä menee korkeakulttuurin raja. No, ei se mene missään, itse asiassa. Netistä tarkastellen suosittu sci-fi leffasarja Alienin jossakin keskimmäisissä osioissa on tunnusmusiikki James Hornerin käsialaa, ja hän taas muokkasi sen 2001 avaruusseikkailun teemoista, joka sitten onkin ainakin jonkun tiedon mukaan Aram Hatsaturjanin tekemää. Yhtä kaikki, selvästi sinfoniaorkesterin tekemä musiikki on vallan vaikuttavaa- ja avaruusmörköleffaan! Ei siinä kiinnostusta isompaa houkutinta tarvita.
Ruumiillinen työ ajaa minut vähintään kerran keväässä Ateneumiin katsomaan samoja taideteoksia yhä uudelleen. Se on eräänlainen minimi, muu kulttuuri tulee sen päälle, mutta alkaa tulla tunne, että sinne on päästävä, muuten tavallinen työnteko alkaa täyttää kaikki huokoset.
Minua ajaa liikkeelle jonkinlainen pakko, joskin taiteen ääreen päästyäni nautin siitä pakottomasti. Oopperassa tai baletissa käyminen siksi, että voi sanoa olleensa siellä tai näkyy siellä, on helkkarin idioottimaista. No, jäähän tietysti rahallinen tuki taiteelle, se ei mene hukkaan.
Ja tervehdykseni herra Järvilehdolle pitkän taukoni jälkeen. Ajatteluni näyttää olleen vähän kesannolla.