Toissa kesänä silloin kolmivuotias poikani pelaili sohvalla innostuneena iPadilla. Menin uteliaana katsomaan, mistä on kysymys. Olin ällistynyt, kun tajusin, että poika ratkoo yhtälöitä, joissa oli kolme tai neljä muuttujaa. Tämä tapahtui pelaamalla Dragon Box -nimistä oppimispeliä.
Tulevaisuusvaliokunta julkaisi puolitoista viikkoa sitten raportin nimeltä Uusi oppiminen. Kirjassa käsitellään sitä, millä tavoin koulutusta kannattaisi kehittää eteenpäin. Kirjoittamani osio käsittelee pelioppimista.
Fakta on, että nykyisellä muutostahdilla vanha peruskoulumalli on tulossa tien päähän. Jo nyt ala-asteen opettajilla on ongelmia sen kanssa, että liki puolet ekaluokkalaisista osaavat jo lukea. Yksi keskeisimmistä oppiaineista on siis jo hallussa. Mitä ihmettä koltiaiset sitten koulussa tekisivät?
Nyt tilanne on se, että kolmivuotiaat ratkovat yhtälöitä, nelivuotiaat kirjoittavat ohjelmakoodia ja kuusivuotiaat tekevät uskomattomia akrobaattitemppuja. Kaikki tämä ilman Pohjois-Korean mallia: taustalla on ennen kaikkea lasten oma innostus ja oppimisen ilo.
Oppiminen on yksi huikeimpia kokemuksiamme. Samalla opimme kuitenkin tavattoman yksilöllisesti. Yksi innostuu matematiikasta, toiselle kiipeilyleikit ovat innostavin juttu. Ihmiset oppivat myös eri asioita eri ikäisinä. On ihan älytön ajatus, että lapsia koulutetaan vuosikursseittain. Ei kai aikuisiakaan arvioida sen mukaan, kuinka hyvin osaa ranskaa 24-vuotiaana tai differentiaaliyhtälöitä 52-vuotiaana?
Olemme tilanteessa, jossa tiedämme ensinnäkin, ettei pulpettiriveissä puuduttavien luentojen kuuntelu johda oppimiseen. Toiseksi, tiedämme, mikä johtaa: aito innostus joko innostuneen opettajan, kiinnostavan oppiaineen tai lennokkaan esitystavan kautta. Esimerkiksi leikkien, pelien tai vaikkapa Olipa kerran… elämä -tyyppisten videoiden avulla.
Kolmanneksi, olemme tilanteessa, jossa meidän on pakko katsoa tosiasioita silmiin. Meidän pitää pystyä uudistamaan koulujärjestelmäämme niin, että se aidosti huomioi yksilölliset kiinnostuksen kohteet ja kannustaa toisiin vertailun sijasta henkilökohtaiseen kehitykseen. Muutoin meillä ammottaa pian tuloerojakin kaameampi luokkarailo niiden välillä, jotka tämän annin vanhemmiltaan saavat – ja niiden, jotka eivät.
Kykymme toimia tulevaisuuden alati nopeammin muuttuvassa maailmassa riippuu kyvystämme oppia uutta. Tätä silmällä pitäen oppijärjestelmiä pitäisi kehittää niin, etteivät ne vieraannuta oppimisesta.
Onneksi tällaisia järjestelmiä on olemassa. Montessori-pedagogiikka, pelioppiminen, osallistavat opetusmenetelmät, innostavat oppimisympäristöt ja henkilökohtaisen kehityksen seuranta ovat kaikki jo käytössä siellä täällä ympäri maailmaa.
Uusi oppiminen on jo täällä, mutta se ei ole vielä jakaantunut riittävän laajalle.
Nyt on korkea aika alkaa jakaa sitä.
Ajattelun ammattilainen 
Olen monilta osin samaa mieltä kanssasi. Haluaisin kuitenkin nostaa esille myös sen tosiasian, että meillä on suuri joukko lapsia, joilla on haasteita esimerkiksi lukemaan ja kirjoittamaan oppimisessa tai muussa oppimisessa. Kaikki lapset eivät osaa lukea ennen koulun aloitusta, toki näitäkin lapsia taitaa olla nykyisin aikamoinen joukko. Olennaista onkin mielestäni etsiä vastauksia siihen, millä tavoin pystymme huomioimaan oppimisessa ja opetuksessa kummatkin ääripäät ja vielä jakauman keskeltä sen suuren massan.
”Fakta on, että nykyisellä muutostahdilla vanha peruskoulumalli on tulossa tien päähän.”
Ei ole muuten mikään fakta moinen heittosi, päinvastoin pipo-osaston juttuja.
Fakta on, että Suomen peruskoulu on maailman parhaita, ja koko kansan yhtenäisenä ja yhteisenä kouluna se on ylivoimaisesti maailman paras.
Pieni vinkki: odota nyt ensin rauhassa, kun lapsesi on käynyt, sanotaanko, että edes koko peruskoulun, niin sano sitten miten lapsellasi meni ja miltä koulu vaikutti lapsestasi ja sinusta. Kaikkia noita opetusmuotoja ym., mitä esitit jutussasi, käytetään suomalaisessa peruskoulussa laajasti.
” Kaikki lapset eivät osaa lukea ennen koulun aloitusta, toki näitäkin lapsia taitaa olla nykyisin aikamoinen joukko. ”
Eikä pidäkään osata ennen koulua. Peruskoulussa ei saa nykyään mitään etua eikä etumatkaa siitä, jos osaa lukea ennen koulua. Päinvastoin saattaa turhautua vain kun muut opiskelee lukemista.
Osallistava oppiminen ja yhteistoiminnallisuus eivat sulje pois oppilaan tuensaantia – päinvastoin. Kun opetus ei perustu sille ajatukselle, että kaikkien on opittava täsmälleen samat asiat, oppimisprosessille jää aikaa ja samalla myös oppilaan saamalle tuelle. Toimiakseen tämä vaatii kuitenkin uudenlaista suhtautumista oppimiseen, opettajan rooliin ja pedagogisiin rakenteisiin. Yksilölliset oppimispolut yhteisöllisesti toteutettuina ovat tulevaisuutta ja joissain kouluissa tätä jo suunnitelmallisesti viedään eteenpäin. Oppimista ei mitata suhteutettuna toisiin oppilaisiin, joten tuon Gaussin käyrän voi jo unohtaa ja keskitytään yksilöllisten oppimispolkujen ohjaamiseen.Ja tässä oppimisprosessin ohjaamisessa opettajan uusi rooli korostuu.
Uusia tuulia opetuksen saralla edustaa myös ’sulautuva oppiminen’, jossa osa opetuksesta tapahtuu verkossa, jonka myötä oppilas voi vaikuttaa opetuspaikkaan, opetusvauhtiin ja ajankohtaan/oppitunnin kestoon. Uuden sisällön keskeiset osat voidaan esittää verkkoon ladatuilla videoilla ja materiaaleilla, joita oppilas voi opiskella omaan tahtiin. Näiden jälkeen lähiopetuksessa tehdään sisältöön liittyviä harjoituksia/ryhmätehtäviä. Yksi keskeinen seikka on mm. se, että sen sijaan, että edettäisiin tietyssä ajassa, nyt etenemisen edellytyksenä on osaako oppilas asian vai ei. Jos/kun asia on hallussa, voidaan edetä seuraavaan asiaan. Sulautuvan oppimisen metodeilla oppilaat saavat paremmin itse ohjata oppimistaan sekä opettajat voivat paremmin antaa yksilöityä opetusta.
http://www.christenseninstitute.org/?multimedia=what-is-blended-learning
http://fi.wikipedia.org/wiki/Sulautuva_oppiminen
Jos puolet osaa lukea peruskouluun tullessaan, ei se kai tarkoita, että heillä ei olisi ensimmäisellä luokalla mitään opittavaa? Moni ei osaa syödä haarukalla ja veitsellä, sitoa kengännauhoja, antaa toisen puhua loppuun, odottaa vuoroaan, pyytää anteeksi, leikkiä sovussa, riidellä rakentavasti ilman väkivaltaa, toimia yhtenä ryhmänä jne. jne. Lukemaan oppiminen on tärkeä ensimmäisen kouluvuoden saavutus, mutta pääasia on oppia olemaan koulussa. Sen lisäksi toivoisi, että lapsi oppisi elämää ja vuorovaikutusta, oppisi ”olemaan”.
Joskus aikoinaan kävin itse kansakoulua eli olen melkoisen vanha kommentoimaan peruskoulun menoa. Tai ehkä en ole, seuraan lapseni opiskelua kolmanella luokalla.
Se, mitä kaipaan omasta kansakouluajasta ja erityisesti kolmannelta ja neljänneltä luokalta, oli opettaja joka vaati kaikilta perustaitojen oppimisen määrätylle tasolle. Mutta samalla hän huomioi kaikki oppilaat yksilöinä ja antoi mahdollisuuden kehittää erikoistaitojaan. Yksi piirsi, toinen luki, kolmas teki jotain muuta. Esimerkiski oma laskutaito periytyy opettaja Hannulan tavasta teettää minulla enemmän laskutehtäviä kuin muilla oppilailla. Tai eräs meistä pikkukoululaisista piirsi todella paljon, koska hänen taipumuksensa viittasivat sinnepäin.
Eli nykykoulussa on paljon paremmat mahdollisuudet monimuotoiseen opiskeluun. Tiedän, että kolmannella luokalla peruskoulussa tehdään koulutehtäviä wikipedian avulla tai että opiskelua tehostetaan kotona netin avulla esim. englannin kielessä. Mutta tuon monimuoisuuden lisäksi jokaista oppilasta pitää kohdella yksilönä ja tukea häntä niissä asioissa joissa kaipaa tukea ja kannustaa niissä jotka ovat erityisiä vahvuuksia.
Eli tuossa Laurin tekstissä korostetaan lopussa tärkeää asiaa eli jokainen oppilas on yksilö. Ja lisäksi sitä, että oppimisesta on tehtävä tapa eli sieluun pitää sytyttää hehku uuden oppimisen ja tiedon etsimisen valtatielle.
Eli yhtä ja ainoaa opetustapaa ei ole, vaan että kaikia pitää innostaa erilailla. Ja opettaminen ei ole tekniikkalaji, vaan opettaminen on taito, jossa oppilaille synnytetään himo oppimiseen.
—-
Peruskoulun lisäksi tuota yksilöllistä oppimista voisi kylläkin soveltaa vaikka korkeakouluympäristöihin. Putkitutkintojen sijaan pitäisi panostaa siihen, että opitaan itselle ja tulevaisuudelle tärkeitä perustaitoja. Ja samalla panostetaan monimuotoiseen opiskeluun perinteisen katedrilla pönöttämisen sijaan.
En suhtaudu kovin optimistisesti siihen, missä vaiheessa pelioppiminen voisi olla osa alkeisopetusta, sen verran negatiivisesti peleihin tai joskus jopa pelkkään digitaalisiin oppimisympäristöihin suhtaudutaan. Muun muassa tänä vuonna vuoden luokanopettajaksi valittu Lundell nostaa audiovisuaalisen ”soman” yhdeksi suurimmista syistä osaamisen romahtamiselle (http://enkeliporsas.puheenvuoro.uusisuomi.fi/153967-pisa-romahduksen-syita). Lundell myös palvoo käsinkirjoittamista (http://www.properuskoulu.net/2012/04/kasin-kirjoittamisen-autuudesta.html) ja tahtoo pakottaa ”ruutuajan” kahteen tuntiin (http://www.properuskoulu.net/2013/10/lasten-liikunnan-hatatila.html). Jotain se kertonee opetuksen tilasta kun jalustalle nostetaan tietokoneita ymmärtämättömyytensä vuoksi vihaava fossiili.
Laurin kirjoituksissa on hauskaa se, että tekstien keskivaiheilla yleensä herää monta kysymystä kustakin aiheesta, mutta tekstin loputtua Lauri tulee vastanneeksi niihin kaikkiin. Nyt kävi taas juuri näin. Kiitos Lauril!
Kukaan ei varmaan ole monipuolista oppimista vastaan, mutta mistä kumpuaa tämä yhtäkkinen paniikkinapin painaminen. Suomessa on hyvä koulujärjestelmä, monien mielestä maailman paras. Kuinka monesta tämänkokoisesta maasta nousee Nokioita, Supercellejä ja Angry Birdsejä. Ihmiset saavat olla luovia, mutta kaikki perustuu perusasioiden hyvälle osaamiselle. Miksi maailman kehittäjillä on aina niin helkkarinmoinen kiire. Itse tiedän omista lapsistani, että liika ruutuaika tuottaa aggressiivista käytöstä ja pahaa oloa. Oppiminen ja oppimisympäristöt ovat vain yksi osa ihmisten elämää. Kannatan edelleen hitautta, aikaa asioille ja riittävän pitkää lapsuutta. Saa leikkiä, eikä tarvitse tehokkaana kehittää itseään ja ratkaista yhtälöitä kolmevuotiaana jonkin pelin avulla. Tehoaikuiset tehoilevat pahoinvoivia lapsia, jotka eivät ymmärrä vuorovaikutuksen ja toisten ihmisten kanssa olemisen ja empaattisuuden merkitystä. Koulussa työskentelevänä tiedän, että suuri(n) osa murrosikäisistä pojista ovat peliriippuvaisia ja suuri osa tytöistä kännykkä/some riippuvaisia. Pojat pelaavat viikonloput ja varsinkin yöt, mikä sekoittaa pään. Ihminen on kokonaisuus, joka voi sopivassa määrin tehdä kaikkea mielenkiintoista, mutta ihmisen psyyke ei tule kestämään liian nopeaa muutostahtia, aikuiset ovat nyt jo täysin uupuneita jatkuvaan muutokseen ja kehittämiseen. Muutoksia kiitos, mutta hitaammin!!!
Varsin samaa mieltä Laurin kanssa. Muutamia muita näkökulmia lisätäkseni:
– Perinteistä koetta on vaikea laatia testaamaan aitoa osaamista, helpompi laatia testaamaan ulkoaoppimista. Oppilasta voi pyytää kirjoittamaan esseen ja punnitsemaan asiaa monesta näkökulmasta, mutta konseptipaperi ei automaattisesti hyökkää argumentin heikkouksien kimppuun ja pakota puolustamaan niitä. Peliin taas voisi hyvinkin rakentaa koetilanteen, joka reagoisi hyvin monimutkaisillakin tavoilla pelaajan ratkaisuyrityksiin ja pakottaisi korjaamaan sen kaikki heikkoudet. Sen sijaan, että koululainen vain kirjoittaisi paperiin, miksi Rooman valtakunta romahti, hän voisi saada Rooman valtakunnan hallittavakseen: mitä pidempään sen saisi pidettyä pystyssä, sen parempi arvosana. Ja yritykset korjata yhtä romahdukseen johtanutta syytä saattaisivat pahentaa jotakuta toista, jolloin tilanne olisi hyvän arvosanan saamiseksi pakko hahmottaa kokonaisuutena. (Toki tästä voisi *myös* kirjoittaa esseen, jotta pelissä opitut asiat oppisi myös verbalisoimaan ja ilmaisemaan selkeästi, eivätkä ne jäisi vain implisiittiseksi osaamiseksi.)
– Tällä hetkellä opetuspelejä suunnitellaan pääosin siihen, että ne auttaisivat oppimaan koulun perinteisen opetussisällön paremmin. Mutta koulun perinteiseksi opetussisällöksi ovat pitkälti valikoituneet sellaiset asiat, joita on helppo testata perinteisiä kokeita käyttäen, ja perinteisten kokeiden heikkouksiin kiinnitinkin juuri huomiota. Ehkä oppisisällöt pitäisi miettiä alusta alkaen uusiksi sen pohjalta, millaisten asioiden opettamisen pelit mahdollistavat?
– Opetuspeleistä puhuttaessa keskitytään usein lasten oppimiseen, mutta ei pidä unohtaa aikuisiakaan. Saatan aina välillä koukkuuntua kymmeniksi tunneiksi opettelemaan yhä paremmaksi tietokonepelissä, ja saatan joutua näkemään aktiivista vaivaa sen eteen, että en aloittaisi siinä uutta peliä. Samaan aikaan minun voi olla hyvin vaikea saada itseäni tekemään yliopistokurssin laskareita, vaikka olisin aidosti kiinnostunut niiden aiheesta. Tämä tuntuu jokseenkin surkuhupaisalta. Tarvitsisimme kipeästi opetuspelejä kaikista aiheista, kaikille ikäryhmille suunnattuina. (Pyrin itse juuri gradussani kehittämään teini-ikäisistä aikuisille suunnattua peliä, joka opettaisi alkeet yliopistotasoisesta aiheesta.)
– Kaikki videopelit, puhtaan viihteellisetkin, ovat pohjimmiltaan opetuspelejä. Niiden opettamat taidot eivät vain aina ole hirveän hyödyllisiä oman kontekstinsa ulkopuolella. Katsotaan vaikka klassista ”aloitat ensimmäisen kentän ilman mitään erikoisvoimia ja keräät niitä hiljalleen lisää, kohdaten samalla yhä vaikeampia vihollisia ja ongelmia”-rakennetta. Hyvin toteutettuna peli vaikeutuu juuri sopivaa tahtia pelaajan taitojen kasvaessa siten, että hänellä on aina juuri oikea määrä haastetta taitoihinsa nähden, pitäen pelin jatkuvasti kiinnostavana. Viimeiselle tasolle päästyään hän kykenee ratkomaan sellaisia haasteita, joihin ei olisi alkupelissä ikinä pystynyt. Tämähän on juuri se, mihin opetuksessakin pitäisi pyrkiä! (James Paul Gee on kirjoittanut tästä aiheesta mainion kirjan What Video Games Have to Teach Us About Learning and Literacy.)
Vähän mutkia suoraksi vetämällä voisi sanoa, että ”pelillistetty opetus” on pohjimmiltaan vain sama asia kuin ”hyvä opetus”. Ja joitakin pelien innovaatioita voi lainata perinteiseenkin opetukseen. Esimerkiksi Helsingin yliopistolla ollaan joidenkin matematiikan kurssien laskareita muutettu siten, että pieni joukko isoja tehtäviä on muunnettu isoksi joukoksi pienempiä tehtäviä. Näin oppija saa nopeammin palautetta ja tyytyväisyydentunnetta etenemisestään, ja pystyy myös helpommin sanomaan, missä ongelma oli. Nuo muutokset eivät tietääkseni olleet suoraan tietokonepelien motivoimia, mutta olisivat voineet olla.
– Kaiken mahdollisen ”pelillistäminen” – vai pitäisikö ehkä vain sanoa ”kiinnostavammaksi tekeminen” – tulee olemaan nyky-yhteiskunnassa aina vain tärkeämpää. Tietokonepelit eivät ole ympäristömme ainoita koukuttavia asioita – valtaisa joukko toimijoita käyttää yhä suurempia määriä rahaa ja vaivaa siihen, että löytäisi ne tavat joilla parhaiten muokata ihmisten tapoja ja tottumuksia haluamansalaisiksi. Moni on pahasti addiktoitunut vaikkapa Facebookin tarkastamiseen. Meidän on löydettävä työkalut, joiden avulla muokata ympäristömme sellaiseksi joka ohjaa meidät luonnostaan tekemään niitä asioita joita todella haluamme tehdä, sen sijaan että eksyisimme tekemään asioita joita kadumme vielä samana iltana.
Eritasoisten oppilaiden opetusta kutsutaan eriyttämiseksi, ja kyllä se on käytössä kaikissa kouluissa, joissa opettajat ovat päteviä ja kiinnostuneita alallaan tapahtuvista ilmiöistä. Itse en ole omalla opettajan urallani törmännyt opettajaan, joka ei olisi eriyttänyt luokassaan opetustaan. Eriyttäminen on myös sisällytetty perusopetuksen opetussuunnitelmaan, joten uskaltaisin sanoa, että kirjoittaja peilaa oman aikansa perusopetukseen, ei nykyajan.
Itse olen opettanut lähes kaikkialla muualla paitsi peruskoulussa. Ja peruskouluopetusta seuraan ihan lapsen kautta.
Eli mitä korkeammalle tasolle koulutuksessa mennään, niin opetus yhä enemmän bulttitasoista eli kurssilla opetetaan kaikille sen aihepiirin asiat vakiokaavan mukaisesti.
Erityisesti tuo näkyy sitä paremmin mitä korkeammalla tasolla koulutuksessa ollaan.
Se että opettetaan eritasoisia oppilaita eriyttämällä eli käsittäisin, että silloin hitaammin edistyvät saavat aiheesta ns. ”tukiopetusta”, jotta he oppivat vähintäin opetussuunnitelman määräämän tason oppiainetta.
Mutta se ole ainakaan mielestäni sitä, mitä itse hain omassa kommentissani. Itse haen sitä, että perusoppimäärän lisäksi oppilaalle annetaan mahdollisuus keskittyä omiin erityistaipumuksiinsa. Eli jopa niihin asioihin, jotka ovat opetussuunnitelman ulkopuolella.
Ainakin minulle tuo eriyttäminen näkyy siinä, että osa opettajista ymmärtää sen olevan sitä, että osa oppilaista tarvitsee erityistä tukea tai tehostettua tukea. Eli käytännössä puhutaan tukiopetuksesta. Harvemmin olen huomannut, että yksinkertainen tapa eriyttää on se, että oppilaat etenevät omaan tahtiinsa ja ovat esim. harjoituskirjoissa eri kohdilla.
Eli pääsääntöisesti olen ollut ymmärtävinäni, että erittämistä tehdään diagnosoiduille oppilaille eikä suinkaan tasapuolisesti kaikille oppilaille. Eli tuetaan jokaista oppilasta korkeimmalla tasolla, mikä on oppilaalle mahdollista. Eli pyritään systemaattisesti kiinnittämään huomiota jokaisen oppilaan oppimisprofiiliin, valmiuksiin ja kiinnostuksenkohteisiin.
Eli tälläistä eriyttämistä en ole kovin usein tavannut, mutta tuota tasoajattelua kyllä tulee vastaan.
Eli jos Nimetön kertoisi Ad verecundiam- argumenttinsa taakse hiukan faktaakin, niin olisi helpompi ymmärtää kuinka peruskoulussa eriyttämistä tapahtuu.
Kari…
P.S. Opettamisesta en ymmärrä mitään, minullahan on vain insinöörin paperit 🙂
bulttitasoista = bulkkitasoista 🙂
Päivitysilmoitus: Ajatuksia ja linkkejä | Lifedream & Siltapelto
Päivitysilmoitus: Toimitusjohtaja on uusi aikakauslehti johtajille » Uusi oppiminen
Päivitysilmoitus: ajattelun ammattilainen: Uusi oppiminen - WeWantToKnow
Upea teksti! Allekirjoitan joka sanan.
Kommentoijille toteaisin peruskoulun eriyttävästä opetuksesta, että tosiasiassa sitä ei ole kuin alaspäin. Sisällöt jo osaaville tarjotaan vain tilketyötä.
Pelillistämisellä ja sisältöjen sähköistämisellä eritasoiset oppilaat voitaisiin huomioida opettajaa liikaa kuormittamatta. Onneksi kehitys etenee. Joskin hyvin hitaasti, koska niin moni opettaja (kuten näistäkin kommenteista on luettavissa) pitää kiinni vanhoista tavoistaan toimia.
Kirja-aukeamittain, pulpetissa edessä istuvan selkää tuijottaaen etenevästä opetuksesta on päästävä oppimisen mahdollistamiseen! Jarruttaminen ei ole kenenkään etu.