Kolme teesiä oppimisesta

Maailma muuttuu, ja oppiminen se vasta murroksessa onkin.

Nykyteknologian viihdyttämät koltiaiseet eivät enää istu pulpeteissa aloillaan kun mieli tekee Pokémon-jahtiin. Tieto päivittyy sellaista vauhtia, etteivät kirjat meinaa pysyä mukana. Samaan aikaan kuitenkin innokkaimmat uudistajat haluavat rientää heittämään kaiken vanhan roskiin milloin minkäkin trendihärpäkkeen tieltä. Tosi asiassa uudistamisessa on hyvä kokeilla rohkeasti uutta – mutta myös pitää vanhasta kiinni silloin, kun se toimii.

Tässä omat perusteesini oppimisen tulevaisuudesta.

1. Oppiminen on aina hauskaa oppimista

Kirjoitin 2012 kirjan nimeltä Learning as Fun (suom. 2014 Hauskan oppimisen vallankumous). Kauhukseni tajusin puoli vuotta kirjan painatuksen jälkeen, että siinä oli dramaattinen virhe, joka komeili vieläpä teoksen kannessa. Nimi Learning as Fun kun viittaa siihen, ettei oppiminen pitäisi muuntaa hauskaksi. Eli se ei ole aina hauskaa.

Mutta kun se on.

Ei, oppiminen ei ole aina helppoa ja kivaa. Mutta oppiminen, silloin kun sitä tapahtuu, on yksi huikeimpia inhimillisiä kokemuksia, joita meillä voi olla. Oivaltamisen hetki, puhumattakaan silloin kun lapsenomainen uteliaisuus nostaa päätään, on yksi parhaimpia – ja hauskimpia! – kokemuksia, joita meillä voi olla.

Tästä syystä nähdäkseni koulun kaikkein tärkein tehtävä olisi pitää huoli siitä, että oppimista tapahtuu. Koulun päätehtävä ei siis nähdäkseni ole opettaminen – eikä myöskään viihdyttäminen! –, vaan oppimisen mahdollistaminen.

2. Oppiminen on aina kovaa työtä

Oppiminen on aina hauskaa oppimista. Mutta se ei tarkoita sitä, että se on kivaa tai helppoa. Päin vastoin: oppimista tapahtuu silloin, kun ihminen ponnistelee osaamisensa äärirajoilla. Ja se on kovaa työtä.

Oppiminen ei tapahdu silmänräpäyksessä, oli käytössä minkälaiset ihmetabletit tahansa. Se vaatii aina kertausta, syventymistä ja uudelleen tarkastelua. Se vaatii siis aikaa ja vaivannäköä. Mutta silloin kun oppiminen on mielekästä – kun sille on kullekin oppijalle järkevä syy – on ihminen valmis näkemään vaivan.

Pelasin monta vuotta höntsäjoukkueessa sählyä. Joka perjantai kokoonnuimme Helsingin yliopiston psykologien ja aivotutkijoiden kanssa juoksemaan kaksi tuntia rei’itetyn pallon perässä. Ja joka kerta parituntisen jälkeen istuimme saunassa voivottelemassa pakottavia jäseniämme. Kerran yksi joukkuelaisistamme keksi katsoa sykemittarista, paljonko kahdessa tunnissa tulee juostua. Lukema oli liki 10 kilometriä.

Kuka hullu juoksee joka perjantai 10 kilometriä niin, että jäseniä kolottaa, eikä lauantaiaamuna pääse edes sängystä ylös? Sellainen ihminen, joka kokee juostessaan tekemisen riemun. Kun tehdessä tyydyttyvät sisäisen motivaation perustarpeet autonomia, kompetenssi ja ihmissuhteet, on kova työ äärettömän palkitsevaa.

3. Tyhmiä ihmisiä ei ole olemassa

Käsitys siitä, että meillä on fiksuja ja tyhmiä ihmisiä syntyy siitä, että mittaamme osaamista ikävuosittain. Laitamme lapset riviin ja katsomme, kuka osaa, kuka ei.

Tosi asiassa tyhmiä ihmisiä ei ole olemassa. On vain ihmisiä, jotka osaavat jo – ja niitä, jotka eivät vielä osaa. Oppiminen on silta osaamattomuudesta osaamiseen. Se tapahtuu silloin, kun tekeminen haastaa riittävästi, että se on kiinnostavaa – mutta ei liikaa, niin että olo muuttuu voimattomaksi.

Taannoin neljäsluokkalainen esikoisemme opetteli matematiikan kirjasta uusia laskutekniikoita. Satalukujen kertolasku ei meinannut luonnistua niin millään. Matikankirja lensi seinään useammin kuin kerran. Mutta sitten, kolmen vartin ponnistelujen jälkeen, silmiin syttyi valo ja tyttö tajusi, miten laskut toimitetaan. Sen jälkeen kynä sauhuisi loppuillan riemunkiljahdusten saattelemana – eikä tyttöä meinannut saada irti kirjasta millään kun tuli aika mennä nukkumaan.

Oppiminen on hauskaa silloin kun sitä tapahtuu, oppiminen on aina kovaa työtä, ja oppiminen on silta osaamattomuudesta osaamiseen. Kun kokeilemme rohkeasti, pidämme kiinni vanhasta hyvästä ja etsimme jokaiselle menetelmälle ja työkalulle oikean paikan opinkaarella, käännämme nyt maailmaa kuohuttavat muutospaineet innostaviksi mahdollisuuksiksi.

Oppimisen uudistaminen tarvitsee innostusta – ja jäitä hattuun!

Olen ollut syksyn aikana tavattoman innoissani Suomessa käynnissä olevasta oppimisen uudistamisesta. Perusopetuksen uusi opetussuunnitelma on upea, suorastaan taideteos. Suomalaiset opettajat ovat myös pääasiassa ottaneet uudistukset innostuksella vastaan.

Samalla on käyty monipolvista keskustelua, ajoin raivokkaastikin. Tämä on uudistusten läpiviennin kannalta pelkästään hyvä juttu. Onhan se nimittäin ihan älytön ajatus, että suomalainen koulu pitäisi uudistaa sataprosenttisesti vaikkapa ”digiloikkaamalla”.

Suomalainen koulu on jo nyt maailman paras. Se tarkoittaa sitä, että siinä on valtavan paljon hyvää. Uudistusta se tarvitsee siksi, että maailma muuttuu ympärillä. Mutta kun uudistetaan, on tärkeää pitää ne hyvät jutut mukana.

Monella uudella menetelmällä voimme parantaa jo nyt loistavaa koulua entisestään. Samaan aikaan tulee kuitenkin pitää huoli siitä, ettei lapsi lennä ulos pesuveden mukana.

Suomalaisen koulun salainen ase on tasa-arvo: jokainen suomalainen voi saada syntyperästään riippumatta laaduukkaan peruskoulutuksen. Siitä on pidettävä kiinni henkeen ja vereen, vaikka kuinka siirryttäisiin oppijakeskeisyyteen.

Ilmiölähtöisyys ja osallistavat tilat voivat innostaa etenkin sosiaalista oppilasta. Mutta jos introvertti työrauhaa kaipaava oppilas tulee joka toinen päivä itkua tuhertaen kotiin, on hukattu jotain olennaista. Me jokainen opimme omalla tavallamme, ja kun uutta otetaan käyttöön, on aina olemassa ylikorjaamisen vaara. Jollekin se ihan perinteinen koululuokka on paras paikka oppia, ja tämä pitää huomioida ihan samalla tavoin kuin vilkkaampienkin osallistaminenkin.

Oppikirja on yksi parhaista oppimisteknologioista – mutta vain silloin kun oppija on aidosti kiinnostunut opittavasta asiasta. Kirjoja ei siis tule heittää ulos tablettien tieltä, vaan niille pitää etsiä oikea paikka opintiellä. Silloin kun ei vielä nappaa, pelit ja leikit voivat innostaa vaikka kvanttifysiikan saloihin. Mutta sitten kun silmiin syttyvät lamput, ei hyvää oppikirjaa voita mikään.

Lopuksi, kaiken oppimishypetyksen jalkoihin meinaa usein jäädä se kaikkein paras oppimisen menetelmä – se, joka on ollut meillä käytössä tuhansia vuosia siksi, että se toimii.

Mikän digihärpäke, oppimispeli, uusi menetelmä, luokkatila tai opetustrendi ei tule ikinä vetämään oppimisen ilon sytyttämisessä vertoja opettajalle, joka on aidosti kiinnostunut opettamastaan asiasta.

Flow tarttuu. Parhaiten se tarttuu innostuneelta opettajalta.

Nähdäkseni koulu-uudistus vaatii kahta asiaa: rohkeutta kokeilla uutta ja tarmoa taistella typeryyksiä vastaan. Kukaan tutkija, poliitikko tai virkamies ei tiedä, miten oppiminen pitäisi tänä päivänä järjestää. Sen tietää kussakin luokassa ainoastaan luokan opettaja.

Parhaiten kukin opettaja saa selville, mikä hänen luokassaan toimii kokeilemalla rohkeasti uutta. Ottamalla vaikka kolmen kuukauden ajaksi käyttöön jonkin uuden menetelmän. Jos toimii – hieno juttu! Jos ei – kokeillaan seuraavaa.

Typeryyttä vastaan pitää taas taistella kaikin voimin. Jos hallitus meinaa kaataa opetuksen määrärahat Talvivaaraan, on syytäkin älähtää. Ja jos virkamies ehdottaa tosissaan päätöntä digikiintiötä, on meidän kaikkien velvollisuus nousta barrikadeille ja huolehtia siitä, etteivät tällaiset älyvapaat säädökset rampauta opettajakuntamme työskentelyvapautta.

Tehdään innolla uutta, kokeillaan, uudistetaan – ja irrotellaankin välillä. Kuunnellaan samalla, mitä vanhoilla ja viisailla konkareilla on sanottavana. Eivät he aina ole oikeassa, mutta usein ovat.

Suomalainen koulu on maailman paras.

Tehdään siitä vielä parempi.

Tyhmä ei ole enää tyhmä

Yksi järkyttävimpiä löydöksiä, joihin olen viime vuosina törmännyt, on tämä: tyhmiä ihmisiä ei ole olemassa. On vain ihmisiä, jotka osaavat jo ja ihmisiä jotka eivät osaa vielä. Oppiminen on silta jälkimmäisestä edelliseen.

Tärkein taito, jonka koulu voi opettaa, on oppia oppimaan. Nykyaikana päähän päntätyillä faktoideilla ei ole arvoa sen enempää sivistyksen kuin arjessa toimimisenkaan kannalta. Keskeisempää on ymmärtää, mistä tietoa saadaan tarvittaessa, miten sitä pitää arvioida ja mitä sillä voi tehdä.

Oppiminen on kahden asian funktio: altistuksen ja kiinnostuksen. Jos ei ole opittavaa, ei oppimista tapahdu. Mutta vaikka kuinka altistettaisiin, jos oppilaan tarkkaavaisuus harhailee, ei oppimista tapahdu tällöinkään. Oppilas, joka ei ole kiinnostunut opittavasta asiasta vaikuttaa tyhmältä: hänhän pärjää huonommin kuin ne, joita homma nappaa.

Oppimaan opettavan koulun tärkein tehtävä on herättää jokaisen oppijan kiinnostus oppimista kohtaan. Huomaa: en tarkoita, että jokaisen oppijan pitäisi olla kiinnostunut ihan kaikesta. Mutta jokaiselle pitäisi löytää oma juttu tai kaksi, jotka innostavat päivästä toiseen oppimaan uutta ja selvittämään lisää.

Kiinnostuksen voi herättää monella tavoin. Yhä paras tapa herättää oppijan kiinnostus on innostunut ja innostava opettaja. Monet Nobelistit muistelevat kaiholla fysiikan tai kemian opettajaansa, joka sytytti aikanaan kipinän omaa oppialaa kohtaan. Mutta opettajakaan ei voi olla aina innostunut kaikesta.

Tässä apuun tulee uuden oppimisen työkalupakki. Kaikki ne monipuoliset menetelmät, joilla oppiaines voidaan esittää niin, että se aidosti kiinnostaa oppijaa. Pelit, leikit, videot, verkko-oppimisalustat ja muut uuden oppimisen menetelmät voivat tehdä aiemmin puisevasta oppiaineksesta aidosti innostavaa.

Esimerkiksi koodaaminen tuskin innostaa suurta joukkoa oppilaita, jos se opetetaan puisevien kirjatehtävien avulla. Jos sen sijaan oppijat käyttävät vaikkapa Scratch-koodauspeliä oppimiseen, voi mukuloita olla vaikeaa saada irti koodikoneista.

Nähdäkseni tehokas tapa lisätä oppimisen innostavuutta on myös antaa oppilaiden opettaa itse. Opettaminen syventää omaa ymmärrystä. Ja innostunut oppilas voi sytyttää myös muiden kiinnostuksen oppimista kohtaan ihan samalla tavoin kuin innostunut opettajakin.

Siinä vaiheessa kun koulu osaa aidosti innostaa ihmiset oppimaan oppimaan, ei tyhmiä oppilaita enää ole. Silloin kun ihminen on aidosti kiinnostunut oppimastaan, on vain ajan kysymys, että hän syventää ymmärrystään ja parantaa osaamistaan.

Tulevaisuuden koulussa tyhmä ei ole enää tyhmä.

Tulevaisuuden koulussa on vain niitä, jotka osaavat jo, ja niitä, jotka osaavat ihan kohta.

Kukin omalla tavallaan.

Kirjoitus on alun perin julkaistu Sitran Uusi koulutus -blogissa. Lisää aiheesta SuomiAreenalla. Tervetuloa mukaan 17.7.

Tuottavuus ei kasva mailaa puristamalla

Autovalmistaja Porsche ilmoitti taannoin lyhentävänsä työaikaa tunnin viikossa . Yrityksen johdon mukaan työntekijät olivat olleet liian stressaantuneita. Työajan lyhentäminen on purrut stressipiikkiin.

Samanlaiseen havaintoon päätyi jo Henry Ford vuosisadan alussa, jota saamme kiittää 8-tuntisesta työpäivästä. Autopohatta päätteli, että tehtaiden kokonaistuottavuus kasvaa kun työaikaa lyhennetään. Ford oli oikeassa. Pian koko länsimainen teollisuus seurasi perässä.

Nyt Suomen talouskuoppaan haetaan vauhtia vaatimalla lisää viikkotyötunteja. Tämä on aika hämmästyttävä ajatus kahdestakin syystä.

Ensinnäkin, sama hallitus, joka vaatii lisätyötunteja on myös ilmoittanut haluavansa nostaa kokonaistyöllisyyttä. Lisätyötuntien työllisyysvaikutus laskusuhdanteessa on kuitenkin lähes väistämättä negatiivinen.

Todellisuudessa työtunteja lisäämällä tuottavuus voi kasvaa vain, jos talous kasvaa. Tarkkaan ottaen yksittäisen yrityksen kokonaistuottavuus voi kasvaa työtunteja lisäämällä vain jos sen tilauskanta kasvaa samaan tahtiin. Laskusuhdanteessa tilauskannat sukeltavat kuitenkin kuin lehmän häntä. Näin ylimääräisen työtunnin voi käyttää lähinnä peukaloiden pyörittelyyn tai miinaharavan pelaamiseen.

Jos työtuntilisäys menee läpi, on yritysjohtajilla tässä kyllä tehokas keino hakea lisätuottavuutta: lemppaamalla turha työvoima pellolle. Jos työtuntitavoite siis saavutetaan kysynnän pysyessä ennallaan, on odotettavissa uusi YT-aalto.

Toinen syy siihen, miksei tuottavuusloikka-ajatus lennä, on että tuottavuus ei synny pelkistä tehdyistä työtunneista. Vaikka se Excelissä saattaa siltä näyttääkin, tehtaalla ja toimistolla työn tekee vielä useimmiten ihminen, ei robotti.

Kun ihminen tekee töitä, riippuu työn jälki siitä, kuinka innostunut tai stressaantunut hän on. Työstään kiinnostunut tekee monin verroin parempaa jälkeä. Stressipaniikissa puolestaan huolimattomuus ja heikko laatu lisääntyvät.

Hämmästyttävää kyllä, yksikkötuottavuus on tutkimusten mukaan suoraan riippuvainen työntekijän kiinnostuksesta työtään kohtaan. Jos siis vedetään suomalainen työvoima polvilleen lisäämällä työkuormaa, ei odotettavissa ole suinkaan tuottavuusloikkaa. Päin vastoin, tällä tempulla on odotettavissa entistä pahempi sukellus suomalaisen työn tuottavuudessa.

Elämme aikoja, jolloin ennustaminen muuttuu alati vaikeammaksi. Tämä tarkoittaa sitä, että kuka tahansa joka väittää tietävänsä varmuudella, miten asiat lähivuosina kehittyvät valehtelee. Tämä koskee niin poliitikkoja kuin allekirjoittanuttakin. Tästä syystä olisikin viisastelua tärkeämpää tarttua toimeen, tehdä kokeiluja, katsoa mitä niistä seuraa ja korjata sitten tarvittaessa.

Uudessa hallitusohjelmassa on paljon hyviä avauksia, joiden tuloksia odotan suurella mielenkiinnolla. Koulujen päivittäminen digiaikaan, terveydenhuollon painopisteen siirtäminen ennaltaehkäisyyn, yrittäjämyönteisyys, perustulo tai korkeakoulujen ja liike-elämän innovaatioyhteistyön parantaminen ovat kaikki tervetulleita avauksia, joita kannattaa ilman muuta kokeilla.

Mutta jos suomalaista tuottavuutta ja työllisyysastetta halutaan saada nousuun, on kokonaistyöajan nostaminen tuhoon tuomittu hanke.

Rentoutunut pelaaja pelaa paremmin kuin stressaantunut. Suuret voitot eivät synny mailaa puristamalla.

Uusi oppiminen

Toissa kesänä silloin kolmivuotias poikani pelaili sohvalla innostuneena iPadilla. Menin uteliaana katsomaan, mistä on kysymys. Olin ällistynyt, kun tajusin, että poika ratkoo yhtälöitä, joissa oli kolme tai neljä muuttujaa. Tämä tapahtui pelaamalla Dragon Box -nimistä oppimispeliä.

Tulevaisuusvaliokunta julkaisi puolitoista viikkoa sitten raportin nimeltä Uusi oppiminen. Kirjassa käsitellään sitä, millä tavoin koulutusta kannattaisi kehittää eteenpäin. Kirjoittamani osio käsittelee pelioppimista.

Fakta on, että nykyisellä muutostahdilla vanha peruskoulumalli on tulossa tien päähän. Jo nyt ala-asteen opettajilla on ongelmia sen kanssa, että liki puolet ekaluokkalaisista osaavat jo lukea. Yksi keskeisimmistä oppiaineista on siis jo hallussa. Mitä ihmettä koltiaiset sitten koulussa tekisivät?

Nyt tilanne on se, että kolmivuotiaat ratkovat yhtälöitä, nelivuotiaat kirjoittavat ohjelmakoodia ja kuusivuotiaat tekevät uskomattomia akrobaattitemppuja. Kaikki tämä ilman Pohjois-Korean mallia: taustalla on ennen kaikkea lasten oma innostus ja oppimisen ilo.

Oppiminen on yksi huikeimpia kokemuksiamme. Samalla opimme kuitenkin tavattoman yksilöllisesti. Yksi innostuu matematiikasta, toiselle kiipeilyleikit ovat innostavin juttu. Ihmiset oppivat myös eri asioita eri ikäisinä. On ihan älytön ajatus, että lapsia koulutetaan vuosikursseittain. Ei kai aikuisiakaan arvioida sen mukaan, kuinka hyvin osaa ranskaa 24-vuotiaana tai differentiaaliyhtälöitä 52-vuotiaana?

Olemme tilanteessa, jossa tiedämme ensinnäkin, ettei pulpettiriveissä puuduttavien luentojen kuuntelu johda oppimiseen. Toiseksi, tiedämme, mikä johtaa: aito innostus joko innostuneen opettajan, kiinnostavan oppiaineen tai lennokkaan esitystavan kautta. Esimerkiksi leikkien, pelien tai vaikkapa Olipa kerran… elämä -tyyppisten videoiden avulla.

Kolmanneksi, olemme tilanteessa, jossa meidän on pakko katsoa tosiasioita silmiin. Meidän pitää pystyä uudistamaan koulujärjestelmäämme niin, että se aidosti huomioi yksilölliset kiinnostuksen kohteet ja kannustaa toisiin vertailun sijasta henkilökohtaiseen kehitykseen. Muutoin meillä ammottaa pian tuloerojakin kaameampi luokkarailo niiden välillä, jotka tämän annin vanhemmiltaan saavat – ja niiden, jotka eivät.

Kykymme toimia tulevaisuuden alati nopeammin muuttuvassa maailmassa riippuu kyvystämme oppia uutta. Tätä silmällä pitäen oppijärjestelmiä pitäisi kehittää niin, etteivät ne vieraannuta oppimisesta.

Onneksi tällaisia järjestelmiä on olemassa. Montessori-pedagogiikka, pelioppiminen, osallistavat opetusmenetelmät, innostavat oppimisympäristöt ja henkilökohtaisen kehityksen seuranta ovat kaikki jo käytössä siellä täällä ympäri maailmaa.

Uusi oppiminen on jo täällä, mutta se ei ole vielä jakaantunut riittävän laajalle.

Nyt on korkea aika alkaa jakaa sitä.

Suomalaisen sisun uusi aalto

Nuori supersankari Pekka Hyysalo pisti sosiaalisen median sekaisin torstain Sarasvuo-ohjelmassa.

Kun ihminen elää vahvuuksiensa kautta, heikkoudet eivät katoa minnekään. Ne vain menettävät merkityksensä. Aivan liian moni meistä kuitenkin vain tuijottaa heikkouksiaan.

Martin Seligmanin kuuluissa luonteenvahvuustutkimuksissa kävi ilmi, että ihmiset, jotka tunnistavat vahvuutensa ja elävät niiden kautta myös voivat merkittävästi paremmin.

Meissä jokaisessa on heikkouksia. Niitä korjaamalla ei tule koskaan valmista. Mutta tunnistamalla, missä olemme vahvoja, voimme elää täyttä elämää, olivat heikkoudet minkälaisia vain.

Toistan: meistä jokaisella on heikkouksia. Yhdellä se näkyy huterana kävelynä. Toisella levenneenä vatsanseutuna. Kolmannella epävarmuutena nukkumaan mennessä. Kukaan ei ole täydellinen.

Mitä uskomattomimmat vastoinkäymiset voivat kääntyä vahvuuksiksi. Joskus tämä vaatii sisua. Tästä Hyysalo on erinomainen esimerkki.

Tästä syystä onkin ollut päätöntä nähdä, miten näinkin inspiroiva ja kannustava esimerkki voi ruokkia kyynistä ajatusmaailmaa.

Amu Urhonen syytti Sarasvuota ja Wirtasta ylistämällä alistamisesta. Aika hämmentävä ajatus.

Nähdäkseni Sarasvuo ja legendaarista tilannetajua osoittanut Toni Wirtanen nimenomaan kohtasivat Hyysalon vertaisenaan.

Niin kuin pitääkin. Jokaisen ihmisarvo kun on vakio, sama se miltä näyttää tai miten kroppa toimii.

Ja kai sen nyt kuuluukin olla inspiroivaa, kun joku pystyy nostamaan vahvuutensa esiin jopa tällaisen vastoikäymisen jälkeen. Hyysalo kun joutui onnettomuutensa jälkeen viettämään pitkän aikaa liikuntakyvyttömänä. Ja on siitä ponnistanut takaisin pystyyn. Seuraavaksi juoksee maratonin.

Emilia Lahti määrittelee sisun kykynä kääntää massiivinen vastoinkäyminen uudeksi mahdollisuudeksi. En ensi hätään keksi Talvisodan sankareiden jälkeen parempaa esimerkkiä sisusta kuin Hyysalon.

Ei Hyysalon haastattelu mitään cripspiraatiota edusta. Vaan puhdasta inspiraatiota.

Sisullaan kirkas esimerkki meistä jokaiselle.

Innostustalous: Miten aito intohimo kääntyy fiksuiksi talousluvuiksi?

Järjestimme eilen Finlandia-talolla Innostustalous-seminaarin. Seminaarissa joukko suomalaisia ajatteluvaikuttajia avasi näkökulmia innostumiseen ja innostamiseen. Keskeisessä roolissa oli ajatus siitä, miten kovat ja pehmeät arvot voisivat paiskata kättä niin, että ihmisten hyvinvoinnista ja intohimosta kasvaisi myös merkittävä kansantalouden moottori.

Kaikkien tuntema innostaja Jari Sarasvuo esitti avauspuheenvuorossaan, että elämänlaatu seuraa toteutettujen ideoiden laadusta. Siis pelkkä ajattelu ei riitä, vaan ajatukset täytyy viedä myös käytäntöön. Ideat eivät kuitenkaan synny eristyksissä, vaan niiden taustalla ovat Sarasvuon mukaan ihmissuhteet. Ihmissuhteiden perustana on puolestaan inspiraatio, ja viime kädessä aito intohimo. Hyvinvointi seuraa siis aidosta kiinnostuksesta ja intohimosta kumpuavista ja käytäntöön viedyistä ideoista.

Yrityskouluttaja, tutkija ja taitoluisteluliiton puheenjohtaja Susanna Rahkamo nosti esiin ristiriidan vanhan ja uuden johtajuuden välillä. Vanhaa johtajuutta edustaa komentaminen, korjaaminen ja kontrolli. Uutta johtajuutta kuvastavat puolestaan innostuminen, innostaminen ja innovointi. Samoin kuin Sarasvuokin, Rahkamo korosti yhteistyön merkitystä. Yksin on vaikeaa innostua. Yksi aidon intohimon kriteereistä onkin Rahkamon mukaan se, että pystyt innostumaan myös toisten ideoista.

Kansanedustaja Mikael Jungner jatkoi vanhan ja uuden ajan kahtiajaon teemaa esittämällä, että on olemassa kaksi erilaista maailmaa. Hallintaperustainen maailma on sellainen, jossa arvostettuja ominaisuuksia ovat ahkeruus, osaaminen ja tottelevaisuus. Ketterä maailma on puolestaan sellainen, jossa arvostetaan intohimoa, luovuutta ja oma-aloitteisuutta. Jungnerin mukaan maailma ei toimi enää hallinnan sääntöjen mukaan, vaikka niistä yhä pidetäänkin kynsin hampain kiinni. Tarvitaan murrosta, jossa jokainen muuttaa maailmaa olemalla se, mitä aidosti on.

Redesigning 925 -yrityksen toimitusjohtaja Pekka Pohjakallio nosti esiin työtä koskevan uutisoinnin negatiivisen vinouman. Nokian Salon tehtaan sulkeminen uutisoitiin isoin otsikoin. Kun samalla alueella uusi yritys palkkasi 200 työntekijää, toimittaja ei pitänyt tapahtumaa riittävän mielenkiintoisena. Pohjakallio esitti, että nykyaikana työtä ei voi enää suorittaa mekaanisesti – ei, vaikka kyse olisi itsessään mekaanisesta työstä. Kun maailma on murroksessa, odotetaan ihmeratkaisuja: että tulisi konsultti, ja ratkaisisi asian. Tosi asiassa nyt tarvitaan siirtymä reaktiivisesta ajattelusta proaktiiviseen ajatteluun: siis ajatteluun, joka lisää autonomian, aikaansaamisen ja merkityksen tunteita.

Hiljattain TTL:n tutkimusprofessoriksi nimitetty Jari Hakanen vyörytti ruudulle valtavan määrän innostuksen talous- ja terveysvaikutuksista kertovia tutkimuksia. Hakanen teroitti, ettei hiljattaisessa innostusta tukevassa positiivisen psykologian tutkimuksessa ole kyse vain siitä, että unohdetaan ikävät asiat ja hymyillään, vaan siitä, miten saadaan tutkimusnäytön varassa ihmiset innostumaan ja motivoitumaan. Hakasen Suomeen lanseeraama työn imu -käsite selittää valtavan paljon ilmiökenttää, jossa nähdään, että työ kuin työ voi olla innostava, jos ihminen löytää oikean tavan suhtautua siihen. Oman työn tuunaaminen on tässä keskeisessä roolissa. Vaikka esimerkiksi bussikuskilla ei ole valtavan paljoa vapautta vaikuttaa työhönsä, voi hän päättää tervehtiä matkustajia iloisesti. Tämän seurauksena hänen hyvinvointinsa ja innostuksensa kasvaa merkittävästi.

Lopuksi puhuin itse sisäisen motivaation talousvaikutuksista ja yleisemmin innostustalouden käsitteestä. Esittelin tässäkin blogissa usein viittaamiani tutkimuksia siitä, miten sisäinen motivaatio lisää niin hyvinvointia kuin tuottavuuttakin. Itse asiassa sisäisen motivaation talousvaikutukset ovat niin merkittävät, että jos sisäisesti motivoidusta työstä, kutsumustyöstä, tulisi suomalaisen työn normi, olisi kestävyysvajekin pian historiaa. Jo yksinomaan Harvard Business Review’n viime vuonna julkaistun huippupaperin esittämä innostuksen synnyttämä 16% tuottavuusnousu riittäisi todennäköisesti selvittämään bkt-haasteet, puhumattakaan niistä kerrannaisvaikutuksista, jotka syntyvät, kun innostuneet ihmiset lyövät viisaat päänsä yhteen ja alkavat puuhata yhdessä.

Jos haluamme rakentaa tulevaisuuden Suomea aidon intohimon varaan, on aika toimia nyt. Kaikkein keskeisimmässä roolissa uuden Suomen rakentamisessa ovat elämänsä nivelvaiheissa olevat 15- ja 18-vuotiaat nuoret. Siis ihmiset, jotka miettivät juuri nyt jopa koko loppuelämäänsä määrittäviä elämänvalintoja. Meidän pitäisi nyt kysyä, mitä he haluavat arjessaan tehdä. Siis ei sitä, miksi he haluavat isona tai mitä he haluavat tienata. Vaan yksinkertaisesti, minkälaisista aktiviteeteista ihannearki voisi koostua. Kymmenen vuoden päästä nyt 15- ja 18-vuotiaat ovat 25- ja 28-vuotiaita – siis merkittävä osa suomalaista työväestöä. Jos rakennamme nyt uutta Suomea, jossa keskeisessä roolissa on arvokas ja palkitseva arki, on meillä jo kymmenessä vuodessa sellainen maa, jossa on normaalia herätä maanantaiaamuna ja lähteä töihin intoa täynnä.

Kun kuuntelin eilisiä erinomaisia esityksiä, piirtyi mieleeni kirkas kuva siitä, että tällainen Suomi on täysin mahdollista rakentaa. Kuten Jari Hakasen laaja tutkimusnäyttö osoitti, kyse ei ole toiveajattelusta vaan ihan normaalista ihmisen käytäntöjen ymmärtämisestä. Pekka Pohjakallion kokemukset yrityskentältä näyttävät, näitä uuden ajan käytäntöjä voidaan tuoda osaksi ihan tavallista arkista työpäivää. Mikael Jungnerin, Susanna Rahkamon ja Jari Sarasvuon puheenvuorot puolestaan avasivat kukin näkökulman samaan asiaan: intohimo ei ole kiva pikku lisä, joka voidaan lätkäistä muuten harmaan arjen päälle. Intohimo on keskeisintä inhimillisen hyvinvoinnin ja tuottavuuden käyttövoimaa.

Ja se on käyttövoimaa, joka voidaan tehdä todelliseksi tarttumalla toimeen nyt.

Mikael Jungner puhui esityksessään pingviineistä. Pingviinit patsastelevat avannon äärellä. Yhtäkkiä yksi pingviini hyppää. Muut ihmettelevät hetken aikaa, miten uskaliaalle suunnannäyttäjälle käy. Jos hai ei syö pingviiniä, muut hyppäävät lopulta perään.

Suunnannäyttäjäpingviinit ovat jo hypänneet. Nyt on aika meidän muiden kääriä hihat ja hypätä perään.

Tehdään Suomesta innostustalouden majakkamaa vuoteen 2023 mennessä.

Tahdonvoiman käyttöohje: Miten tahdonvoima toimii?

Tahdonvoima on kummallinen juttu. Yhtäältä sen olemassaolosta kiistellään yhä kovasti. Toisaalta tahdonvoiman olemassaolon hyväksyvätkin tiedostavat, että kyseessä on katoava luonnonvara: suurimmallakin tahdon jättiläisellä kantti kyykkää yllättävän helposti. Mutta mistä tahdonvoimassa on kyse? Ja miten sitä voisi käyttää parhaiten?

Näihin kysymyksiin käy käsiksi filosofikollegani Frank Martela uudessa loistokirjassaan Tahdonvoiman käyttöohje: Näin saat asioita aikaan. Kirjassa Frank käsittelee uunituoretta tahdonvoimatutkimusta ja esittelee kaksikymmentä tehokasta työkalua tahdonvoiman lujittamiseksi.

Tutkimukset osoittavat, että suorassa tahdon kamppailussa sisukkainkin sissi perääntyy yllättävän helposti. Kuitenkin ne jotka jaksavat purra hammasta edes vähänkin pidempään pärjäävät myös elämässä paremmin. Vaikka tahdonvoima on parhaimmillaankin heikko lihas, kannattaa sitä siis lujittaa.

Tutkimusten mukaan aivojen etuotsalohkolla on iso rooli tahdonvoiman käytössä. Etuotsalohko on kuitenkin koko kropan energiasyöpöin elin. Siksi siis tiukkoja päätöksiä tehtäessä kannatta huolehtia, että verensokeri on riittävän korkea.

Samaten kannattaa valita, missä kamppailuissaan tahtoaan haluaa käyttää. Tahdonvoima väsyy käytössä. Siksi sen käyttö kannattaakin varata kaikkein tärkeimmille koitoksilleen.

Kaikkein paras tapa käyttää tahdonvoimaa on kuitenkin järjestää elämä niin, ettei sitä tarvita juuri ollenkaan. Tässä keskeisessä roolissa ovat tavat: minkälaista elämää oppimistasi tavoista syntyy? Voisitko opetella uuden tavan, vaikkapa urheiluharrastuksen, joka parantaa elämänlaatuasi? Tai pystyisitkö opettelemaan eroon tavasta, joka nakertaa sitä, vaikkapa tupakoinnista?

Kun opettelet elämänlaatua tukevia tapoja, et tarvitse enää tahdonvoimaa: ajattelusi automaattisuus ohjaa sinua pääsääntöisesti toimimaan oikein.

Voit myös hyödyntää ympäristöäsi tahdonvoiman kehittämiseen. Laita lenkkarit sängyn päätyyn ennen nukkumaan menoa, ja aamulenkille lähtö helpottuu valtavasti. Ota kaukosäätimestä paristot pois ja piilota ne vaatekomeron perälle. Näin sohvalle lysähtäminen töiden jälkeen ei onnistukaan käden käänteessä. Ja kerro ystävillesi tavoitteistasi. Näin niihin on selkeästi helpompaa sitoutua.

Näitä ja lukuisia muita menetelmiä Frank käsittelee kirjassaan lennokkaasti ja yleistajuisesti, samalla tiukan tieteellistä pohjaa unohtamatta. Kirja avaa ymmärrystäsi siitä, miten tahdonvoima toimii ja miksi se toimii niin kuin toimii. Samaten se tarjoaa monenlaisia työkaluja, joiden avulla voit tahtoasi kehittää.

Tutustu Frankin kirjaan täällä.

PS. Kurkkaa myös kirjalle pystytetyt verkkosivut, joilta löydät muun muassa kirjan aihepiiriä käsittelevän blogin.

Mestarin vyö

Usein taistelulajeissa aloittelijan vyö on valkoinen. Se kuvaa sitä, ettei aloittelija tiedä vielä oikeastaan mistään mitään. Kun harjoittelu alkaa, vyön väri alkaa pikku hiljaa tummua. Lopulta pitkän harjoittelun tuloksena on mahdollista voittaa itselleen musta vyö.

Mutta musta vyö ei ole mestarin vyö. Se osoittaa vasta, että harjoittelu on päättynyt. Nyt on aika lähteä maailmalle. Kun vuodet vierivät, vyön väri alkaa haalistua. Vuosi vuodelta se muuttuu yhä harmaammaksi, kunnes lopulta väri on kulunut kokonaan pois.

Mestarin vyö on valkoinen.

PS. Ajattelun ammattilainen kesälomailee. Seuraava blogikirjoitus ilmestyy maanantaina 12.8. Aurinkoista kesää!

Laskutaitoa lohikäärmelaatikosta

Oppimispelit mullistavat nähdäkseni oppimisen tulevaisuuden. Kun lapset (ja  aikuisetkin) voivat kokeilla vapaasti erilaisia oppimispelejä omaan tahtiinsa, ovat tulokset päätähuimaavia. Oppi hulahtaa tabletilta päähän ennen kuin ehtii sanoa ”kissa”. Ja pelaamalla oppiminen on sitä paitsi kivaa.

Pelioppimisen ongelmana on, että oppimispelien nykytarjonta on ihan tajuttoman epätasaista.

Suurin osa oppimispeleistä on aika keskinkertaista kuraa. Mutta mukaan mahtuu onneksi myös joitakin loistavia oppimisen mestarinäytteitä. Monesta olen kirjoittanut blogissa jo aiemminkin.

Oppimispelien joukosta löytyy yksi peli, joka ylittää muun tarjonnan mennen tullen: Dragon Box. Hiljattain myös suomenkieliseksi käännetty norjalais-ranskalainen oppimispelihitti ei pyri yhtään vähempään, kuin opettamaan alakouluikäisille yhtälöiden ratkaisua, algebraa. Omista koltiaisistani päätellen peli tekee hurjan tehokasta työtä.

Viime kesänä kiinnostuin eräänä päivänä katsomaan, mitä silloin kolmivuotias poikani puuhasteli sohvalla iPadilla. Hän pelaili Dragon Box -pelin vaativampia tasoja läpi tuosta vain. Lähemmällä tarkastelulla huomasin, että peli oli edennyt alkutasojen pörröisistä otuksista ja söpöistä laatikoista vaivihkaa nykytilanteeseen: ruudulla oli ihan normaaleja yhtälöitä, joissa oli kolme tai neljä muuttujaa.

Siis tähän tapaan: 2/x + d/e = b/x.

Kolmevuotiaalta pojaltani meni tällaisen yhtälön ratkaisemiseen ehkä parisenkymmentä sekuntia: peli oli opettanut pörröisten otusten avulla yhtälöiden ratkaisun perusmekaniikan, ja nyt se oli kolmivuotiaalle päivänselvää.

Oppimispelit ovat vasta ihan alkutaipaleella, mutta Dragon Box ja muutamat muut huippuluokan pelit osoittavat, että pelioppiminen voi mullistaa kokonaan sen, miten opimme uutta. Ja erityisesti miten lapsemme oppivat. Jo nyt ei ole mitenkään tavatonta, että koulun aloittavat nappulat lukevat, kirjoittavat ja tekevät peruslaskutoimituksia sujuvasti. Kun Dragon Box saa seuraajia, on ihan mahdollista, että kymmenen vuoden päästä alakouluikäiset mukulat ratkovat yhtälöitä, tutkivat kvanttifysiikkaa tai vaikkapa ihmisen biologiaa – jos se heitä oikeasti kiinnostaa.

Pelioppiminen on vasta alkumetreillään, mutta Dragon Box antaa jo nyt viitteitä siitä, kuinka hurjia mahdollisuuksia tällä alueella on tarjottavanaan. Tutustu peliin täältä.