Emilia Kukkalan toukokuun lopussa julkaistu erinomainen kirjoitus kiinnittää huomion siihen, miten köyhyys lukitsee ihmisen loputtomaan toivottomuuden kierteeseen. Köyhän näkökulma elämään on erilainen kuin keskiluokkaisen, varakkaasta puhumattakaan.
Tutkitusti köyhyys vähentää ihmisen kykyä tehdä päätöksiä ja toimia oma-aloitteisesti. Niin kuin Jani Kaaro Hesarissa toteaa, köyhyys on aivoja syövä loinen.
Tästä syystä oikeistoretoriikassa tyypillinen köyhien syyllistäminen ajelee rytisten metsään. Köyhän mahdollisuudet toimia kun ovat ihan eri tavalla rajalliset kuin varakkaan kauppiksen kasvatin.
Ihmiset eivät ole koneita. Jos köyhyyden poistamiseen riittäisi vain painaa aivoista löytyvää touhukkuuden start-nappia, joka ikinen meistä tekisi sen saman tien kotona surkuttelun sijaan.
Mutta kuka oikeastaan on köyhä?
1990-luvun loppupuolella elelin Helsingissä Oulusta vastamuuttaneena opiskelijapoikana. Erään kerran tilin saldo oli jälleen nollilla. Onneksi yhdeksän neliön opiskelija-asunnossani oli kolikkopurkki, josta kaavituilla viidellätoista markalla sain ostettua nurkkakaupasta purkillisen tonnikalaa ja nuudelipaketin. Nälkä lähti, ja muutaman päivän kuluttua opintotukikin lopsahti tilille.
Opiskeluaikoina rahaa ei juuri ollut. TV-ohjelmat tuli katsottua 11 tuuman pienestä putkiräppänästä ja kotitietokoneena toimi vanha Pentium, joka jaksoi juuri ja juuri pyörittää tekstinkäsittelyohjelmaa. Vaatteet löytyivät UFF:ista.
En kuitenkaan koskaan ajatellut olevani köyhä. Minä olin muusikko. Uskoin vakaasti, että jonain päivänä pystyn lyömään läpi musiikintekijänä, niin kuin sitten kävikin. Raha ei ollut yleensä huomioni keskipisteessä, vaikka joskus tili paukahtikin hetkeksi nollille.
Köyhyyden juurisyynä ei ole niinkään rahan puute vaan puute tulevaisuudesta.
Tämä toivottomuus voi hyvin periytyä isältä pojalle.
Jos elämää kannattelee aate tai usko huomiseen, on huomattavasti helpompaa kestää rajallisia materiaalisia puitteita. Kannattelevan aatteen tai tulevaisuususkon löytäminen on kuitenkin vaikeaa niin pitkään kun keskustelu pyörii lähes tauotta rahan ympärillä.
Vähävaraisen ihmisen identiteetti voi olla köyhä tai työtön. Mutta yhtä hyvin rahaton voi ajatella itseään muusikkona, tutkijana, elämäntaiteilijana, koti-isänä tai vaikkapa startup-yrittäjänä.
Maailmanhistoria on täynnä rahattomia mutta intohimoisia onnensa etsijöitä taiteilijoista kultaryntäyksen pioneereihin. Köyhyys identiteettinä ei siis niinkään seuraa rahan puutteesta, vaan toivon puutteesta.
Olen suoraan sanottuna vähän neuvoton sen suhteen, mitä asialle pitäisi tehdä. Tietysti ensinnäkin pitäisi rakentaa sosiaaliturvajärjestelmä, joka turvaisi kaikille tolkullisen taloudellisen perustan elämälle. Mutta se ei vielä riitä.
Meidän pitäisi myös keksiä, miten usko parempaan huomiseen koskisi joka ikistä suomalaista sen sijaan, että se on keskimäärin vain varakkaampien etuoikeus.
Sanon keskimäärin, koska aina rahakaan ei poista köyhyyttä.
Saksan rikkaimpiin kuulunut pankkiiri Adolf Merckle menetti pörssikeinottelussa kolmanneksen omaisuudestaan. Mercklen nettovarallisuus kutistui vaivaiseen kahdeksaan miljardiin euroon. Hän ei kestänyt menetystään vaan heittäytyi junan alle ja kuoli.
Myös rikas voi olla köyhä.
Ajattelun ammattilainen 
Hyviä pointteja ja on totta, että tulevaisuususkon puute on yksi pahimmista köyhyyden muodoista. Ylipäänsä köyhyyttä on niin monenlaista, että se mutkistaa yritystä ymmärtää ilmiötä. Rahojen puute on yksi homma, mutta rahattomalla voi olla sosiaalista ja tiedollista pääomaa, joiden avulla rahanpuute ei haittaa. Erityisesti monilla opiskelijoilla on aika hyvät tukiverkostot samassa jamassa olevista kavereista parin euron unicafe-aterioihin, että opiskelijan rahattomuus on aivan eri asia kuin kolmikymppisen perheenisän rahattomuus – varsinkin kun siihen ei liity sosiaalista stigmaa.
Toivon puute voi olla sosiaalisesti peritty juttu, mutta voi se johtua myös siitä, että vastoinkäymisten ketju kasautuu yksilölle, josta seuraa opittu avuttomuus, kun mikään yrittäminen ei tunnu auttavan. Se on sellainen tila, josta yksilön voi olla vaikea vetää itseään ylös ja silloin se ympäröivä sosiaalinen verkosto voi olla ratkaisevan tärkeä – joko sukulaisista, kavereista tai auttamisen ammattilaisista koostuva.
”Olen suoraan sanottuna vähän neuvoton sen suhteen, mitä asialle pitäisi tehdä.”
Ihan ensimmäisenä pitäisi tietenkin purkaa yritys- ja työelämän sääntelyä, joka tekee erittäin hankalaksi oman tilanteen parantamisen omalla työllä. Samaan syssyyn myös pitäisi laskea verotusta reippaasti, jotta ansaitusta rahasta jää jotain käteenkin.
Köyhyydestä sen oikealla nimellä puhuminen on loistava avaus,sillä köyhyyden todellisuuden pukeminen erilaisiin asuihin,kuten esimerkiksi syrjäytyneisyyteen ei anna oikeaa kuvaa siitä, mitä köyhän ihmisen elämä hänelle todellisena kokemuksena ja elämyksenä on. Kokemus siitä, että tulevaisuuttaan ei voi suunnitella on todellista köyhälle ja tämä on pointti, joka tulisi nousta julkiseen keskusteluun muiden mukana. Asiat ja niiden sujuminen elämässä ovat loppujen lopuksi kiusallisen paljon yhteydessä rahaan siitä huolimatta, että virikkeellisellä sosiaalisella verkostolla sen painolastin tunteen voi kokea keveämmäksi. Köyhällä on tulevaisuus, mutta ei välttämättä sellainen,jota hän on suunnitellut ja johon hän on valmistautunut. Itsemääräämisoikeus muuttuu vieraaksi köyhälle.
Ajattelun malleihin, minäkuvaan ja näiden asettamiin kokemuksellisiin rajoihin (jotka koodautuvat ihan lihastasolla) kun yhdistä epigenetiikan ja psykoneuroimmunologian löydökset niin soppa on valmis.
Tietenkin liberaalin oikeiston äärilaidan (ei toki kaikkien) mielestä nämä ansaitsevat kuolla pois — luonto korjaa heikot.
Hyvä kirjoitus, Lauri!
Hyvät työnantajat! Alkakaa arvostaa iäkkäämpiä työntekijöitä. Palkatkaa niitä vaikka oppisopimuksella. Sietäkää erilaisuutta. Luokaa mahdollisuuksia ihmisille, jotka eivät itse siihen pysty (meistä kaikista ei ole yrittäjiksi). Siitä se lähtee!
Köyhä on se joka ei tunne rakkautta. Ihminen ei tarvi periaatteessa mitään muuta kuin tunteen olla rakastettu.