Tag Archives: Helsingin Sanomat

Itseohjautuvuus ei tarkoita absoluuttista vapautta

20/12/2022

1 kommentti

Helsingin Sanomat jatkaa taas johdonmukaisesti ristiretkeään itseohjautuvuutta vastaan. Viime vuosina lehti on systemaattisesti julkaissut negatiivisia artikkeleita itseohjautuvuuden toteutumisesta sekä kouluissa että työpaikalla. Viimeisimpänä lehdessä esitetään, ettei työpaikoilla saada mitään aikaiseksi itseohjautuvuuden takia. Sinänsä ei ole ihme, että Helsingin Sanomat on onnistunut keräämään juttua varten laajan negatiivisen aineiston – taustalla on kysely otsikolla ”Onko työelämän itseohjautuvuus uuvuttanut sinut?”

On jokseenkin käsittämätöntä, ettei valtakunnan päämedia vaivaudu tekemään kotiläksyjään aiheesta.

Vaikka yllä mainittua juttua varten on haastateltu aihetta tuntevia akateemisia asiantuntijoita, siinä toistuu silti sama alkeellinen käsitteellinen virhe kuin aiemmissakin Hesarin artikkeleissa: itseohjautuvuus samaistetaan aika lailla absoluuttiseen vapauteen.

Ei tarvitse olla kovin kummoinen Sherlock Holmes tajutakseen, että päämäärähakuisessa toiminnassa, oli sitten kyse oppimisesta tai työstä, ei saada aikaan kuin kaaosta, jos oppilaiden tai työntekiöiden annetaan tehdä mitä huvittaa. Oppi syntyy opiskelusta, ja liiketulos tehdystä työstä. Jos päivät menevät Tiktokin tai Miinaharavan parissa, ei ole kovinkaan yllättävää, jos ei tuloksia synny. Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, tällaisen vastuuttomuuden oikeaoppinen akateeminen termi ei ole itseohjautuvuus – vaan heitteillejättö.

Itseohjautuvuus tarkoittaa sisäisesti motivoitua toimintaa.

Siis erotuksena ulkoisesti motivoidusta toiminnasta, jossa toimintaa ohjaavat ulkoa asetetut palkkiot tai rangaistukset. Sisäinen motivaatio puolestaan perustuu ihmisen psykologisten perustarpeiden tyydyttymiseen. Näitä ovat autonomia, kykenevyys ja yhteenkuuluvuus – joidenkin tuoreempien tutkimusten mukaan myös hyväntekeminen. Ihmisellä on siis luonnollinen tarve pystyä vaikuttamaan elämäänsä, saamaan asioita aikaiseksi ja kokea tulevansa hyväksytyksi yhteisössä. Muun muassa Frank Martelan tutkimusten mukaan on myös viitteitä siitä, että ihminen pyrkii luontaisesti kohti hyvää.

Itseohjautuvuuden akateeminen ydin on professorien Richard Ryan ja Edward Deci kehittämä itsemääräytymisteoria. Sen puitteissa on tutkittu laajasti työhyvinvointia ja tuottavuutta ja tulokset tukevat johdonmukaisesti päätelmää: kun ihmisen perustarpeet tyydyttyvät, sekä hyvinvointi että tuottavuus lisääntyvät. Tämä edellyttää kuitenkin koko psykologisten perustarpeiden kirjon tyydyttymistä. Pelkkä autonomia ei riitä, vaikka se voi joskus auttaakin alkuun.

Työssä ja oppimisessa tuloksellisuus palautuu viime kädessä aikaansaamiseen. Tässä puolestaan keskeisessä roolissa on tavoitteiden asettaminen oikein. Yritys, jossa johto ei määrittele tavoitteita millään tavoin on pian entinen yritys. Ongelmana on, että mitä yksityiskohtaisemmin tavoitteet määritellään, sitä vähemmän työntekijä kokee autonomiaa eli vapautta.

Eli jos töissä pitää olla minuutilleen 8.15–16.15, taulukot pitää täyttää Exceliin Times New Romanilla pistekokoa 11,5 ja omien täytettyjen taulukoiden määrä täytyy raportoida esimiehelle perjantaina klo 12.30–15.30 välillä, on autonomian kokemus todennäköisesti alhainen. Silti tällaisessa työssä voidaan saada paljon aikaiseksi ja työntekijällä voi myös olla korkea kykeneväisyyden kokemus, jos hän pitää touhuilua mielekkäänä.

Vastaavasti, jos taas töitä saa tehdä milloin huvittaa ja mistä huvittaa, eikä johto määrittele tavoitteita tai onnistumisen mittareita, tulee touhusta pian Helsingin Sanomien jutun kuvaamaa sekoilua.

Itse asiassa mitä enemmän työssä annetaan vapauksia, sitä paremmin pitää tuntea onnistumisen mittarit.

Peliala on oivallinen jos kohta aika ainutlaatuinen esimerkki siitä, miten itseohjautuvuus voi parhaimmillaan onnistua. Peliyhtiöiden kulttuuri korostaa usein korkeaa autonomiaa. Samalla alalla tunnetaan kuitenkin erinomaisesti mittarit, joiden nojalla tiimi voi ihan itse mitata, onko kehityksessä olevalla pelillä hittipotentiaalia. Supercellin johtajan ei tarvitse tulla sanomaan pelitiimille, että 20% pelaajista seuraavana päivänä palauttava peli pitää kuopata – tiimi tietää sen itsekin inhorealistisen hyvin.

Tavoitteiden asettamisen ohella keskeisessä roolissa on myös jutussakin haastatellun TTL:n tutkimusprofessori Jari Hakasen esittämä huolenpito ja hyvinvoinnin johtaminen. Siinä missä tavoitteiden asettaminen lisää kyvykkyyskokemuksia, on huolenpitoon satsaava johtajuus puolestaan avainasemassa yhteenkuuluvuuden kokemuksen synnyssä.

Hesarin juttu osuu kyllä yhdessä asiassa naulan kantaan – siis siinä, että itseohjautuvuus käsitetään yhä usein työelämässä väärin. Aika usein se typistyy juuri tällaiseksi sinne tänne sekoiluksi. Todellisuudessa tällainen itseohjautuvuuden irvikuva on vain kehnoa johtamista.

Syitä väärinkäsitykseen on varmasti monia. Yksi niistä lienee kuitenkin se, että valtakunnan päämedia julkaisee vuodesta toiseen tällaisia artikkeleja, joissa itseohjautuvuuden käsite on vääristetty irvokkaaksi olkinukeksi. Nytkin varmasti tuhannet suomalaiset ovat taas tutustuneet tähän vinksahtaneeseen näkökulmaan ja sekaannus lisääntyy entisestään.

Kenties jonain päivänä Hesarikin tekee neutraalin artikkelin aiheesta, jossa itseohjautuvuuden käsite esiteltäisiin monipuolisessa ja akateemisesti syvällisesti tutkitussa muodossaan myös suurelle yleisölle. Kuka tietää, se voisi tehdä suomalaiselle työelämällekin ihan hyvää. Tietysti ongelmana on, että artikkelit, joissa pyritään aidosti kehittämään työelämää eivät kiinnosta lukijoita läheskään niin paljon kuin tällaiset klikkimagneetit, jossa todetaan, että kaikki on jo rikki.

Bilekuvaskandaali kertoo eniten siitä, mitä ei sanota ääneen

24/08/2022

6 kommenttia

Suomalaiset ovat menettäneet kohtuullisuudentajunsa. Toki on tavallaan lohdullista, että näköjään Suomen suurin ongelma tällä hetkellä on se, että pääministeri tykkää juhlia. Nyt odotetaan henkeä pidätellen koska ”seuraavat kohukuvat” julkaistaan. Samalla kukaan ei tunnu valtamedioissa kysyvän sitä oikeasti olennaista kysymystä:

Mitä sitten?

Siinä, että joku tykkää päästellä höyryjä tanssilattialla tai hengailla somejulkkisten kanssa ei ole mitään laitonta. Siinä ei ole myöskään mitään pahaa, paitsi jos oma arvomaailma sattuu olemaan patapuristinen. Ei, vaikka juhlakuvia julkaistaisiin miljoona. Demokraattisen yhteiskunnan ihanuus on siinä, että vaikka juuri sinä et viihdy klubilla tappiin saakka, sitä ei silti tarvitse kieltää. Ja vaikka juuri sinun mielestäsi joku somevaikuttaja on ”epäilyttävää seuraa”, voi olla että jonkun muun mielestä hän onkin ihastuttava ihminen.

Ei ole myöskään mitään järjellisiä perusteita sille, että pääministerin instituution pitäisi olla kiveen hakattu pesti, jossa tietyt käyttäytymissäännöt sitovat kotiin virkkaamaan kahdeksan jälkeen. Jos sinä olet sitä mieltä, äänestä sen mukaan. Demokratiassa on myös ihan luvallista pöyhiä pölyttyneitä instituutioita. Sitä sanotaan kehitykseksi.

Toki on hyvä, että valtiojohdon keskeisten instituuttien rajanvedoista keskustellaan, ja etenkin turvallisuusasioiden osalta on erityisen tärkeää huolehtia siitä, että meillä on järjelliset protokollat, joiden mukaan toimitaan. Toistaiseksi mutua parempaa näyttöä ei käsittääkseni ole kuitenkaan esitetty siitä, että todellista turvallisuusuhkaa olisi päässyt syntymään.

Suomalainen poliittinen historia on siitä suloista, että meillä on isoja poliittisia skandaaleja vain kourallinen. Yleensä poliitikon eroon on johtanut aito turvallisuusuhka, vallan väärinkäyttö tai vakavista asioista valehteleminen. On jotenkin surullista, että media ja some vaahtoavat nyt siitä, että Sanna Marinin pitäisi erota ”bileskandaalin” takia. Koko ”skandaali” on ainakin toistaiseksi puhtaasti median kehittelemä rahantekokone. Sen todellinen arvo poliitikon toiminnan arvioinnissa on olematon. Sanna Marinin tapauksessa tämä kohu onkin rakenteeltaan hyvin samanlainen kuin taannoinen aamiais-gate. Tikusta tehdään asiaa, kun muusta ei voida.

Jos valtakunnan ykköspoliitikosta ei löydy pahempaa kuraa kuin se, että bilettää somevaikuttajien kanssa, niin se on itse asiassa ihan positiivinen signaali. Samaan aikaan Saksassa liittokansleri on sotkeutunut miljardien pankkisotkuun ja meidänkin ohuesta skandaalihistoriastamme löytyy kuitenkin jokunen tapaus, joissa johtava poliitikko on asemallaan suhmuroinut kavereilleen pullean palkkapäivän.

Marin on luotsannut Suomen läpi kahdesta historiamme suurimmasta kriisistä, ja on nyt kolmannen kynnyksellä. Se, että me kansakuntana kohkaamme jostan bilekuvista kertoo surullista kuvaa pilalle hemmotellusta kulttuuristamme ja verenhimoisesta juorumediastamme. Näiden lillukanvarsien sijaan meidän pitäisi yhdessä tuumin miettiä, miten selviämme tulevan talven energiakriisistä – ja antaa poliitikkojen keskittyä työhönsä typeriin kysymyksiin vastailun sijaan.

Itsessään ansiokkaaseen väitöstutkimukseen perustuva väärinkäsitys uusien oppimismenetelmien toimimattomuudesta on median synnyttämää huuhaata

12/11/2020

3 kommenttia

PsT, FT Aino Saarinen väitteli tänään kolmatta kertaa tohtoriksi, tällä kertaa kasvatustieteestä. Aiemmat väitöskirjat käsittelivät lääketiedettä ja psykologiaa. Tämänpäiväinen koulujen oppimismenetelmien ja varhaiskasvatuksen vaikutusta PISA-tuloksiin käsittelevä väitöstilaisuus oli antoisaa kuunneltavaa. Lektio oli erinomainen ja itse väitöskin, vaikka paikoin polveileva, antoi paljon ajattelemisen aihetta. Onnea väittelijälle!

Helsingin Sanomat kysyi eilen, miksi yhdestä väitöskirjasta on noussut kohu. Syy tähän ei ole niinkään itse väitöksessä, vaan siinä, että siitä on jo kaksi vuotta nostettu väittämiä koulu-uudistuksesta, jotka eivät kerta kaikkiaan pidä paikkaansa. Väitöskirja perustuu kolmeen Saarisen tutkimukseen, joista yksi käsittelee itseohjautuvaa oppimista, yksi digitaalisia oppimismenetelmiä ja yksi varhaiskasvatuksen vaikutusta oppimistuloksiin. Saarisen tutkimusta on käsitelty mediassa jo kaksi vuotta ennen julkaisua ikään kuin tutkimuksen tulokset olisivat tosia. 

Median väitöskirjasta johtamat klikkiotsikot eivät kuitenkaan yksinkertaisesti pidä paikkaansa.

Syy siihen, miksi kirjoitin tämän analyysin ei ole itse Saarisen väitöskirjan sisällössä – joka on monelta osin varsin mainio opinnäytetyö – vaan tavassa, miten hänen tutkimuksensa ja väittämänsä on vääristetty mediassa luomaan ennen kaikkea epäluuloisuutta ja epäuskoa käynnissä olevaan koulu-uudistukseen.

Yleisiä huomioita

Saarisen väitöstyön pohjalla olevien tutkimusten ytimen muodostaa kaksi erilaista tutkimusaineistoa. Ensinnäkin, Saarinen on käynyt kunkin kolmen tutkimuskohteen osalta läpi laajasti kansainvälistä tutkimusta. Toiseksi, hän on tehnyt mittavia tilastollisia analyysejä vuosien 2012 ja 2015 PISA-aineistoista. Itseohjautuvuuden osalta käytössä ovat olleet molemmat aineistot; digioppimisen ja varhaiskasvatuksen osalta vain jälkimmäinen. Kummankaan aineistojoukon pohjalta ei voi kuitenkaan vetää sellaisia johtopäätöksiä, joita julkisuudessa on esitetty. 

Haluan tässä korostaa sitä, että itse väitöstyössä johtopäätökset esitetään maltillisemmin, joten en tiedä onko mediakohu syntynyt Saarisen omista haastattelulausunnoista vai median taipumuksesta kärjistää tulenarkoja aiheita. Itse väitöskirjan päätelmissä todetaan asianmukaisesti, että tutkittujen menetelmien ja oppimistulosten välillä on yhteys (s. 96) ja että tutkitut menetelmät saattavat heikentää oppimistuloksia (s. 111). Lisäksi Saarinen huomauttaa myös aivan oikein, ettei PISA-aineisto voi edes osoittaa opetusmenetelmien ja oppimistulosten välisiä syy-yhteyssuhteita (ss. 104–105). 

Väitöskirja ei kuitenkaan anna tukea mediassa esitetyille väitteille uusista oppimismenetelmistä, oli väitteiden alkuperä mikä tahansa. Tutkitut menetelmät eivät nimittäin koske uuden opetussuunnitelman myötä suomalaisissa kouluissa käyttöön otettuja menetelmiä käytännössä lainkaan. Toisin sanoen, kun Helsingin Sanomat otsikoi vuonna 2018 aihetta käsitelleen kirjoituksen näin: ”Tutkimus paljastaa: Koulujen uudet menetelmät heikentävät oppimista merkittävästi”, kyseessä on valhe. Kuten alla osoitan, kyse ei ole koulujen uusista menetelmistä, ja edes tutkittujen menetelmien kohdalla vaikutus on marginaalinen, ei merkittävä.

Koska en ole varhaiskasvatuksen asiantuntija, sivuutan tässä nyt sitä koskevat osiot työstä ja keskityn itseohjautuvuuteen ja digitaaliseen oppimiseen, joiden parissa olen työskennellyt erilaisissa rooleissa viimeisten kymmenen vuoden ajan.

Itseohjautuvuus

Itseohjautuvuuden osalta Saarinen on käyttänyt vuosien 2012 ja 2015 PISA-aineistoja, jotka kattavat yhteensä 5660 suomalaista vastaushetkellä 15-vuotiasta oppilasta. “Itseohjautuvuuden” ensimmäistä alaosiota, oppilaskeskeistä opetusta, kartoitettiin seuraavilla kysymyksillä (s. 64):

Kuinka usein opettaja:

    1. määrää projekteja, joiden valmiiksi saamiseen menee vähintään viikko;
    2. määrää oppilaat työskentelemään ryhmissä löytääkseen yhteisen ratkaisun ongelmaan tai tehtävään;
    3. antaa erilaisia tehtäviä luokkatovereille, joilla on vaikeuksia oppia ja/tai jotka kykenevät etenemään nopeammin; ja
    4. pyytää oppilaita suunnittelemaan luokkahuoneaktivieetteja tai -aiheita

Oppilaat vastasivat kysymyksiin asteikolla 1 (joka tunnilla) – 4 (ei juuri koskaan).

Lisäksi Saarinen niputtaa jostain syystä itseohjautuvuutta mittaavaan aineistoon myös tutkivaa oppimista käsittelevän kysymyspatteriston, jossa kysytään seuraavaa koskien luonnontieteen opiskelua (s. 65):

    1. Oppilailla on mahdollisuus selittää omat ideansa;
    2. Oppilaat käyttävät aikaa laboratorioissa tehden kokeita;
    3. Oppilaiden pitää väitellä tieteellisistä kysymyksistä;
    4. Oppilaita pyydetään vetämään johtopäätöksiä kokeista, joita he ovat tehneet;
    5. Opettaja selittää, miten tieteellistä ideaa voidaan soveltaa useisiin eri ilmiöihin;
    6. Oppilaat saavat suunnitella omia kokeitaan;
    7. Tutkimuksista käydään luokassa väittelyä;
    8. Opettaja selittää selvästi tieteellisten käsitteiden merkityksen elämällemme; ja
    9. Opiskelijoita pyydetään tekemään tutkimusta testatakseen ideoitaan.

Käytetty vastausten asteikko on 1 (ei juuri koskaan) – 4 (joka tunnilla).

Saarisen tekemä tilastollinen analyysi osoittaa, että oppilailla, jotka ovat yllä oleviin kysymyksiin vastanneet ”usein”, oli marginaalisesti huonommat oppimistulokset kuin niillä, joiden opettaja määrää mitä opitaan ja kysyy, onko opittu. Tällä aineistolla ei ole juuri mitään tekemistä uuden opetussuunnitelman itseohjautuvuustavoitteiden kanssa. 

Ensinnäkin, opetussuunnitelma ei määrää oppilaita opiskelemaan itseohjautuvasti, vaan  opetuksen päämääränä on oppia toimimaan itseohjautuvammin (OPS2014, s. 17). Ero on valtava: ensimmäisessä tapauksessa oppilaiden annettaisiin olla ja tehdä mitä huvittaa Niin kuin olen toisaalla kirjoittanut, tässä ei ole kyse oppimisesta – vaan heitteillejätöstä. Jälkimmäisessä tapauksessa opettajan velvollisuus on auttaa oppilasta oppimaan toimimaan ennen pitkää itsenäisesti. 

Toiseksi, itse kysymykset eivät käsittele edes itseohjautuvaa oppimista. Oppimiskeskeisen oppimisen patteriston kysymys 1) käsittelee projektityötä, kysymys 2) ryhmätyötä ja kysymys 3) opetuksen eriyttämistä. Vain kysymys 4) liippaa edes läheltä sitä, mistä nykyisessä itseohjautuvuuskeskustelussa on kyse. Tutkiva oppiminen on puolestaan ihan oma pedagoginen menetelmäjoukkonsa, johon liittyy paikoin itseohjautuvaa toimintaa. Useimmiten kyse on kuitenkin ihan perinteisestä opettajajohtoisesta oppimisesta.

Lopuksi on syytä myös arvioida Saarisen väitettä siitä, että kv-tutkimusaineisto on linjassa itseohjautuvuuden negatiivisten oppimisvaikutusten kanssa (s. 96). Kirjallisuuskatsauksessaan hän nimittäin sivuuttaa täysin esimerkiksi Richard Ryanin ja Edward Decin laajan itseohjautuvuutta ja oppimista käsittelevän tutkimusperinnön, joka on toistamiseen osoittanut itseohjautuvuudella olevan merkittäviä positiivisia oppimisvaikutuksia (ks. esim. Ryan & Deci 2009). 

Koontiartikkelissaan Ryan ja Deci kirjoittavat: ”opiskelijat oppivat pääsääntöisesti paremmin etenkin heuristisia tehtäviä ja sellaisia, jotka vaativat käsitteellistä kehittyneisyytä ja ymmärtämistä, kun he ovat sisäisesti motivoituneita” (s. 176). Myöhemmin he toteavat, että valtava tutkimusnäyttö (koontiartikkelissa viitataan yli sataan erilaiseen tutkimukseen) osoittaa, että sisäinen motivaatio parantaa käsitteellistä oppimista ja psykologista hyvinvointia (s. 190). Ryanin ja Decin viittaama laaja tutkimusaineisto on siis räikeässä ristiriidassa Saarisen väitteiden kanssa. Huomioiden, että Ryan ja Deci ovat itseohjautuvuuden kansainvälisesti kenties merkittävimmät nykytutkijat, on suorastaan hämmentävää, ettei heidän tutkimuksiaan mainita Saarisen työssä kertaakaan.

Digitaaliset oppimismenetelmät

Digitaalisten oppimismenetelmien osalta väitteelle on tutkimuksessa kaksi perustetta: 46 kansainvälistä erilaisia digimenetelmiä kartoittanutta tutkimuspaperia sekä vuoden 2015 suomalaiset PISA-aineistot. Edellisen aineiston puitteissa on niputettu yhteen ”digitaaliset oppimateriaalit” -yleisnimekkeen alle kirjava kokoelma papereita, joissa on tutkittu digitaalisia työkaluja laidasta laitaan, muun muassa laptopien ja mobiililaitteiden käyttöä, e-kirjoja, oppimispelejä, oppimisvideoita, virtuaalitodellisuusratkaisuja, erilaisia digitaalisia luokkahuonemenetelmiä ja niin edelleen. PISA-aineisto koskee puolestaan pääasiassa normaalia tietokoneen käyttämistä koulussa.

Kansainvälisen tutkimusaineiston osalta tulokset jäävät auki (ss. 36–48). 14 tutkittua digimenetelmää heikensi oppimistuloksia. 17 ei vaikuttanut millään tavalla. 15 digimenetelmää paransi oppimistuloksia. Toisin sanoen, tutkituista 46 menetelmästä vain 14 heikensi oppimistuloksia. Saarinen ei eriöi kv-aineistoaan tarkemmin päätelmissään, vaan niputtaa kaikki mainitut tutkimukset yhteen ”digitaaliset oppimateriaalit” -kategoriaan. Siteeraamalla suomalaista digiaineiston koontitutkimusta hän toteaakin, ettei tästä aineistosta voi päätellä mitään: ”Mitään yksiselitteisiä johtopäätöksiä digitaalisen teknologian vaikutuksista oppilaiden oppimiseen ei voi tehdä” (s. 36.) 

Kun aineisto yksilöidään tarkemmin Saarisen tuottaman artikkelitaulukon (ss. 38–48) perusteella, on kuitenkin mahdollista vetää tarkempia johtopäätöksiä. Käsitellystä aineistosta nimittäin lähes kaikki mobiilioppimista ja pelioppimista käsitelleet tutkimukset ovat itse asiassa johtaneet positiivisiin oppimistuloksiin. Video-oppimisen ja  ”klikkerien” (luokkahuoneaktivoinnissa käytetyt digityökalut) osalta tilanne on ollut suurin piirtein tasan. E-kirjoilla ei ole ollut vaikutusta puolin ja toisin.

Mutta: negatiivisia tuloksia on kautta linjan tullut, kun oppilaat tekevät muistiinpanoja läppärillä kynän ja paperin sijaan, tai kun heillä on rajoittamaton mahdollisuus käyttää kännykkää tunnilla. Eli jos tunnille tuodaan ylimääräisiä häiriötekijöitä, oppimistulokset laskevat. Ei ehkä kovinkaan yllättävää.

Saarinen linjasi niin väitöskirjassaan kuin väitöstilaisuudessakin, ettei hänen kirjallisuuskatsauksestaan voi vetää yleisiä johtopäätöksiä digitaalisista menetelmistä. Hänen mediaa kohauttaneet väitteensä perustuvatkin pääasiassa hänen tekemiinsä analyyseihin PISA-kyselyistä. Digioppimisen analyysissä käytetty PISA-aineisto on kerätty vuonna 2015 haastattelemalla yhteensä 5882 suomalaista 15-vuotiasta peruskoululaista. Tämäkään aineisto ei kerro koulujen nykyisestä digioppimisesta mitään. 

Syy on yksinkertainen: valtaosa PISA-kyselyn kysymyksistä ei koske nykyisen opetussuunnitelman mukaista digitaalista oppimista vaan ihan normaalia tietokoneen arkikäyttöä.

Käytetyt PISA-kysymykset ovat Saarisen väitöskirjan mukaan seuraavat (s. 65):

    1. Tietokoneen käyttö koulussa;
    2. Sähköpostin käyttö koulussa;
    3. Internetin selailu koulutyön yhteydessä;
    4. Ylös ja alaslataaminen ja tiedostojen selailu koulun verkkosivuilla;
    5. Oman työn lataaminen koulun verkkosivuille;
    6. Simulaatioiden pelaaminen koulussa;
    7. Harjoittelu ja kertaaminen, esimerkiksi vieraan kielen tai matematiikan;
    8. Kotiläksyjen tekeminen koulun tietokoneella;
    9. Koulun tietokoneen käyttö ryhmätyössä ja muiden oppilaiden kanssa kommunikointiin.;

Näihin oppilaat ovat vastanneet asteikolla 1 (en juuri koskaan) – 5 (joka päivä).

Tämä on siis se aineisto, jonka tilastollisia yhteyksiä Saarinen on arvioinut 15-vuotiaiden oppimistulosten osalta, ja josta hän on matemaattisesti löytänyt melko matalia negatiivisia korrelaatioita. Sama suomeksi: ne oppilaat, jotka ovat vastanneet esimerkiksi selailevansa verkkosivuja tai, lähettävänsä sähköpostia koulussa ja tekevänsä kotiläksyjä koulun koneella päivittäin ovat pärjänneet hieman huonommin kuin ne, jotka ovat sanoneet tekevänsä näin harvemmin.

Toisin sanoen, niillä oppilailla, jotka käyttävät paljon sähköpostia koulussa on hiukan huonommat luonnontieteen, matematiikan tai lukemisen tulokset kuin niillä, jotka eivät käytä.

Tällä aineistolla ei ole mitään tekemistä nykyaikaisen digioppimisen kanssa Kahooteineen ja Bingeleineen, Ekapeleineen ja Tabletkouluineen. PISA-aineisto ei edes koske Saarisen kv-aineiston käsittelemiä menetelmiä, kuten e-kirjoja, klikkereitä tai mobiilioppimista. Väite siitä, että uudet oppimismentelmät heikentäisivät oppimistuloksia on siis myös digioppimisen osalta täysin perätön. 

Painokkain väite, jonka Saarisen tutkimuksen pohjalta voi esittää on, että tietokoneen käytöllä on saattanut  joissain yhteyksissä (sähköposti, verkon selailu jne.) olla pieni oppimistuloksia heikentävä vaikutus vuosina 2006–2015. Saarisen kirjallisuuskatsauksen nojalla puolestaan voidaan päätellä, että mobiilioppimiselle ja pelioppimiselle on jo jonkin verran näyttöä positiivisista tuloksista, ja yksiselitteisimmät negatiiviset oppimistulokset tulevat läppärin ja kännykän vapaasta käytöstä oppitunnilla. Toisin sanoen, jotkut digimenetelmät toimivat ja toiset eivät. Lisätutkimusta tarvitaan.

Lopuksi

Kuten alussa mainitsin, Helsingin Sanomat kysyi eilen, miksi tästä tutkimuksesta on noussut näin suuri kohu. Syy on yksinkertainen: Helsingin Sanomat on muiden medioiden ohella rummuttanut kaksi vuotta totuutena julkaisemattoman tutkimuksen tuloksia. Tutkimuksen mediassa väitetyt tulokset eivät pidä paikkaansa. Etenkin väite siitä, että tutkimus olisi osoittanut uusien oppimismenetelmien toimimattomuuden on ihan tuulesta temmattu. Siitä huolimatta esimerkiksi juuri näin väittävä Hesarin 2018 kirjoitus roikkuu yhä jokaisen tätä aihetta käsittelevän HS-artikkelin suositeltuna jatkolukemistona.

Itse tutkimus on kiinnostava ja etenkin sen digioppimista koskevat toimintaehdotukset pääosin oikein asiallisia. Riskiryhmät tarvitsevat ilman muuta enemmän tukea, ja pitäisi olla itsestään selvää, ettei digioppiminen voi olla päämäärä sinänsä, vaan digilaitteiden käytölle pitäisi aina olla hyvät pedagogiset perusteet.

Aino Saarinen on kiistatta briljantti ja lahjakas tutkija, ja hänen kykynsä käsitellä valtavia asiakokonaisuuksia lyhyessä ajassa on ilmiömäinen. Myös tässä tutkimuksessa on paljon hyvää, ja toivoisin, etteivät sen ansiot jäisi sen saaman vinoutuneen mediahuomion jalkoihin. Kuten väitöstilaisuuden vastaväittäjä lausunnossaan totesi, työ tarjoaa myös todella kiinnostavia mahdollisuuksia jatkotutkimukselle. Tieteellistä tutkimusta täytyy kuitenkin kyetä tarkastelemaan kriittisesti etenkin silloin, kun esitetyt väitteet ovat voimakkaita ja niillä voi mediahuomion takia olla merkittäviä negatiivisia vaikutuksia yhteiskuntaan.

Uusia oppimismenetelmiä pitää arvioida kriittisesti ja tutkia empiirisesti. Yksittäisen opinnäytetyön varassa on ylipäätään vaikea tehdä mitään johtopäätöksiä näin laajoista ilmiöistä. Tässä tapauksessa työ ei edes käsittele sitä, mitä sen mediassa väitetään koskevan.

Lähteet

OPH (2014). Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2014. OPH, Helsinki.

Ryan, R. M., & Deci, E. L. (2009). Promoting self-determined school engagement: Motivation, learning, and well-being. In K. R. Wenzel & A. Wigfield (Eds.), Educational psychology handbook series. Handbook of motivation at school (p. 171–195). Routledge/Taylor & Francis Group.

Saarinen, A. (2020). Equality in Cognitive Learning Outcomes: The Roles of Educational Practices. Academic Dissertation, University of Helsinki.

Koulu-uudistuksen uutisankka?

18/11/2018

33 kommenttia

Helsingin Sanomat julkaisi tänään hämmentävän artikkelin, jonka mukaan suomalaisen koulun heikkenevät oppimistulokset aiheutuvat uuden opetussuunnitelman eniten keskustelua aiheuttaneista kärjistä: digitaalisuudesta, ilmiöoppimisesta ja itseohjautuvuudesta. Artikkelin mukaan lapset jätetään oman onnensa nojaan tapittamaan tablettia. Näin kouluihin syntyy eriarvoisuutta.

Juttu on keikkunut koko päivän Hesarin verkkosivun luetuimpana ja sitä on jaettu somessa aika merkittäviä määriä, yleensä aika pöyristyneiden kommenttien kanssa. Olin hämilläni kun aloin tutustua jutun taustoihin tarkemmin.

Artikkeliin on haastateltu kahta psykologia, koulu-uudistuksen äänekkäimpiin kriitikoihin kuuluvaa emerita-professori Liisa Keltikangas-Järvistä ja jutun perustana olevan tutkimuksen tehnyttä tohtori Aino Saarista. Ongelmalliseksi tässä muodostuu se, että sävähdyttävä juttu perustuu neutraalisti arvioidun laajan tutkimusnäytön sijaan värittyneeseen tulkintaan yksittäisestä tutkimuspaperista.

Koulukentältä kuuluu paljon nurinaa peruskoulun opetussuunnitelman uudistuksesta, joka käynnistyi 2016 syksyllä. On aiheellista tutkia, miten digitaalisuus ja muut opetusuutuudet todella vaikuttavat oppimistuloksiin. Jollei uutisointi tästä tutkimuksesta ole aivan retuperällä, ei mainitussa paperissa kuitenkaan ole mitään tällaista tehty. Ja olisi aika hämmentävää jos olisi – pari vuotta sitten alkaneen uudistuksen mittaaminen jo nyt konkreettisina tuloksina olisi aika lailla mahdotonta nykyisin tieteellisin metodein.

Sen sijaan tässä tutkimuksessa lähdeaineistona on Hesarin artikkelin mukaan käytetty vuosien 2012 ja 2015 PISA-tuloksia. Ihan ensimmäisenä on syytä kysyä, onko PISA ylipäätään relevantti mittari nykyisenkaltaisessa maailmassa, missä kyvykkyys matematiikassa ja luonnontieteissä ovat marginaalinen ansio suhteessa vaikkapa vuorovaikutustaitoihin tai teknologisen murroksen ymmärtämiseen, joita PISA ei mittaa millään tavoin.

Mutta vaikka PISA-tulokset olisivat absoluuttinen totuus oppimistuloksista, ei tästä nyt mainitusta 2012 ja 2015 kerätystä aineistosta voi vetää yhtään minkäänlaisia johtopäätöksiä 2016 alkaneesta OPS-uudistuksesta. Ei ainakaan, ellei tutkijoilla ole ollut käytössä aikakonetta.

Käytetyn aineiston 5000 oppilasta ovat käyneet peruskoulua 2003–2012 ja 2006–2015. Olen vieraillut 2012 alkaen kymmenissä kouluissa, ja vasta viimeisten parin vuoden aikana olen nähnyt edes viitteitä digilaitteiden käytöstä tai ilmiöoppimisesta kentällä. Lähes kaikilla kouluvierailuillani yleisimmin käytetty metodi on ollut se, jonka me kaikki tunnemme: opettaja seisoo luokan edessä ja luennoi oppilaille. Ihan ensinnä olisi siis kiinnostavaa tietää, kuinka laajaa käsitellyn aineiston näyttö on ylipäätään ollut digitaalisuuden tai ilmiölähtöisyyden hyödyntämisestä tarkasteltujen oppilaiden arjessa.

Toiseksi, etenkään digitaalisuus ei kyllä ole oikein millään voinut edes olla merkittävässä roolissa tutkittujen oppilaiden kouluarjessa, jollei sillä tarkoiteta ATK-luokassa ruudun tapittamista. Älykännykät esiteltiin ensi kertaa 2007 ja Suomeen ne jalkautuivat 2008–2009. Tabletit tulivat puolestaan markkinoille 2010 ja kouluissa niitä alkoi näkyä 2012 aikaan. Siis silloin kun ensimmäinen tutkittu 2012 PISA-testattu kohortti on lopetellut peruskouluaan. Ennen vuoden 2016 OPS-uudistusta puolestaan ilmiöoppiminen tai itseohjautuvuus ovat olleet suomalaisessa koulussa lähinnä marginaali-ilmiöitä.

Jollei tutkimuksen uutisoinnissa ole tehty merkittävää virhettä tutkimusaineiston kuvailussa, on siis aika lailla selvää, ettei tästä aineistosta voi johtaa mitään väitetyn kaltaisia johtopäätöksiä. Tieteenfilosofisesti tosin vielä arveluttavampaa on, että tässä on esitetty erittäin painokkaita argumentteja nojaten tutkimusaineistoon, jota kukaan muu kuin asianomaiset eivät ole nähneet. Yksittäisestä tutkimuspaperista voi ylipäätään vetää äärimmäisen harvoin näin rajuja johtopäätöksiä. Tässä tapauksessa se on vielä epätodennäköisempää, koska myös vastakkaista näyttöä on olemassa niin digitaalisten menetelmien kuin ilmiöoppimisenkin hyödyistä oppimisessa, kuten esimerkiksi asiaa aktiviisesti tutkiva professori Kirsti Lonka on esittänyt. Kun tutkimuksen metodit, tarkka aineisto tai argumentointi eivät ole saatavilla perustuu nyt käytävä keskustelu lähes jäännöksettä arvailuun.

Lehtiartikkelin otsikkoväite siitä, että ”tutkimus paljastaa koulujen uusien menetelmien heikentävän oppimista merkittävästi” on siis harhaanjohtava. Vaikka 2012 ja 2015 PISA-kohorttien tutkimusaineisto osoittaisi mitä, se ei kerro meille yhtään mitään nykyisten koulujen uusien menetelmien oppimistehosta. Tästä aineistosta voi tehdä ainoastaan johtopäätöksiä, jotka koskevat vuosina 2003–2015 käytössä olleita metodeja. Lisäksi, vasta kun aineiston johtopäätöksiä on tarkasteltu laaja-alaisemmin suhteessa muuhun, myös vastakkaiseen, tutkimusnäyttöön on mahdollista esittää edes viitteellisesti näin painokkaita argumentteja.

On hieno juttu, että tällainen tutkimus on tehty. Odotan innolla tutkimuspaperiin tutustumista. Toivoisin kuitenkin malttia tällaisista löydöksistä käytävään keskusteluun – niin digihuuman valtaan joutuneiden uudistusintoilijoiden kuin koulu-uudistuskriitikoidenkin osalta. Kun ollaan tekemissä aika radikaalienkin uudistusten kanssa, on selvää, että tunteet nousevat pintaan kärjistäen näin mielipiteitä.

Olisi hyvä pystyä arvioimaan kriittisesti sekä perinteisiä että uusia menetelmiä asianmukaisin menetelmin ja käymään näistä asiallista keskustelua. Loppujen lopuksihan kaikkien tarkoitus lienee sama: rakentaa sellaista peruskoulua, jossa lapset oppivat oppimaan ja ymmärtämään maailmaa monialaisesti.

Masennus tulee iPhonesta

24/10/2017

6 kommenttia

Facebookissa oli aamulla meemi:

Aikuiset: Ennätysmäärä teinejä on masentunut. Mistähän tämä johtuu?
Teinit: Koulu stressaa enemmän kuin koskaan, vanhempamme tuhosivat maailmantalouden, maailma on matkalla kohti totaalista ympäristötuhoa ja nyt pitää vielä sietää jotain hemmetin natsejakin.
Aikuiset: Se johtuu varmaan iPhonesta.

Jaoin meemin salamana, se oli minusta hauska. Viitisen minuuttia myöhemmin tajusin, että ehkäpä meemin aikuiset olivat sittenkin oikeassa.

Ehkä se johtuu sittenkin iPhonesta.

Tai no, ei niinkään iPhonesta vaan sen mahdollistamasta vinksahtaneesta tietotulvasta.

Faktat nimittäin osoittavat, että maailma on paremmalla tolalla kuin koskaan aikaisemmin. Ihmiskunta voi keskimäärin paremmin kuin koskaan aiemmin, ainakin materiaalisilla mittareilla. Absoluuttinen köyhyys on puolitettu. Länsimainen matalapalkkainenkin elää monessa mielessä kuin entisajan kuninkaat. Lämmintä pakkasella, viileää helteellä. Lihaa pöydässä vaikka joka päivä. Pakastin joka pitää jätskin kylmänä vaikka ensi kesään asti. Taulutelkkari, pleikkari, ehkä oma autokin – ylellisyyksiä, joista kunkut eivät osanneet edes unelmoida. Väkivaltaa on vähemmän kuin koskaan aiemmin, samaten sotia. Ja natsitkin ovat pikkiriikkinen vähemmistö, vaikka äänekkäitä ovatkin. Mikä siis mättää?

Satakunta vuotta sitten jos naapuripitäjässä heilui puukkohullu, olisit saanut ehkä tietää siitä parin viikon päästä, jos silloinkaan. Mitä tapahtui sadan kilsan päässä ei olisi kuulunut maailmaasi ollenkaan. Väkivaltaa ja riehumista oli paljon nykyistä enemmän, mutta et olisi koskaan saanut tietää valtaosasta siitä. Nykyään on taas toisin päin. Joku riehuu puukon kanssa vaikkapa Alabamassa, ja seuraavana päivänä lööpit huutavat hyökkäyksen joka ikisen iikan tietoisuuteen. Sitten ajattelet, että on tämä kamala maailma.

Maailmantalous on aina toiminut sykleissä, mutta paremmat lööpit saadaan romahduksista kuin nousukausista. On niitä haasteitakin, niin kuin vaikka ilmastonmuutos. Mutta suurin osa niistä asioista, joista huolehdit tapahtuu tosiasiassa kertaluokkaa pienemmässä mittakaavassa kuin luulet.

Mistä tämä käsitys sitten tulee?

No ensinnäkin joka ikisellä meistä on biologinen perustaipumus korostaa negatiivista. Se on ollut evolutiivisesti näppärää, mutta ei oikein skulaa nykymaailmassa.

Toiseksi, Hesarissa oli hiljan kiinnostava juttu ilmiöstä nimeltä ”nocebo”. Jos ihmiset alkavat huolehtia, sanotaan vaikka kännykkäsäteilystä, se aiheuttaa ihan todellisia fyysisiä oireita. Siis ei se kännykkä. Vaan se huoli.

Kolmanneksi, samaisessa jutussa esiin nostettiin loistokäsite ”huolipuhe”. Kun joka paikassa toitotetaan että kaikki on päin prinkkalaa, ja joka ikisestä väsymysoireesta tulee ekana mieleen, että onkohan tämä nyt sitä työuupumusta, ei ole mikään ihme, että meidän yltäkylläisyydessä ja ennennäkemättömien mahdollisuuksien kanssa elävä yhteiskuntamme oireilee.

Pelkkä huolehtiminen riittää aiheuttamaan pahoinvointia, vaikka masu olisi kuinka täynnä, katto pään päällä ja puhelinsoiton päässä kokonainen armada bestiksiä. Ja kun media tööttää silmät ja korvat täyteen huolenaiheita, ei ole mikään ihme että päässä alkaa viiraamaan.

Ja mistä se huolipuhe meidän päähämme nykyään hyppää?

No siitä iPhonesta tietty.

Että ehkä se sitten kuitenkin oli se.

Tai ehkä ei pidä ampua lähettilästä. Asiaan kun on olemassa helppo lääke.

Puhelinta kun voi käyttää muuhunkin kuin somesta ja lööpeistä stressaamiseen.

Köyhältä puuttuu tulevaisuus

05/06/2014

6 kommenttia

Emilia Kukkalan toukokuun lopussa julkaistu erinomainen kirjoitus kiinnittää huomion siihen, miten köyhyys lukitsee ihmisen loputtomaan toivottomuuden kierteeseen. Köyhän näkökulma elämään on erilainen kuin keskiluokkaisen, varakkaasta puhumattakaan.

Tutkitusti köyhyys vähentää ihmisen kykyä tehdä päätöksiä ja toimia oma-aloitteisesti. Niin kuin Jani Kaaro Hesarissa toteaa, köyhyys on aivoja syövä loinen.

Tästä syystä oikeistoretoriikassa tyypillinen köyhien syyllistäminen ajelee rytisten metsään. Köyhän mahdollisuudet toimia kun ovat ihan eri tavalla rajalliset kuin varakkaan kauppiksen kasvatin.

Ihmiset eivät ole koneita. Jos köyhyyden poistamiseen riittäisi vain painaa aivoista löytyvää touhukkuuden start-nappia, joka ikinen meistä tekisi sen saman tien kotona surkuttelun sijaan.

Mutta kuka oikeastaan on köyhä?

1990-luvun loppupuolella elelin Helsingissä Oulusta vastamuuttaneena opiskelijapoikana. Erään kerran tilin saldo oli jälleen nollilla. Onneksi yhdeksän neliön opiskelija-asunnossani oli kolikkopurkki, josta kaavituilla viidellätoista markalla sain ostettua nurkkakaupasta purkillisen tonnikalaa ja nuudelipaketin. Nälkä lähti, ja muutaman päivän kuluttua opintotukikin lopsahti tilille.

Opiskeluaikoina rahaa ei juuri ollut. TV-ohjelmat tuli katsottua 11 tuuman pienestä putkiräppänästä ja kotitietokoneena toimi vanha Pentium, joka jaksoi juuri ja juuri pyörittää tekstinkäsittelyohjelmaa. Vaatteet löytyivät UFF:ista.

En kuitenkaan koskaan ajatellut olevani köyhä. Minä olin muusikko. Uskoin vakaasti, että jonain päivänä pystyn lyömään läpi musiikintekijänä, niin kuin sitten kävikin. Raha ei ollut yleensä huomioni keskipisteessä, vaikka joskus tili paukahtikin hetkeksi nollille.

Köyhyyden juurisyynä ei ole niinkään rahan puute vaan puute tulevaisuudesta.

Tämä toivottomuus voi hyvin periytyä isältä pojalle.

Jos elämää kannattelee aate tai usko huomiseen, on huomattavasti helpompaa kestää rajallisia materiaalisia puitteita. Kannattelevan aatteen tai tulevaisuususkon löytäminen on kuitenkin vaikeaa niin pitkään kun keskustelu pyörii lähes tauotta rahan ympärillä.

Vähävaraisen ihmisen identiteetti voi olla köyhä tai työtön. Mutta yhtä hyvin rahaton voi ajatella itseään muusikkona, tutkijana, elämäntaiteilijana, koti-isänä tai vaikkapa startup-yrittäjänä.

Maailmanhistoria on täynnä rahattomia mutta intohimoisia onnensa etsijöitä taiteilijoista kultaryntäyksen pioneereihin. Köyhyys identiteettinä ei siis niinkään seuraa rahan puutteesta, vaan toivon puutteesta.

Olen suoraan sanottuna vähän neuvoton sen suhteen, mitä asialle pitäisi tehdä. Tietysti ensinnäkin pitäisi rakentaa sosiaaliturvajärjestelmä, joka turvaisi kaikille tolkullisen taloudellisen perustan elämälle. Mutta se ei vielä riitä.

Meidän pitäisi myös keksiä, miten usko parempaan huomiseen koskisi joka ikistä suomalaista sen sijaan, että se on keskimäärin vain varakkaampien etuoikeus.

Sanon keskimäärin, koska aina rahakaan ei poista köyhyyttä.

Saksan rikkaimpiin kuulunut pankkiiri Adolf Merckle menetti pörssikeinottelussa kolmanneksen omaisuudestaan. Mercklen nettovarallisuus kutistui vaivaiseen kahdeksaan miljardiin euroon. Hän ei kestänyt menetystään vaan heittäytyi junan alle ja kuoli.

Myös rikas voi olla köyhä.

It’s not all about the money, dum dum dada dum dum

17/09/2013

2 kommenttia

Helsingin Sanomissa oli sunnuntaina erinomainen juttu nykykapitalismin perusajatuksesta: voiton tavoittelusta. Suomessahan asian kanssa on menty niin pitkälle, että voitontavoittelu on kirjailtu ihan lakiin asti. Osakeyhtiölain viidenteen pykälään nakuteltu ohjelmanjulistus ohjaa yrityksen pyrkimään lisäämään omistajiensa vaurautta. Osakeyhtiön tarkoitus on tuottaa voittoa osakkeen omistajille.

Kuten Hesarin jutussa kerrottiin, pykälän alkuperä juontaa 1950-luvun Chicagoon, erityisesti taloustieteilijä Milton Friedmaniin. Chicagon koulukunnasta innoituksensa saaneiden taloustieteilijöiden perusteesi oli, että yritys, joka tavoittelee useampaa kuin yhtä asiaa ei tavoittele yhtikäs mitään. Ensi silmäyksellä ihan fiksun kuuloinen idea.

Yrityksen pitäisi tuottaa voittoa omistajille ennemmin kuin johdolle, koska muuten johto käärisi rahat taskuunsa. Asiakas ei voi olla pääroolissa, koska silloin hinnat pitäisi pudottaa pohjalukemiin.

Työntekijät – herra paratkoon – nyt eivät missään tapauksessa voi olla keskeinen juttu yrityksen johtamiselle. Silloinhan joka ikiselle Tanelille etsittäisiin suojatyöpaikka kynsin hampain. Kehitys jysähtäisi paikalleen.

Näin siis omistajien voitto on ihanan elegantti ja selkeä tavoite, johon jokaisen yrityksen pitäisi pyrkiä.

Järkeily tuntuu pistämättömältä. Siinä on kuitenkin yksi julkilausumaton olettama, jonka kyseenalaistaminen pistää Chicagon korttitalon humisemaan tuulessa. Ikään kuin yrityksen menestyksessä olisi kysymys pelkästä rahasta.

2009 julkaistussa Harvard Business Review’n huippuartikkelissa selvitettiin, mistä tulos syntyy. Siis se osakkeenomistajien tavoittelema voitto.

No, eihän tulos tupsahda mistään taivaasta lahjana, josta voidaan maksaa bonukset pois ja jakaa loput osinkoina. Tulos on aina jokin osuus yrityksen liikevaihdosta. Liikevaihto puolestaan tulee asiakkaalta. Mutta miksi asiakas tuotteesta tai palvelusta maksaa? Siksi että se on halvempi kuin kilpailijalla? Höpsis.

Asiakastyytyväisyys nousee ihan muista tekijöistä kuin hinnasta. Kuten HBR-artikkelissa osoitetaan, sen ytimessä on ostetun tavaran tai palvelun koettu arvo. Ihmisethän maksavat ihan tolkuttomia summia jostain maaliroiskeesta kankaalla. Tuskin motivaationa on se, että viereisessä huutokaupassa on toisen taiteilijan teos tarjolla vielä tyyriimpään hintaan.

Itse asiassa ihmiset ovat keskimäärin tyytyväisempiä saadessaan maksaa arvostamastaan tuotteesta paljon. Miten muuten Applen tai Mercedeksen tapaiset luksusbrändit pysyisivät pystyssä kun kilpailijat polkevat hintoja? Tai miten Stockmann jauhaa satoja miljoonia HOK-Elantoa suurempaa liikevaihtoa, vaikka liiketiloja on vain murto-osa?

Asiakastyytyväisyys nousee siitä, että ihminen arvostaa ostamaansa tuotetta. Ja ihminen on siitä outo otus, että saa kiksejä päästessään myös osoittamaan arvostustaan mielestään hienoja asioita kohtaan. Esimerkiksi latomalla pätäkkää pöytään.

Mutta henkilöstötyytyväisyys on vielä asiakastyytyväisyyttäkin mielenkiintoisempi juttu. Kyllä, jos firma tuottaa markkinoiden ainoat maidot, se on ihan yksi lysti minkälaiset hapannaamat sitä valmistavat tai tarjoilevat. Kauppa käy kyllä, kunhan tarjonta kohtaa kysynnän. Mutta auta armias kun markkinoille tuleekin kilpailija. Tällöin se firma, joka tuottaa asiakkaalle jotain ekstraa jää voittajaksi.

Tässä avainasemassa on – yllätys yllätys – henkilöstötyytyväisyys. Tätä löydöstä tukevat lukemattomat viime vuosina parrasvaloihin nousseet hämmästyttävät yritysmenestykset Southwest Airlinesista Zapposiin, Koneesta Futuriceen. Esimerkiksi miljardiyritykseksi kasvaneen Zappos-verkkokenkäkaupan ykkösarvo on työntekijöiden onnellisuus.

Työhönsä leipiintynyt ei jaksa innostua venymään kauhean pitkälle tuottamaan huipputuotteita, huippuluokan asiakaskohtaamisesta nyt puhumattakaan. Sen sijaan työstään pitävä, ammattiylpeyttä tunteva ja innostunut huipputekijä vääntää tehdaspajassa jokaisen tuotteen viimeisen päälle, tai kohtaa asiakkaan konttorissa hymyssä suin. Ei siksi, että siitä saa bonuksen. Vaan siksi, että se on kivaa.

Kun asiakas sitten kokee tuotteesta tai palvelusta voimakkaita tunteita, hän tulee asiakkaaksi toisenkin kerran. Kuka ties suosittelee vielä kavereilleen.

Yksisilmäisesti voiton tekemiseen keskittyvä yritys on aika pian pulassa, jollei se huomioi niitä tekijöitä, joista voitto syntyy. Ne ovat asiakas, tuote ja viime kädessä henkilöstö.

Näistä kaikkein keskeisin on se, jota voiton tavoittelussa yleensä kohdellaan kaikkein pahiten kaltoin: ne ihmiset, jotka yrityksen viime kädessä muodostavat. Siis työntekijät.

Tulos syntyy liikevaihdosta. Liikevaihto tulee asiakkaalta. Asiakas asioi, jos on tyytyväinen. Asiakas on tyytyväinen, jos tuote pelaa kuin häkä, tai asiakaskohtaaminen jättää lämmön sydämeen. Ja tätä taikatemppua on aika hankala pyöräyttää ilman sitä, että tuotteesta tai asiakaskohtaamisesta vastaava ihminen voi hyvin.

Omituista kyllä, mutta nyt näyttäisi siis siltä, että menestyksekkään osakeyhtiön tärkein tehtävä on itse asiassa henkilöstön hyvinvoinnin lisääminen.

Ainakin sillä tavalla tehdään tolkuttoman hyvää bisnestä.

Nyt duunia niin kuin olisi jo!

05/09/2011

6 kommenttia

Perjantain Nyt-liitteessä akateemiset ylikouluttautuneet ihmiset esittivät huomioitaan siitä, miltä tuntuu, kun lahjakkaanakaan ei kunnon töitä heru. Tämä keskustelu on kuitenkin nähdäkseni pahasti vinksallaan.

Taustalla pyörii ajatus siitä, että kun olet opintosi tehnyt, töiden pitäisi tupsahtaa itsestään syliin.

Kun CV-klinikalla kerran neuvottiin laittamaan A4-arkille opinnot, työkokemus ja kielitaito, pitäisi ansioluettelon massapostituksella herua työpaikka viimeistään viikon kuluttua. Ja sitten ihmetellään kun puhelin ei soi.

Samaan aikaan on jännä seurata esimerkiksi Aalto-yliopiston yrittäjäporukoita. Aalto Venture Garagen parikymppiset tulevat yrittäjäohjukset eivät laita ansioluetteloitaan menemään ja tuijota sitten vihaisesti puhelinta. Sen sijaan he hakkaavat kellon ympäri kasaan yritysideoita ja pommittavat yrityspomoja Nalle Wahlroosista Jorma Ollilaan niin kauan, että audienssi heruu. Ennen pitkää yksi toisensa jälkeen löytääkin jonkin väylän, jota pitkin pääsee elämässä eteen päin.

Ei millään pahalla aaltolaisia kohtaan, mutta eivät he ole yhtään sen synnynnäisesti lahjakkaampia kuin Helsingin yliopiston politiikan opiskelijatkaan. He vain tekevät tässä työnhakuasiassa jotain olennaisesti oikein.

Tarkoitan sitä, että nykyaikana erityisesti akateemisessa työnhaussa korostuu entisestään kaksi asiaa: oma aktiivisuus ja kyky joustavaan ja luovaan ajatteluun. Kukaan ei tule hakemaan sinua kotoa töihin, sama se vaikka kaapissa pölyttyisi tuplatohtorin tutkinto. Mutta ahkeruuskaan ei riitä, jos menetelmät ovat kehnot.

Jos sen sijaan mietit, mitä oikeasti haluat tehdä, selvität, miten sinun alallasi asiat oikeasti toimivat – miten töitä saadaan, mitä töissä arvostetaan – ja tartut sitten aktiivisesti toimeen, saat aivan taatusti koulutustasi vastaavaa työtä. Esimerkiksi ansioluettelon lähettäminen on aivan turkasen huono konsti saada hommia. Sen sijaan oman alan yritysten ovia koputtelemalla irtoaa työpaikka monin verroin helpommin. Menemällä itse paikan päälle moninkertaistat mahdollisuutesi saada töitä.

Jos työnantaja saa postissa 200 Times New Roman -fontilla printattua CV:tä, ja yksi hakija pamahtaa paikalle hymyillen ja tarmoa täynnä, ei tarvitse paljoa nopalla heittää, kuka saa pestin. Kaikkein taitavimmat työnhakuketut eivät edes odota RekryForumille ilmaantuvaa pestiä – vaan miettivät, mihin haluaisivat päästä töihin, ja käyvät esittäytymässä jo kauan ennen kuin paikka aukeaa. Kun sitten oikeanlaista tekijää kaivataan, muistuu iloinen ja energinen kandidaatti mieleen, eikä pesti välttämättä edes päädy julkiseen hakuun. Jos vielä avaat horisonttia esimerkiksi huomioimalla yrittäjyyden mahdollisuutena, ei työllistymisen mahdollisuusavaruudella ole enää loppua.

Työllistymisessä valta on viime kädessä sinulla itselläsi. Ottamalla selvää toimivista menetelmistä ja tarttumalla sitten toimeen et voi lopulta kuin onnistua.

Näin rakennat aamulehden, jossa on vain loistavia juttuja

02/03/2011

3 kommenttia

Aamu alkaa mukavasti Hesarin tai muun aamulehden parissa. Ongelmana on kuitenkin, että harva se aamu lehti tööttää kahvit väärään kurkkuun toinen toistaan synkemmillä uutisilla milloin mistäkin maailman kolkasta. Lisäksi iso osa lehden sisältämistä uutisista on yksinkertaisesti tylsiä.

Tässä yksinkertainen tapa rakentaa digitaalinen aamulehti, joka sisältää ainoastaan innostavia ja piristäviä juttuja. Näin päivä käynnistyy heti alkumetreiltä innostavasti, mutta pysyt silti hyvin uutispulssissa mukana.

Rakenna aluksi itsellesi kollektiivinen alitajunta käyttämällä Twitter-palvelua. Ohjeet löydät täältä. Jos sinulla on jo Twitter-tili, rakenna kollektiivinen alitajunta käyttämällä Twitterin listatoimintoa. Valitse listalle noin viisikymmentä sellaista twiittaajaa, jotka tuottavat mielestäsi jatkuvasti innostavaa sisältöä. Anna listan nimeksi vaikkapa ”laajennettu mieli”.

Kun olet rakentanut Twitteriin laajennetun mielesi, rekisteröidy Paper.li -palvelun käyttäjäksi. Rakenna sitten Paper.li -lehtesi joko Twitter-tilistäsi tai laajennettu mieli -listastasi. Palvelu rakentaa kollektiiviselle alitajunnallesi sanomalehden tapaisen käyttöliittymän. Näin saat joka aamu luettavaksi innostavia uutisia, jotka liittyvät juuri sinun mielenkiinnon kohteisiisi.

Oman laajennetun mieleni pohjalta rakennetun Paper.li -lehden löydät täältä.

PS. Jos haluat ottaa laajennetusta mielestäsi kaiken irti, tutustu Filosofian Akatemian Laajennettu mieli -oppaaseen. Voit ladata oppaan maksutta täältä.

Kierojen kiinalaisten goji-juonet

06/09/2010

19 kommenttia

Helsingin Sanomat uutisoi taannoin näyttävästi, että kohumarja gojista on löytynyt sallitut rajat ylittävä määrä torjunta-aine asetamipridiä. Pääasiassa Kiinassa tuotettu kuivattu marja on niin sanotun superfood-liikkeen merkittävimpiä lippulaivoja. Sitä mainostetaan ihmelääkkeenä ties mihin vaivaan, ja se sisältää huomattavasti monia vastaavia ruoka-aineita enemmän hyödyllisiä hivenaineita. Kakkoseksi goji taitaakin jäädä vain takametsiemme mustikalle.

Kuinka ollakaan, kaupan hyllyltä saatavat gojit onkin siis pumpattu täyteen myrkkyjä kierojen kiinalaisten maanviljelijöiden toimesta. Vai ovatko?

Hämmästyttävää kyllä, asialehtenä pidetty Hesari käyttää uutisoinnissaan iltapäivälehdistä tuttua asemoinnin retorista keinoa.

Nostamalla esiin, että tutkitut marjat sisältävät raja-arvon ylittävän määrän torjunta-ainetta Hesari synnyttää mielikuvan marjojen myrkyllisyydestä. Sivumennen artikkelissa kuitenkin mainitaan, että marjojen asetamipridipitoisuudet pidetään tavallista alhaisempina siksi, että ihmiset saavat muusta ruoasta niin suuria määriä tätä torjunta-ainetta.

Kuinka ollakaan, kirsikoille sallitaan asetamipridiä 0.2 mg / kg. Tavallisen kotimaisen kurkun sallittu asetamipridimäärä on 0.3 mg / kg. Salaatille puolestaan sallitaan torjuntamyrkkyä hulppeat 5 mg / kg. (Lähde.) Tullilaboratorion testaamissa marjoissa asetamipridipitoisuus oli puolestaan ollut enimmillään 0.067 mg / kg – siis lähes 75 kertaa vähemmän kuin kotimaisessa maatiaissalaatissa! (Lähde.) Tästä huolimatta moni kokeiluhenkinen jättää nyt gojimarjan hyllyyn, ja santsaa kenties tilalle kurkkua, kirsikoita tai salaattia. Ja jos korvaat goji-kourallisen kurkulla saat kehoosi yli neljä kertaa enemmän torjunta-ainetta, kuin ihmemarjoja popsien.

Jättämällä mainitsematta olennaisia vertailukohtia pystytään argumentin voimaa tehostamaan huomattavasti. Näin sanomalehti synnyttää svengaavia otsikoita ja myy lehtiä metritavarana. Säväyttävän lehtijutun sivutuotteena voidaan myös vaikuttaa merkittävästi ihmisten kulutustottumuksiin.