Minua ei kiinnosta tällä hetkellä kauheasti henkiinjääminen. Elämä kylläkin.
Tätä olen miettinyt viime viikkoina paljon. Erityisesti se on kiinnostanut, kun olen seurannut viimeaikaisia mediapainotuksia ja poliittista keskustelua.
Mediassa polttopisteessä on ollut kaksi mörköä: Venäjä ja Ebola. Kumpikin vaikuttaa akuutilta uhalta henkiinjäämisellemme.
Politiikassa taas kohkataan, niin kuin aina, rahasta ja sen riittävyydestä. Luottoluokitus ja julkinen sektori, sitä rataa.
Minut pysäytti, kun juttelin taannoin politiikasta amerikkalaisen professorin kanssa. Hän kysyi: eikö valtion tehtävä ole taata kansalaisten turvallisuus?
Ja minä kun olen aina ajatellut, että valtion tehtävä on taata kansalaisten hyvinvointi.
Valtio ei muuten ole mikään abstrakti kokoelma kabineteissa lymyäviä päättäjiä. Valtio olemme me. Siis mitä ikinä sovimmekaan keskenämme.
Tässä kuumapäisimmät valtiosta luopumisesta unelmoivat libertaarit osuvat samanlaiseen harhaan kuin jakamistaloutta kannattavat markkinatalouden kriitikot.
Jakamistalous ei ole mikään sosialistinen unelma. Markkina on markkina, käytiin kauppaa sitten eurolla, bitcoinilla tai talkkarivuoroilla.
Samaten valtio on valtio, sovittiin asioista sitten parlamentissa, ylähuoneessa tai kättä päälle naapuruston kesken. Kyse on yhteiskuntasopimuksesta.
Ja mitä yhteiskunnan sitten kannattaisi sopia? Mikä on valtion tehtävä? Tähänhän voisi olla ihan fiksua etsiä vastausta, jos nyt esimerkiksi pitäisi tehdä päätöksiä siitä, minkälaisilla painotuksilla sitä julkista sektoria jatkossa pyöritetään.
Perinteisesti proffan ajatus tuntuu tutulta: valtion tehtävä on turvata kansalaisten henkiinjäänti. Taata siis minimimäärä pötyä pöytään, torjua rauta rajalla ja rokottaa pahimpia pöpöjä vastaan.
Eli fiksataan talous, puolustus ja terveydenhoito, niin hyvä tulee.
Mutta kun henkiinjäänti ei riitä.
Ei riitä, jos henkiinjäävä ei saa elää.
Kansallisteatterin loistavassa Vanja-eno -näytelmässä nimihenkilö pohti 47-vuotiaana, miten kestää vielä elinajanodotuksensa mukaiset 13 vuotta tyhjää harmaata elämää. Joskus henkiinjäänti voi olla se huonompi vaihtoehto.
Jokaisen ihmisen ihmisarvo on vakio. Se on sama toimitusjohtajalle ja kodittomalle. Jokainen ihminen ansaitsee ihmisarvoisen elämän. Siis Elämän isolla Eellä.
Miltä näyttäisi, jos valtio – siis me – lähtisikin tästä liikkeelle? Jos tekisimmekin rakenteita linjaavat päätökset ensi sijassa niin, että jokainen ihminen saisi sen seurauksena elää hyvää elämää, sen kun sitä kestää?
Viime kädessä tärkeintä ei ole elämämme vuosien määrä, vaan elämän määrä vuosissamme.
Ajattelun ammattilainen 
Onko olennaista lopputulos vai prosessi? Minkälaista prosessia tavoitellaan, mikälaista lopputulosta tavoitellaan? Uhrataanko prosessi lopputulokselle vai lopputulos prosessille?
Pohdinta valtion ydinolemuksesta tuntuu kovin oleelliselta. Mikä on valtion tehtävä? Mikä on meidän itse kunkin tehtävä?
Niin, valtio olemme viime kädessä me kaikki yhdessä.
Viisautta! Ihmisten olisi kuitenkin loppupeleissä tarkoitus turvata oma ja toisten hyvinvointi, olkoon sitten vaikka abstraktin valtion luomissa turvallisissa puitteissa. Yhteisön tuki ja turva elämän väistämättömissä kriiseissä on elintärkeää. Silloin kriisi johtaa transformaatioon, kasvuun ja uuteen minuuteen. Se että ihmisiä kannatellaan, pidetään hengissä, johtaa jumittamiseen. Ihminen jää välitilaan, eikä kasvua tapahdu. Silloin elämä kutistuu ja tukahtuu. Mutta jos kriisin saa käydä turvallisessa yhteisössä, kulkea pimeyden läpi käsi kädessä, on valo tunnelin päässä kahta kirkkaampi. Valoa kohti ❤
Muuttakoot libertaarit asumaan romahtaneisiin valtioihin.
Olen valtiovastainen libertaari anarkisti, ja näen valtion sinänsä yhtenä vaihtoehtona toteuttaa yhteiskuntasopimus, en suinkaan ainoana. Thomas Hobbes käytti Leviathanissaan (joka muuten saa nimensä merihirviöstä, joka valtiota symboloi) termiä ”suvereeni”, joka voi olla valistunut yksinvaltias, kansanvaltainen hallintoelin tai mitä tahansa. Oleellista on sinänsä vain välttää kaikkien sota kaikkia vastaan yhteiskuntasopimuksella luovuttamalla riittävästi kansalaisten valtaa suvereenille.
Max Weberin klassisen määritelmän mukaan valtio on organisaatio, jolla on legitiimi väkivaltamonopoli tietyllä maantieteellisellä alueella. Ei muuta, joskin tällainen valtio on sinänsä minarkistinen.
Valtion suojeluksen vastineeksi kansalainen luovuttaa vapauttaan niin oman henkilönsä kuin omaisuutensakin (verotus) suhteen valtion väkivaltamonopolille. Milelestäni oleellinen kysymys on luovutuksen ja suojan välinen suhde. Monen kohdalla tulo- ja omaisuusdesiilien ääripäissä Suomessa se alkaa olla huono. Wahlroos vaihtaa kirjansa Ruotsiin, Sossu-Tatu kärvistelee toimeentuloatuella.
Joskus käy mielessä se, onko Pohjoismainen hyvivointiyhteiskunta (jota joskus hyvinvointivaltioksi kutsuttiin) tehnyt kansalaisilleen hyvässä tarkoituksessa suunnattoman karhunpalveluksen; valtiolle ja ylipäänsä yhteiskunnalle on siirretty tehtäviä ja velvollisuuksia, jotka kuuluisivat selkeästi kansalaisille itselleen. Samoin on kontrollimekanismien laita; hyvin laaja viranomaiskontrolli ei ole hyväksi yheisön kontrollille, itsekontrollista puhumattakaan.
Kun säästöpossu tyhjenee, ja ”palveluiden” tuottamiseen ei enää ole varaa, ei omaehtoiseen palvelutuotantoon ole valmiuksia kansalaisillakaan. Kahden, kolmen sukupolven aikana on hukattu valtava määrä yhteisöllisyyttä, sosiaalista osaamista ja paljon, paljon muuta.
Suomi on myös sisäisesti hyvin moninainen valtio; kun Savukoskella asukkaita on neliökilometrillä 0,2 henkeä, Helsingin Punavuoressa luku on 20.000. Molempien hallintomalli on kuitenkin viimekädessä sama.
Hallinnolliset alueet suurenevat jatkuvasti, kun pitäisi olla päinvastoin, ja ottaa huomioon pinta-alaltaan suuren maan osien suuri erilaisuus. Itse näksin mieluusti suomalaisen liittovaltiomallin, jossa toteutettaisiin sveitsiläistä suoraa demokratiaa, yksittäisitä kunnista (joita on Sveitsissä 2 352) kantoneihin ja valaliittoon (valtioon).
Sveitsissä on 26 kantonia, jotka muodostavat Sveitsin liittovaltion. Kantonit ovat hallinnollisesti varsin itsenäisiä, sillä jokaisella kantonilla on oma perustuslakinsa ja omat lainsäädäntö- ja toimeenpano- ja tuomioelimensä. Kaikissa kantoneissa on yksikamarinen parlamentti, jonka nimi vaihtelee kantoneittain.
Kaikki se, mikä ei valaliiton perustuslain mukaan kuulu valaliiton toimivallan alaisuuteen, kuuluu kantonin tasolla päätettäviin asioihin. Näitä ovat esimerkiksi valtiollinen järjestäytyminen, osin terveydenhoito, poliisilaitos, verotus ja koululaitos. Liittovaltion ja kantonin kompetenssit ovat osittain ristiriidassa keskenään, mikä aiheuttaa sekaannuksia. Kantonit voivat jakaa päätösvaltaa sisäisesti eri tavoin edelleen alemmille hallinnon tasoille.
Toistaiseksi Sveitsiläiet ovat tulleet laajan, suoran demokratiansa kanssa toimeen varsin hyvin.
1765 Anders Chydenius esitti vähäasutuksisen Lapin pelastukseksi hän ehdotti Vähäasutuksisen Lapin muuttamista yövartijavaltioksi.
»– – vapaavaltio, yksityinen omistusoikeus ja yksilönvapaus. Asukkaat saisivat harjoittaa mitä ammattia tahansa, vapaakauppa olisi täydellistä, etuoikeuksia, sääntelyä tai veroja ei olisi. Byrokratia puuttuisi, ja ainoa viranomainen olisi tuomari, joka valvoisi, että kenenkään oikeuksia ei poljettaisi.»
Norberg, Johan: Anders Chydenius – den svenska liberalismens fader Liberalismen.
Jos haluamme, että kansalaiselle tarjotaan hyvä elämä, on kysyttävä kansalaiselta itseltään, mitä se on, ja annettava mahdollisimman laaja vapaus toteuttaa sitä. Yhteisöjärjestelmän, olipa se mikä tahansa, tehtävä on huolehtia siitä, että tämä ei loukkaa toisen kansalaisen oikeuksia samaan, ja toisaalta mahdollistaa mahdollisimman hyvä elämä näiden omilla ehdoilla myös niille kansalaisille, joiden kohdalla resurssit ovat siinä määrin rajoittuneet, että tämä estää omaehtoisen toteuttamisen.
”Viime kädessä tärkeintä ei ole elämämme vuosien määrä, vaan elämän määrä vuosissamme.”
Ihan ytimekäs lopputoteamus ja mielestäni ihan suvaittava johdatus ainakin näin keskustelun avaukseksi. Ikävä kyllä siitä vasta miettiminen alkaa, kun kyseessä on arvoon pohjautuva toteamus. Tekstistä ei pysty varsinaisesti sanomaan mitä arvoja kirjoittaja täsmälleen edustaa. Vivahteita löytyy, jotka tuovat tietyt teemat mieleeni, mutta en halua lähteä sijoittamaan kirjoittajaa laatikkoon pohjautuen pelkästään olettamuksiin. Koen että on oikeudenmukaista jos kirjoittaja itse saa kertoa meille mitä hän edustaa pintaa syvemmällä.
Hän käytti muutamaa termiä tekstissänsä jotka pistivät erityisesti silmään. Nämä saivat minut esittämään kysymykset:
Mikä on ”hyvä elämä”?
Mikä on ”ihmisarvo/ihmisarvoinen”?
Mikä on se elämä isolla E:llä?
Näitä termejä, ja muita vastaavanlaisia, on helppo heitellä ympäriinsä ja antaa vaikutelma että on esittänyt varteenotettavan toteamuksen joka on loppuunkäsitelty. Kirjoittajan mielessä varmasti kyseisillä termeillä on jokin tietty merkitys jonka hän olettaa kaikkien muitten tietävän ja jakavan. Tämän takia niitä on varmasti käytetty. Mutta tämä olettamus on jokseenkin petollinen koska emme voi varmasti tietää mille arvopohjalle kirjoittaja perustaa kirjoituksensa tai mikä on lukijan vastaava arvopohja ellei näitä tuoda selvästi esiin. Entäs jos molempien osapuolien arvopohjat ovat täysin erilaisia? Tämä johtaisi siihen että toinen osapuoli tulkitsisi kirjoittajan perustelut automaattisesti väärin peilaamalla hänen omat määritelmänsä kirjoittajan tekstiin ymmärtämättä mitä kirjoittaja mahdollisesti on tarkoittanut. Tämä taas vääristää kirjoittajan tekstin tulkinnan ja mahdollinen oivallus jää lukijan osalta oivaltamatta.
Mitkä ovat ne perusteesit jotka ohjaavat kirjoittajan ajattelua? Mihin olettamuksiin nämä teesit tukeutuvat? Koen että kirjoittaja on velvollinen avaamaan termiensä merkitystä ja hänen arvopohjaansa enemmän kuin käy ilmi tekstissä tällä hetkellä. Tämän avulla voimme mahdollisesti ymmärtää kirjoittajan ajatuksenkulkua paremmin ja miksi ei jopa sisäistää ja ymmärtää tekstin syvemmät oivallukset oikeassa kontekstissaan.
”Hyvä elämä” on tainnut käsitteenä askarruttaa muutaman tuhannen vuotta… 😉
Viime kädessä kokonaisuus on aina subjektiivinen, mutta varsin paljon lienee myös sellaista, joka voidaan jakaa myös yleisellä tasolla ja valtiossa, tai mikä nyt yhteiskuntasopimukseen perustuva organisaatio tai järjestelmä sitten onkin, kun puhutaan jotakuinkin yhtenevistä elin- ja kulttuuriympäristöistä.
”Hyvän elämän” arviointi yhteiskunnallisesta näkökulmasta katsoen lienee suurelta osin elämän laadun arviointia sen eri vaiheissa, ja ”hyvän” elämänlaadun laajemmin hyväksyttyjen ja jaettujen osien määrittämiseen ja mittaamiseen on pyritty luomaan erilaisia instrumentteja.
Eli yhteiskunnallisena käsitteenä hyvinvoinnille myös kokonaisvaltaisesti käsitettynä (joka voisi olla mahdollisimman lähellä ”hyvää elämää” yleisellä tasolla), on erilaisia määritelmiä ja mittareita. Hyvinvointi koostuu kuitenkin useista tekijöistä, sekä mitattavista asioista että yksilökohtaisista arvostuksista ja tuntemuksista, mikä täytyy arvioinnissa muistaa. Esimerkiksi ”onnellisuus” on jo käsitteenä sen verran subjektiivinen, että luulen ”onnellisuusmittausten” mitattavan tosiasiassa jotakin aivan muuta tekijää, joka on poikkeuksellisen vahva Tanskassa, kun maan kansalaiset vuodesta toiseen ovat maailman ”onnellisimpia”.
Mitattaviksi hyvinvoinnin osatekijöiksi luetaan yleensä terveys, elinolot ja toimeentulo. Elinolojen käsitteellä voidaan kuvata hyvinvoinnin aineellista pohjaa. Yksilöllisiksi hyvinvoinnin osatekijöiksi luetaan taas sosiaaliset suhteet, itsensä toteuttaminen (ja se onnellisuus). Nämä hyvinvoinnin eri osatekijät tukevat yleensä toinen toistaan.
Elämänlaadun mittareista voidaan mainita Maailman terveysjärjestön WHO:n kehittämä WHO-QOL-100 -mittari, jossa elämänlaatu jaotellaan seuraavasti kuuteen eri elämänlaadun ulottuvuuteen:
1. Fyysinen terveydentila (esim. energisyys, kipu, unenlaatu) 2. Psykologinen terveydentila (esim. ajattelu, oppiminen, keskittyminen, tunteet) 3. Toimintakyky (liikuntakyky, päivittäiset toiminnot, työkyky) 4. Sosiaaliset suhteet (parisuhde, ystävyyssuhteet, seksuaalisuus, lähiympäristön tuki) 5. Ympäristö (ansiotulot, palvelujen toimivuus, harrastusmahdollisuudet, kotiolot) 6. Arvot (uskonnollisuus, asenteet, maailmankuva).
Yleinen elämänlaatu siis kuvaa ihmisen kokemaa terveydellistä, psyykkistä, sosiaalista ja elinympäristöön liittyvää tyytyväisyyttä suhteessa hänen tarpeisiinsa. Koettu terveydentila on myös henkilökohtainen kokemus omasta fyysisistä, psyykkisistä ja sosiaalisista voimavaroista suhteessa päivittäisten tehtävien ja elämän asettamiin vaatimuksiin. Toinen läheinen sukulaistermi koetulle terveydentilalle on toimintakyky.
Elääkö tyytyväinen Kalle Kansalainen sitten enemmän ”hyvää elämää” kuin tyytymätön Sokrates, taas ei ehkä ole niinkään valtion tai muun yhteisön arvioitava kysymys. Oleellista lienee, että yhteisö mahdollistaa mahdollisimman vapaasti ja kokonaisvaltaisesti oikeuden valita ja määrätä omaa elämäntapaansa yhteisössä, kunhan se tapahtuu muiden vastaavia oikeuksia loukkaamatta ja yhteisöä vaarantamatta.
Kaiken läpitunkeva talous ja talousastrologia on sekin luonut viljalti omia mittareitaan, joihin suhtautuisin sinänsä kriittisesti. Usein terveystaloustieteessä puhutaan esimerkiksi käsitteestä QALY (Quality adjusted life Years), eli laatupainotetuista elinvuosista, joiden perusteella esim. lääkehoitojen kustannus – vaikuttavuutta mitataan. Yleensä näiden mittareiden ensisijainen tarkoitus ei todellisuudessa ole se hyvän elämän edistäminen.
Henkilökohtaisesti arvotan ”hyvän elämän” komponentteina varsin korkealle vapauden, tarkoituksellisuuden tunteen ja valinnanmahdollisuuden, joista jälkimmäinen on sinänsä luovuttamaton; jos muuta valittavaa ei enää ole, voin aina valita oman suhtautumiseni kulloiseenkin asiantilaan. Sartre ja muut eksistentialistit taas näkevät valinnanvapauteni lähinnä ongelmana; ihminen on vapauteen tuomittu.
”Ajattelussaan Sartre korostaa äärimmäisyyksiin asti ihmisen väistämätöntä vapautta ja vastuuta. Jumalaa ei ole olemassa, eikä mikään muukaan ihmisen ulkopuolinen voi asettaa arvoja tai päämääriä yksilön elämälle. Arvojen luominen ja tavoitteiden asettaminen on ihmisen tehtävä. Ihminen valitsee itsensä jonkinlaisena jokaisena hetkenä uudestaan ja luo omat arvonsa ja toimii niiden mukaisesti, mutta on silti vapaa valitsemaan ne uudestaan. On itsepetosta ajatella, ettei itseään tai omaa suhtautumistaan mihin tahansa voi muuttaa. Maailma on mieletön paikka. Millään ei ole oikeutusta olla olemassa.”
[Lassila, Olli-Pekka: Vapaa ihminen: Etiikan filosofinen perustelu Jean-Paul Sartren ajattelussa. Väitöskirja: Helsingin yliopisto. Helsinki: Suomalainen teologinen kirjallisuusseura, 1987. ISBN 951-9111-63-8.]
Mutta ehkä on lopulta niin, että Sartre loi tarkoituksettomuudesta tarkoituksensa ja oman, subjektiivisen ”hyvän elämänsä” elementit 😉
Kirjoitin jo kahdesti, mutta systeeminne hukkasi???
Hyvinvointi on hankala käsite silloin kun puhutaan substantiaalisemmista hyvistä kuin pelkästä varallisuuden jaosta. Jos ajattelemme tilannetta, jossa kourallinen hyvinvointitutkijoita ja yhteiskuntafilosofeja on kokoontunut konferenssiin keskustelemaan hyvinvoinnin käsitteestä ja valtion tehtävistä siihen liittyen, voimme olla kohtuullisen varmoja, että erimielisyydet alkavat viimeistään jonkun yleisen WHO-QOL-100 -mittarin mukaisen elämänlaadun osatekijöiden määrittelyn jälkeen – luultavasti edes tällaisesta ei päästä täydelliseen yhteisymmärrykseen. Vielä enemmän keskustelua tutkijoiden välillä aiheuttaa kysymys mittarien operationalisoinnista. Olkaamme suopeita, ja uskokaamme että hyvinvointitutkijamme ja filosofimme päätyvät yhteisymmärrykseen myös siitä, miten näitä osatekijöitä voidaan mitata. Nyt pääsemme Laurin postauksen pihviin: millaisilla yhteiskunnallisilla instituutioilla voimme taata kansalaisten mahdollisimman suuren hyvinvoinnin. Luultavasti saamme yhtä monta mallia kuin meillä on tutkijoita. Ja mikäli ajatuskokeemme kourallisella länsimaisissa yliopistoissa vaikuttavia tutkijoita on hankaluuksia päästä yhteiseen lopputulokseen, ongelma korostuu paljon pluralistisemmassa, ideaalitilanteessa koko yhteiskunnan kattavassa keskustelussa. Esimerkiksi pekkasavolaisen hienossa kommentissa yllä perustellaan erinomaisesti henkilökohtaisen vapauden merkitystä hyvinvoinnin rakentavana tekijänä. Tämän ajatuksen mukaan kansalaisten toiminnan vapautta rajoittavien instituutioiden olisi oltava aina äärimmäisen hyvin perusteltuja, ja luultavasti niiden funktio liittyisi perustavankaltaisen toiminnanvapauden turvaamiseen. Asevelvollisuus ja verotus näyttäytyvät välttämättöminä pahoina, joiden tuottaman hyvän on koiduttava yksilöiden valinnanmahdollisuuksien lisääntymiseen.
Yksilöiden valinnanvapaus ei kuitenkaan ole arvo, joka on kaikkien kansalaisten mielestä itsestäänselvästi ylitse muiden. Mitä sisällöllisiä tavoitteita yhteiskunnan tasolla tavoitellaankaan, voimme olla varmoja, että ne sotivat osan ihmisistä oikeudenmukaisuuden- ja hyvän elämän tajua vastaan. Hyvinvoinnin kannalta mielestäni ensiarvoisen tärkeää on, että yhteiskunnassa koetaan poliittisten päätösten, lakien, asetusten ja myös vähemmän muodollisesti asetettujen tavoitteiden olevan sellaisia, joihin ihmiset haluavat sitoutua huolimatta siitä, että saattavat olla eri mieltä niiden sisällöstä. Demokraattiset päätöksethän ovat usein luonteeltaan juuri tällaisia: vaikka olisin ollut läpi mennyttä asetusta vastaan, en silti pääsääntöisesti pyri rikkomaan sitä, sillä arvostan päätöksentekoprosessia ja uskon, että erimielisyyteni on huomioitu. Mielestäni keskeinen kysymys aikana, kun ihmisten veronmaksuhalukkuus on laskenut ja mielipideilmasto polarisoitunut, ei ehkä suoraan ole Laurin kysymys siitä, mitä yhteiskunnan kannattaisi sopia, vaan ennen kaikkea kuinka palautamme uskon yhteiseen projektiin. Onko niin, että demokraattinen päätöksenteko ei riitä luomaan yhteenkuuluvuuden tunnetta yhteiskunnallisella tasolla, ja jos ei, niin onko yhteiskunnalla muita mahdollisuuksia rakentaa koheesiota? En usko, että institutionaaliset ratkaisut kykenevät muuttamaan asiantilaa ennen kuin kykenemme lisäämään keskinäistä kunnioitusta poliittisessa kulttuurissamme. Tässä sekä Lauri että Frank Martela tekevät hienoa työtä muistuttamalla meitä Arendtin hengessä, että kukaan ihminen ei ole yksin suvereeni sillä maanpinta on täynnänsä yhtä arvokkaita, eri tavoin ajattelevia ihmisiä, joihin olemme aina jossain suhteessa.
Huimaavan hyvä kommentti, Kalle! Ei tarvitse kuin kompata.
Luulen, että olet Kalle on melko lähellä kysymyksen ydintä tässä ”…kuinka palautamme uskon yhteiseen projektiin. Onko niin, että demokraattinen päätöksenteko ei riitä…”.
Mitä kauemmas konkreettinen vaikuttaminen siirtyy ja mitä näkymättömämpää se on, sitä vähäisemmäksi jää osallisuuden kokeminen yhteiseen projektiin.
Kuten toteat, vaikka oma näkemys ei menestyisikään, osallistuminen aidosti päätöksentekoon sitouttaa tehtyyn ratkaisuun ja yleensä johtaa siihen, että tehtyä päätöstä voidaan kunnioittaa.
Anarkistien tapa tehdä päätöksiä on konsensus, joka taas ei sellaisenaan esimerkiksi valtiossa toimi; menetelmä on hidas ja suurissa yhteisöissä käytännön toteutus on mahdotonta. Sen sijaan suoran demokratian keinoja on mahdollisuus lisätä, jos tähän vain tahtoa on.
Olen sen verran epäortodoksinen anarkisti, että pidän itseäni myös patrioottina. George Orwell kuitenkin antaa minulle omaa moraaliani tyydyttävän synninpäästön;
”Nationalismia ei saisi sekoittaa patriotismiin. Molempia sanoja kuitenkin käytetään niin epämääräisesti, että kaikki niiden määrittelyt todennäköisesti kyseenalaistetaan. Silti on syytä tehdä selvä ero näiden käsitteiden välillä, sillä kyse on todellakin kahdesta erilaisesta ja jopa vastakkaisesta ajatuksesta. ”Patriotismilla” tarkoitan uskollisuutta tietylle paikalle ja tietylle elämäntavalle. Patriootti pitää tätä paikkaa parhaana mahdollisena itselleen, mutta hän ei halua pakottaa muita ihmisiä ajattelemaan samalla tavalla. Patriotismi on luoteeltaan puolustuksellista sekä sotilaallisesti että kulttuurisesti. Toisaalta nationalismia ei voi erottaa vallan tavoittelun himosta. Nationalistin keskeisenä tavoitteena on saavuttaa lisää valtaa ja arvostusta; ei välttämättä itselleen, mutta kansakunnalle tai jollekin muulle yksikölle, johon hän on kadottanut oman yksilöllisyytensä.”
– George Orwell esseessä ”Notes on Nationalism” (1945)
Lisään vielä epäortodoksisuuden määrää, ja sanon arvostavani tiettyjä perinteitä, joiden tarkoitus on yhteisön jäsenen sitouttaminen, systeemin koheesion lisääminen ja jäsenen aseman määrittäminen siinä esim initaatioriittien kautta. Anarkistina voin perustella tätä sillä, että tällä hetkellä maailman suurimmassa anarkiassa, Somaliassa ainoa toimiva hallinto on vuosisatoja vanhat Xeer-käräjät.
”Xeer-käräjät on somalialainen tapaoikeus jossa paikallisyhteisön valitsemat kylän vanhimmat toimivat tuomareina. Riitatapauksia selvitetään käyttämällä sovinnon pohjana aikaisemmin tehtyjä ratkaisuja. Tämä on hyvä esimerkki siitä, kuinka tapaoikeus toimii valtiottomassa yhteiskunnassa. Tutkijat ovat huomanneet, että vaikka xeer on vuosisatoja vanha perinne, se toimii myös vapaassa ja anarkistisessa talousjärjestelmässä.” [1]
Totaalisen vääräoppisuuteni anarkistina, osoitan viimeistään lainaamalla linkkiin van Mises -instituutin materiaalia…
”Xeer-käräjillä laki ja rikokset määritellään omistusoikeutena. Xeer on enemmän vahinkoja kompensoiva kuin rankaiseva. Koska ratkaisut yksityisomistusta koskeviin kysymyksiin merkitsevät useammin korvausta kuin rangaistusta, vankeutta ei tunneta, ja sakotkin ovat harvinaisia. Korvauksia ei makseta tuomioistuimelle tai valtiovallalle vaan suoraan uhrille. Sakko saatetaan määrätä, kun esimerkiksi kamelin tappo on harkittu ja suunniteltu teko. Näissä harvinaisissa tapauksissa saatetaan määrätä korvauksen lisäksi uhrille yhdestä kamelista toinen kameli sakkona. Sakkoja saatetaan määrätä myös silloin, kun tekoon on syyllistynyt hyvää mainetta vaativan ammatin harjoittaja, uskonnollinen tai poliittinen johtaja, tuomari tai poliisi. Jos tällainen ihminen rikkoo lakia, häneltä vaaditaan korvauksena kaksinkertainen summa tavalliseen kansalaiseen nähden. Koska laki ja rikos määritellään omistusoikeuden mukaan, xeer-käräjät eivät hyväksy minkäänlaista verotusta.” {2]
Useimmat somalit suhtautuvat skeptisesti kaikkeen keskitettyyn vallanpitoon ja pitävät keskushallinnon oikeusistuinta epäoikeudenmukaisena.
”Garowessa asuvien somaleiden sanoin: Xeer ei koskaan katoa, xeer on vahvempi kuin mikään hallituksen laki. Hallituksen lait eivät kansaa tyydytä; ne eivät tuo riittävästi oikeutta eivätkä rauhaa eri ryhmien välille.”
-Dahir Mohamed Grasi [3]
Mitä tällä kokonaisuutena pyrin toteamaan? Sitoutuminen yhteiseen projektiin edellyttää esimerkiksi seuraavaa;
– osallisten aidon tahtotilan ja reaalisen mahdollisuuden osallistua projektiin
– projektin maantieteellisen rajaamisen (positiivinen patriotismi)
– instrumentit osallisuuteen (enemmän suoran demokratian välineitä ja päätoksenteon tuominen systeemin alatasoille, kun mahdollista)
– sitoutumisen jatkuvuuden takaamisen (perinteet, sitoutumisesta koituva kokemus aidosta osallisudesta yhteiseen projektiin ja mahdollinen konkreettinen, selkeästii osoitettavissa oleva hyöty osallisuudesta).
—
Suomessa muuten puhutaan sujuvasti yleisestä ja yhtenäisestä äänioikeudesta, mutta tosiasiassahan sellaista ei ole. Äänioikeus on vain tasavallan presidentillä sekä valtioneuvoston ja eduskunnan jäsenillä.
Kansalaisella on suoraa kansanvaalia (presidentinvaali) lukuunottamatta vain vaalioikeus (oikeus asettua ehdolle ja äänestää kunnallisissa ja valtiollisissa vaaleissa).
Tämä ehkä selittää osaltaan sitä, että presidentinvaaleissa, jotka sinänsä ovat vaaleista merkityksettömimmät, äänestysaktiivisuus on yleensä huomattavasti korkeampi kuin muissa valtiollisissa tai kuntavaaleissa; osallisuus prosessiin koetaan aidoksi, kun prosessia toteutetaan suran demokratian keinoin.
1, 2, 3. Louisa Lombard: Elder Counsel 2005-10. Legal Affairs
http://www.mises.org/daily/2701
Valtion perustehtävä on puolustaa omien kansalaisten etuja. Piste.
Eli kaikki ei-vapaaehtoinen valtion budjetista otettava kehitysapu SEIS, ja samoin kaikki elintasopakolaisuus STOP!
Kirjoitin omaan blogiini tämän inspiroimana: http://pahis.puheenvuoro.uusisuomi.fi/178748-tanaan-vituttaa-alyllisesti-eparehellinen-poliittinen-keskustelu
Lauri, minusta yhteiskunnan rakenteiden merkitystä hyvinvoinnissa ei pidä yliarvioida.
Kerron itsestäni sen verran, että olen aikaa sitten nähnyt 40-vuotispäiväni ja olen perheetön. Käyn töissä, minulla on ystäviä ja mielekkäitä harrastuksia, teen vapaaehtoistyötä. Elämäni on periaatteessa hyvää mutta käytännössä ei niinkään.
Jonkinmoinen irrallisuus kaihertaa, koska haluaisin jakaa elämäni toisen ihmisen kanssa. En vaan ole löytänyt vastakappalettani, vaikka olen etsinyt häntä monesta paikasta ja monin tavoin.
Ymmärrän siis hyvin Erkki Lampenia, jonka kesäinen kirjoitus Hesarissa (”Kun oli aika perustaa perhe, rilluttelu vei voiton”) herätti monenlaisia mielipiteitä.
Yhteiskunnan rakenteisiin kohdistuvat hyvätkin päätökset eivät ole ratkaisu ehkä tärkeimpiin asioihin.
Hukkasin edellisen tekstini, joten nyt kopioin tähän omasta blogistani teeman kommenteineen. Kun on aikuisikää jo yli 50 v ja paljon sählännyt erilaisissa ympyröissä, niin uskoo tietävänsä mikä mättää. Virkamiesten ja juristien Venäjän vallan alla opitut temput on käännetty nykyistä valtaa eli KANSAA hoopottamaan:
”18.10.2014
On herätty vihdoin keskustelemaan, että pitääkö meitä vahtia ja määräillä loputtomasti.
En malta olla puuttumatta asiaan. Onhan i-olio yhteiskunnan toimivuuden kannalta erittäin keskeinen!!! Jo 1500 luvulta alkaen on juristeille ja virkamiehille näemmä hyvin huonolla menestyksellä yritetty opettaa Olaus Petrin tuomarinohjeita, jotka edelleenkin liene painettu Suomen Laki kokoelman esipuheeksi:
”Samoin hänen myös tulee muistaa tuomarinviran olevan asetetun yhteisen kansan hyödyksi eikä tuomarin omaksi hyödyksi.
Jumala ei salli väkivallan jäädä rankaisematta, varsinkin kun sitä harjoittavat ne, joiden virkansa puolesta pitäisi sitä estää.
Tuomarin pitää tarkasti tuntea laki, jonka mukaan hänen tulee tuomita, sillä laki pitää hänellä olla ohjeena.
Kaikki lait pitää olla sellaiset, että ne ovat yhteiseksi hyödyksi, ja sen tähden, kun laki tulee vahingolliseksi, ei se enää ole laki, vaan vääryys, ja on hylättävä.
Hyvä ja älykäs tuomari on parempi kuin hyvä laki, sillä hän voipi asetella kaikki kohtuuden mukaan. Mutta missä paha ja väärä tuomari on, siinä ei auta hyvä laki mitään, sillä hän vääntää ja vääristelee sitä oman mielensä mukaan.
Mikä ei ole oikeus ja kohtuus, se ei saata olla lakikaan; sen kohtuuden tähden, joka laissa on, se hyväksytään.
Kaikkea lakia on älyllä käytettävä, sillä suurin oikeus on suurin vääryys, ja oikeudessa pitää olla armo mukana.
Ei laki hyväksy kaikkea, mitä se ei rankaise, sillä ei lakikirja saata kaikkia rikoksia luetella.
Maantapa, kun se ei ole kohtuuton, pidettäköön lakina, jonka mukaan on tuomittava.
Älköön kukaan olko tuomarina omassa asiassansa.
Se tekee lakia vastaan, joka tekee lain tarkoitusta vastaan, vaikka hän näyttäisikin tekevän lain sanain mukaan
Kaikki laki on asetettu oikeuden ja kohtuuden eikä sakkorahain tähden. Sillä sakkoraha on niille rangaistukseksi, jotka lain rikkovat; mutta laki tahtoo ennemmin olla rikkomatonna kuin rikottuna, ja soisi, ettei sakkorahaa ollenkaan tarvittaisi.”
Lainauksesta on jätetty uskontoon vetoava tuon ajan retoriikka.”
3 kommenttia | Kommentoi | Ilmoita asiaton kirjoitus
Jätetty: 12:22 21.10.2014. Kirjoittanut: luonnonoikku
Maan tapa = talon tapa. Hyvä huomio työpaikoilla: kun talon tapaan on aina kuulunut nitistää tietyntyyppiset työntekijät, niin siitä on muotoutunut laki, jota ei pidä ohittaa. Noinhan se menee! JOs talon tapaan kuuluu hyväksyä epäreiluudet ja muut ihmeellisyydet, ne on sitten hyväksyttävä. Talossa talon tavalla tai talosta pois! Noin se menee ja kun sen huomaa, pitää tehdä oma valinta.
Jätetty: 19:29 20.10.2014. Kirjoittanut: luonnonoikku
Ja siihen huippuvirkaan palkattiin työntekijä ilman avointa hakua siten, että palkka on n. 8 000 € / kk. Ihan oikeasti. Palkka oli kuulema ihan sama kuin edellisessä työsuhteessa. Mitä enemmän ihmisen täytyy osata, että hän saa 8 000 € / kk noin 3 000 € asemasta? Ja ihan ilman kilpailutusta, eli hakuprosessia. Eikä tästäkään joudu kukaan vastuuseen. Vähän kirjoitellaan lehdessä ja se siitä! Kykkikööt pienyrittäjät missä liemessä tahansa, tuo taho sentää palkkaa kunnon tekijöitä! Ha hah haa.
Jätetty: 18:07 20.10.2014. Kirjoittanut: luonnonoikku
No eipä ole mennyt perille. Varmaan ne uskonnolliset vetoomukset, jotka olet poistanut, häiritsevät perille menoa jonkin verran siinä kokonaisessa tekstissä. Tänään luin Iltalehdestä Tekesin pääjohtajan tempusta palkata huippuvirkaan entinen työkaveri ilman avointa hakua. Selitykset olivat monenlaiset, säästöä, muka, ja kokeilutilanne. Pah. Uskokoon ken tahtoo! Ihmisen luonteeseen ei auta mitkään lait eivätkä kirjoitukset. Kautta aikojen asioihin on saatu muutosta – vähäksi aikaa – vain sillä, että silloiset valtaa pitävät on viety yksiselitteisesti mestauspölkylle. Tänä päivänä sellainen ei ole mahdollista, joten heidät pitäisi vain erottaa. Mielestäni 4-5 vuotta johtajan kuin johtajan pallilla tulisi riittää, sitten ulos ja uusi tilalle. Pätee kaiken tasoisiin johtajiin etenkin julkishallinnossa. Yksityisyrittäjyys on vähän eri asia. Joku pienyrittäjä rautakaupan tai maitokioskin pitäjä, joka ei kuulu mihinkään ketjuun, tuskin pystyy vastaavaan kuin valtion ja kunnan puljut ja niiden johtajisto, joilla on eläkeikään asti turvattu asema ja kaikki, sekä työsuojelu että työterveys valjastettu heidän avukseen pitämään kurittomia työntekijöitä aisoissa. Vaikka itse olisivat millaisia narsisteja tahansa. Tämä kaikki on niin yököttävää, ettei voi olla tottakaan! Ja ne maireat houkutukset saattaa ansaan nuoria työntekijöitä: on liikuntasetelit, on työterveys, on sitä ja tätä etua ja kivaa meininkiä, on tyhyaamiaisia ynnä muuta…. Lahjontaa siis. Silkkaa lahjontaa. Itse suosisin työpaikkaa, jossa saa sellaisen palkan kun kuuluu saada, jolla voisi ihan itse ilman mitään seteleitä maksella niin joogatuntinsa kuin lääkärinsäkin – kuten olenkin tehnyt, kaikkien ajatuksien vastaisesti. Ja siksi kai julkistettu pannaan tulevaisuudessa. Otiin siitä lehdissä olleesta Tekesistäkin selvää, ja se on perustettu 1983. Miten ihmeessä heidän tukemansa Nokia siis voi olla konkurssissa? Ja miten koko Suomi, vaikka tutkimista ynnä muuta yrittämistä niin kovasti tuetaan heidän taholtaan? Ehkä voi alkaa vedellä hieman johtopäätöksiä siitäkin, mihin heidän tukitoimintansa on johtanut: 80-luvun pröystäily on alkanut kantaa hedelmäänsä. Piiri pieni pyörii vaan, verorahoilla. Ei mitään muuta. Muut saavat nuolla näppejään ja katsoa sivusta koko touhua. Eivät he taida olla Suomen Lakikokoelmaa avanneetkaan, saati lukeneet johdantoa. Hyi mitä touhua. Hyi hyi ja hyi. Päät pölkylle vaan. Eli vallan vaihto jokaisessa laitoksessa, tai niiden lopettaminen kokonaan. Ainoa ratkaisu.
Ihmisen hyvinvointi on subjektiivinen kokemus. Rikas voi kokea pahoinvointia, köyhä hyvinvointia. Valtio ei voi taata kansalaisten hyvinvointia. Se voi antaa siihen edellytyksiä. Niistä ensimmäinen on turvallisuus. Vrt. Maslow.
Lähes yksisormisena (aivoverenvuoto taustalla) näppäimistön käyttäjänä hyödynnän edelleen toista blogiani:
05.11.2014
Kaivoin lisätietoa ja jouduin toteamaan, että humaaneja ja oikeudenmukaisia ajatuksia on yritetty jo kauan juurruttaa koviin kalloihimme aika huonoin tuloksin.
Wikistä lainattua siis:
”Olaus Petri, latinalaistettu, alkuaan Olof Persson,(6. tammikuuta 1493 – 19. huhtikuuta 1552) oli Wittenbergissä opiskellut ruotsalainen uskonpuhdistaja ja pappi. Hän saarnasi uskonpuhdistuksen puolesta ja käänsi Raamatun ruotsiksi. Olaus Petriä pidetään ruotsin kirjakielen isänä samaan tapaan kuin aikalaistaan Mikael Agricolaa suomen kielen isänä. Olaus Petri toimi 1531–33 Ruotsin kuningas Kustaa Vaasan kanslerina. Häntä pidetään yleisesti Pohjoismaiden merkittävimpänä renessanssiajattelijana.
Olaus Petri laati lukuisia uskonnollisia kirjoituksia, mutta parhaiten hänet tunnetaan tuomarinohjeistaan, jotka julkaistiin ensi kerran painettuina vuonna 1616. Olaus Petrin tuomarinohjeet ovat olleet jo runsaan 360 vuoden ajan lakikirjan johdantona sekä Ruotsissa että Suomessa. Vuosisatojen kuluessa tuomarinohjeista on tullut olennainen osa pohjoismaista oikeusperinnettä. Oikeusfilosofiassa hänen ajatuksensa luetaan usein luonnonoikeudelliseen koulukuntaan kuuluviksi.
Olaus Petrin tuomarinohjeet kuuluvat pitkään tuomareille annettavien ohjeiden perinteeseen, jonka edustajia löytyy jo Vanhasta testamentista ja Muinaisen Egyptin teksteistä. Ohjeet ovat Raamattun, roomalaiseen ja kanoniseen oikeustraditioon sekä germaanis-pohjoismaisiin perinnäistapoihin liittyviä, ja monet niissä esitetyt periaatteet ovat voimassa nykyisessäkin lainsäädännössä. Erityisesti mukana olevat jo kirjoittamishetkellä vanhat sananlaskut ovat muodostuneet suomalaisen kansanperinteen osaksi: ”Mikä ei ole oikeus ja kohtuus, se ei voi olla lakikaan.”
Tuomarinohjeita ei ole koskaan sellaisenaan vahvistettu lakiteksteiksi, mutta vanhan tavan mukaisesti nämä tuomarinohjeet painetaan nykyäänkin Ruotsissa ja Suomessa lakikirjojen alkusivuille.”
Onhan toisaalta lohdullista, että merkittäviä yrittäjiä ja yrityksiä on kuitenkin ollut
kautta historian!!!
Ranskan kuningas Ludvig XIV:n on kerrottu usein määrittäneen asemansa sanomalla ”valtio olen minä” (ransk. l’État c’est moi). On kuitenkin epävarmaa, sanoiko hän noin todellisuudessa koskaan. 1700-luvulla syntyi valistuksen myötä myös ”valistunut itsevaltius”. Itsevaltiudesta luovuttiin vähitellen etenkin Ranskan suuren vallankumouksen jälkeen, ja hallitsijan valtaa alkoivat rajoittaa perustuslait.
Weberin määritelmä minimivaltiolle on mielestäni edelleen validi; ”Valtio on organisaatio, jolla on legitiimi väkivaltamonopoli tietyllä maantieteellisellä alueella.”
Julkisoikeuden mukaan valtio on ihmisyhdyskunta, joka määrätyllä alueella käyttää omintakeista ja pysyvää valtaa, mikä voidaan tulkita minarkistisesti ajatellen aivan samoin.
Käsitteet valtio, maa, kansakunta ja yhteiskunta sekoitetaan usein. Yhteiskunta muodostuu ihmisten kaikkien (nykyisten ja siihen mennessä institutionalisoituneiden) vuorovaikutussuhteiden verkostoista, josta valtio on vain osa. Yhteiskunta jaetaan muun muassa hegeliläisessä ja liberalistisessa perinteessä valtioon ja kansalaisyhteiskuntaan. Uudemmissa teorioissa yhteiskunta jaetaan usein kolmeen osa-alueeseen:
– valtiolliseen eli julkiseen sektoriin,
– (yksityiseen) taloudelliseen toimintaan eli yksityiseen sektoriin
– ja varsinaiseen kansalaisyhteiskuntaan (kolmas sektori).
Vielä uudempi laajennus tähän jaotteluun on neljäs sektori, jolla tarkoitetaan perhettä, sukua ja ystäväpiiriä.
Eli pitäisikö keskustelussa jättää valtiolle se, mikä valtion on, ja puhua käsitteiden selventämiseksi yhteiskunnasta, joka voidaan nähdä valtion sisäisenä projektina, johon osallistumme kaikki. Suomessa valtiovalta kuuluu kansalle perustuslain (11.6.1999/731) 2 §:n mukaan, eli toisaalta voisi olla syytä päivittää valtion käsitettä?
Kansalaisyhteiskunnan käsite ei sekään ole selkeä, ja jäljet johtavat Hegeliin, jonka ”kansalaisyhteiskunta” oli kaikkea muuta kuin mitä liberalistinen perinne termillä ymmärtää; Hegelin kansalaisyhteiskunnan käsite oli saanut vaikutteita Britanniasta (Locke). Hän omaksui Adam Smithin ja myöhemmän (osin myös ranskalaisen) poliittisen taloustieteen edustajien tavan tarkastella yhteiskuntaa käytännön elämän, kuten työn ja vaihdon, näkökulmasta. Aiemmin yhteiskunnan koossapitävänä voimana oli nähty oikeusjärjestelmä.
Kansalaisyhteiskunta on Hegelille yksilöiden riippuvuuden järjestelmä. Yksilöt tarvitsevat toisiaan saavuttaakseen käytännön elämän päämääränsä ja tyydyttääkseen tarpeensa. Kaikki eivät kuitenkaan pärjää huonon onnen ja syntyperänsä johdosta ja kansalaisyhteiskunnasta tulee Hegelin mukaan ”kurjuuden näytelmä”. Kansalaisyhteiskunnan yhtenäisyys ei ole Hegelille vapautta vaan välttämättömyyttä. Poliittisen taloustieteen oppien mukaisesti kansalaisyhteiskunnan sidokset syntyvät ei-tarkoituksellisesti kaikkien tavoitellessa omaa päämääränsä. Vapaus liittyy Hegelillä kansalaisyhteiskunnan sijasta valtioon, joka edustaa kantilaista vapauskäsitystä ollen itselleen toiminnan säännöt asettava subjekti.
Nykyisin taas ”kansalaisyhteiskunta” yleisimmän määritelmän mukaan kaikkea vapaaehtoisesti järjestäytynyttä inhimillistä toimintaa ja instituutioita, jotka eivät kuulu julkiseen sektoriin eli lähinnä valtioon ja kuntiin. Yleensä myös virallinen voittoa tavoitteleva taloudellinen toiminta jätetään siitä pois. Aatehistoriassa kansalaisyhteiskunnalla on ollut myös muita selvästi poikkeavia määritelmiä. Kansalaisyhteiskunnalla voidaan tarkoittaa myös sitä kehityksen astetta, jolloin yhteiskunnassa kansalainen saa äänensä kuuluviin.
Kansalaisyhteiskunta on siis ihmisten välinen suhdejärjestelmä, jossa jokainen yksilö rationalisoi oman toimintansa tai suhteensa muihin ihmisiin omiin etuihinsa, yhteisiin intresseihin tai yhteisiin arvoihin perustuen. Kansalaisyhteiskunta tarkoittaa siis arkikielessä kolmanteen sektoriin kuuluvia liikkeitä, kuten kansalaisjärjestöjä, urheiluseuroja, liikeyrityksiä ja uskonnollisia yhteisöjä.
Nyt valtio nähdään usein enemmän tai vähemmän ”kansalaisyhteiskunnan” ja yksityissektorin ulkopuolisena, erillisenä toimijana, ja näkemykset sen tarkoituksesta vaihtelevat suuresti.
Onnistuisiko Ludwigilta lainaaminen muotoon ”Valtio olemme me” sekä Perustuslain (valta), että kansalaisyhteiskunnan (aktio) kautta? Näin valtio voisi muodostaa tuossa laajennetussa merkityksessään ”yhteisen projektin”, joka kattaisi käytännössä kaiken yhteiskunnallisen toiminnan. Valtio ver. 2.0, niin Weber ei joudu pyörimään haudassaan ?
Tämä on pitkälti semantiikkaa, mutta kun sanat ovat käsitteiden kuvia, ja ajattelemme käsitteillä, on mahdollisimman tarkka määrittely mielestäni melko oleellista projektin hallinnan suhteen.
Olaus Petri vaikuttaa toki edelleen, tältä on lähtöisin muun muassa ”maan tapa”, joka on edelleen velvoittava oikeuslähde, eli sitä on sovellettava, jos säädettyä normistoa ei ole käytettävissä.
Ongelman meikälälisessä oikeudenkäytössä muodostaa nykyisin usein kuitenkin se, että Euroopan Unionin säädökset ja sovellettavat ennakkotapaukset ovat ensisijaisia. Näin syntyy meikäläisen säädösoikeuteen pohjaavan järjestelmän kannalta joskus erikoisia ja oikeustajun vastaisia ratkaisuja, kun esimerkiksi EIT:n (Euroopan Ihmisoikeustuomioistuin) ennakkopäätökset tulevat usein maista, joissa toteutetaan meikäläisittäin vieraampaa common law-oikeutta.
Ehkä viime aikoina eniten julkisuutta saanut tapaus on KKO:n päätös auton naarmuttamisesta pysäköintipaikalla ja siitä, että tästä ei tarvitse Tieliikennelain tarkoittamalla tavalla ilmoittaa vahinkoa kärsineelle (jättää esim. lappua tuulilasiin), koska on olemassa vaara, että asia tulee viranomaisen tietoon, ja seurauksena on rangaistus. EIT:n tulkinnan mukaan tämä loukkaa itsekriminointisuojaa (kenenkään ei tarvitse todistaa itseään vastaan tai ilmiantaa itseään rikoksesta tai saattaa itseään vaaraan, että näin tapahtuisi). Joten meikäläisessä Tieliikennelaissa on nyt voimassa oleva pykälä, jota ei tarvitse noudattaa.
Tämä käy ehkä myös esimerkkinä siitä, että mitä heterogeenisempi ja laajempi maantieteellinen alue, jolla legitiimi väkivaltamonopoli (valtio) toimii, on, sitä oudomalta monopolin käyttö voi alueen jossakin osassa vaikuttaa, vaikka ainakaan toistaiseksi liittovaltiossa emme eläkään, mutta suuri osa lainsäädännöstä on harmonisoitua.
Tästä taas voisi vetää vähän suuremmalla siveltimellä sen johtopäätöksen, että mitä kauempana vallan instrumentit muodostuvat ja niiden käyttö tapahtuu, sitä vieraampaa se usein on kohteelle (kasalaiselle tai organisaatiolle). Lähellä olevan vallan kontrollointi ja sen käyttöön osallistuminen on yleensä helpompaa.
Tässä demokratiassamme on alkanut häiritä, että se legitimoi puolueellisuuden, joka taas oikettaa heittelemään huolettomasti puolitotuuksia kunhan vain ajaa oman puolen asiaa. Varsinkin hauskuuttamisen ja huumorin varjolla voi heitellä härskejäkin väitteitä, jotka oikeastaan ovat suoranaisia valheita.
Tämä Talvivaarasta informointi on nyt ollut oikein loistoesimerkki tuosta.
Olisi varmaan aika helppo selvittää, mistä nuo Kainuuseen levitetyt vajaa 2 miljardia ovat tulleet ja ketkä ovat rahaa saaneet. On kuitenkin varmaa, että sinne monttuun niitä ei ole haudattu eikä ne ole tulleet meiltä veronmaksajilta vaan valtio on saanut verotuloa niin työntekijöiltä kuin yrittäjiltäkin ja säästänyt sosialituissa.
Hiljan julkaistiin tutkimus, jonka mukaan jokien tulvat saastuttavat luontoa 10 kertaisesti kaikkiin elinkeinoelämän aiheuttamiin rasitteisiin suhtetettuna.
Ei ole saanut julkisuutta???
Käsite KASSAVIRTAVERO näyttää olevan jo käytössä erilaisessa merkityksessä.
Ajatukseni on, että rahavirtoja verotettaisiin täysin neutraalisti! Kuitenkin siten, että saajan kassakone-hoitaja ohjelmoidaan/ohjataan lähettämään sovittu pienenpieni osuus yhteiskunnalle. Pieni koska maailman rahavirrat ovat suunnattomat!!!
Olaus Petri tulee käyttöön todellakin, jos ei ole asiasta säädöstä, mutta jos on, niin harva tulkitsija piittaa hänen avarakatseisista ohjeistaan ja joustamattomasta yhteiskunnasta tulee tukkoinen, jonka padot vuotavat ja tulvivat.
Valtioita eli yhteiskuntia ylläpidetään verotuksella. Eikö yksinkertainen ja halvalla ja helposti toteutettava olisi KASSAVIRTAVERO? Aina kun raha kassaan kilahtaa, niin
prosentit valtiolle vilahtaa!!! Toteutettavissa jokseenkin ilman kallista ja erehtyvää ja jopa puolueellista ihmistyövoimaa.
Olisiko miten laskettavissa verotusalueiden kokonaiskassavirta, josta menotarve tietäen voitaisiin laskea tarvittava tilitysprosentti? Oletan, että aika pieni luku sillä paljon virtailee suuntiin ja toisiin!!!
Hyvä esimerkki valtion väärinkäsittämisestä vallan abstraktioksi on ajatus rikosseuraamusjärjestelmästä valtion tai yhteiskunnan kostona. Sitähän se osittain toki onkin. Kostoa hallitussa ja turvallisessa muodossa. Mutta täytyy muistaa että rikoksen uhrit ovat osa valtiota ja heillä on odotuksia sovituksen suhteen. Samoin kansalaisilla yleensä. Usein kuulee myös väitteen, ettei vankila muuta ihmistä hyvään suuntaan. Rikosseuraamusalalla työskentelevänä voin sanoa, että kyllä se senkin joskus tekee. Mutta sovituksessa ei ole kyse vain muutoksesta hyvään tai huonoon, vaikka toki muutos hyvään on oleellinen lisäarvo ja siihen pyritään monin enemmän tai vähemmän toimivin keinoin. Sovituksen, vaikkapa vankilan tai yhdyskuntapalvelun tärkeä funktio on…sovitus. Ei enempää eikä vähempää. Ja sitä odottavat valtion ja yhteiskunnan muodostavat yksilöt, ei abstrakti valtiokoneisto. Ja tässä jos missä on kyse myös turvallisuudesta.
Hei,
Onpa mielenkiintoinen ketju, myös viitteineen. Olen sitä mieltä, että suomalainen valtiokäsitys ja nimenomaan oikeusvaltiokäsitys on tällä hetkellä hyvä. Rangaistuslaitos yrittää tehdä kuntouttavaa työtä. Sosiaalialan lainsäädäntö muuttuu. Suomalaisen yhteiskunnan uutuutta voisi olla sellaisen kulttuurin ymppääminen esim. Peruskoulutukseen, että opittaisiin argumentoimaan. Olen opettaja amkissa ja nämä metodit ovat aiheissa aina läsnä. Joku tuumasi, että meiltä puuttuu keskustelun kulttuuri. Jaa, jos vain säilytämme retoriikan ja pedagogiikan ytimen kouluissamme, ei hätää. Ja se draama, silläkin mennään pitkälle . Pitää kuitenkin osata vaikuttaa. Se alkaa 6 vuotiaasta, sanoisin. Ja jatkuu vaan!