Tag Archives: elämä

Mikä on valtion tehtävä?

26/10/2014

24 kommenttia

Minua ei kiinnosta tällä hetkellä kauheasti henkiinjääminen. Elämä kylläkin.

Tätä olen miettinyt viime viikkoina paljon. Erityisesti se on kiinnostanut, kun olen seurannut viimeaikaisia mediapainotuksia ja poliittista keskustelua.

Mediassa polttopisteessä on ollut kaksi mörköä: Venäjä ja Ebola. Kumpikin vaikuttaa akuutilta uhalta henkiinjäämisellemme.

Politiikassa taas kohkataan, niin kuin aina, rahasta ja sen riittävyydestä. Luottoluokitus ja julkinen sektori, sitä rataa.

Minut pysäytti, kun juttelin taannoin politiikasta amerikkalaisen professorin kanssa. Hän kysyi: eikö valtion tehtävä ole taata kansalaisten turvallisuus?

Ja minä kun olen aina ajatellut, että valtion tehtävä on taata kansalaisten hyvinvointi.

Valtio ei muuten ole mikään abstrakti kokoelma kabineteissa lymyäviä päättäjiä. Valtio olemme me. Siis mitä ikinä sovimmekaan keskenämme.

Tässä kuumapäisimmät valtiosta luopumisesta unelmoivat libertaarit osuvat samanlaiseen harhaan kuin jakamistaloutta kannattavat markkinatalouden kriitikot.

Jakamistalous ei ole mikään sosialistinen unelma. Markkina on markkina, käytiin kauppaa sitten eurolla, bitcoinilla tai talkkarivuoroilla.

Samaten valtio on valtio, sovittiin asioista sitten parlamentissa, ylähuoneessa tai kättä päälle naapuruston kesken. Kyse on yhteiskuntasopimuksesta.

Ja mitä yhteiskunnan sitten kannattaisi sopia? Mikä on valtion tehtävä? Tähänhän voisi olla ihan fiksua etsiä vastausta, jos nyt esimerkiksi pitäisi tehdä päätöksiä siitä, minkälaisilla painotuksilla sitä julkista sektoria jatkossa pyöritetään.

Perinteisesti proffan ajatus tuntuu tutulta: valtion tehtävä on turvata kansalaisten henkiinjäänti. Taata siis minimimäärä pötyä pöytään, torjua rauta rajalla ja rokottaa pahimpia pöpöjä vastaan.

Eli fiksataan talous, puolustus ja terveydenhoito, niin hyvä tulee.

Mutta kun henkiinjäänti ei riitä.
Ei riitä, jos henkiinjäävä ei saa elää.

Kansallisteatterin loistavassa Vanja-eno -näytelmässä nimihenkilö pohti 47-vuotiaana, miten kestää vielä elinajanodotuksensa mukaiset 13 vuotta tyhjää harmaata elämää. Joskus henkiinjäänti voi olla se huonompi vaihtoehto.

Jokaisen ihmisen ihmisarvo on vakio. Se on sama toimitusjohtajalle ja kodittomalle. Jokainen ihminen ansaitsee ihmisarvoisen elämän. Siis Elämän isolla Eellä.

Miltä näyttäisi, jos valtio – siis me – lähtisikin tästä liikkeelle? Jos tekisimmekin rakenteita linjaavat päätökset ensi sijassa niin, että jokainen ihminen saisi sen seurauksena elää hyvää elämää, sen kun sitä kestää?

Viime kädessä tärkeintä ei ole elämämme vuosien määrä, vaan elämän määrä vuosissamme.

Ihmiset ovat ihmisiä

02/12/2013

9 kommenttia

Luullakseni ajatteluni keskeisin aksiooma on tämä:

Ihmiset ovat ihmisiä.

Ihmiset eivät ole symboleita. Eivät feminismin, vammaisuuden, menestyksen, oikeistolaisuuden tai vasemmiston. Ihmiset eivät ole merkkejä, tuotemerkkejä tai ikoneita. He ovat hengittäviä, tuntevia olentoja. Niin tavikset kuin julkkiksetkin. Ihmiset ovat itkeviä, nauravia, joskus seinään törmääviä tai siitä nojaa ottavia. Joskus mokaavia. Ja joskus taas lentoon lähteviä.

Ihmiset eivät ole objekteja. He eivät ole tarkasteltavaksi tarkoitettuja, mittatikulle asetettuja, kylmän analyyttisesti arvioituja. Tai kuuman tunteellisesti. Ihmiset ovat näkökulma maailmankaikkeuteen. Jokainen itsessään, faktuaalisesti, kokonainen maailmankaikkeus. (Ajattele: juuri tällaisena maailmaa ei näe kukaan muu kuin sinä.)

Ihmiset eivät ole koneita. Ihmiset eivät ole tuotantovälineitä tai instrumentteja toisten menestyksen siivittämiseen. Ihmisillä ei ole käyttöarvoa. Jokaisen ihmisarvo on vakio. Me olemme kaikki tasan yhtä arvokkaita, ansioihin, ulkoasuun tai pankkitilin saldoon katsomatta.

Ihmiset ovat ihmisiä.

Ensiksi tuntevia. Joskus ajattelevia, joskus ei.

Tekeviä. Joskus aikaansaavia, joskus ei.

Kokevia. Yhdessä nauravia ja itkeviä. Yhdessä aina enemmän kuin yksi kerrallaan.

Ihmiset tarvitsevat sitä, että heidät kohdataan kokonaisina. Aidosti.

Ihmiset tarvitsevat sitä, että he pärjäävät. Että homma pysyy näpeissä.

Ja ennen kaikkea ihmiset tarvitsevat sitä, että heistä välitetään, outouksineen kaikkineen.

Me tarvitsemme sitä, että olemme osa jotain. Että emme ole yksin.

Tämä pätee niin kolmivuotiaaseen vaahtosammuttimeen kuin miljardiyrityksen toimitusjohtajaan. Niin katuojaan kaatuneesen spurguun kuin miljoonia viihdyttävään supertähteen. Niin uransa ehtoopuolella olevaan urheilijaan kuin kapakkaseurueesta itseään etsivään elämäntaiteilijaankin.

Ihmiset ovat viime kädessä hirmu simppeleitä otuksia.

Ihmiset tarvitsevat arvostusta, kannustusta ja rakkautta.

Siis sitä, että kohdataan vertaisenaan. Että kasvetaan, ja autetaan eteenpäin. Ja että annetaan tulla lähelle, juuri sellaisena kuin on.

Ihmiset ovat ihmisiä.

Joka ikinen meistä.

Aitoa elämää

04/04/2013

6 kommenttia

Minusta on järkyttävää, että USA:n psykologien käyttämään diagnostiikkamanuaali DSM-V:een yritettiin salakuljettaa uutena diagnoosina surua. Surua! Eli jos joku läheinen menehtyy, niin sitten vaan tohtorilta troppia, kato. Mutta kun ei elämän ehkä pidäkään olla yhtä ruusuilla tanssimista.

Suru, epävarmuus ja muu vähän ikävä kuuluu elämään siinä missä ilot ja flow-kokemuksetkin.

Ei silti, tässä kohtaa seison kyllä aiempien kirjoitusteni takana. Turhan päiten on höhlä stressata, surra tai huolehtia. Kyyninen perusvire elämässä suitsee näkemästä kaikkea sitä ihanaa, mitä elämällä on annettavana. Pyrkimys positiiviseen tunneilmaisuun töissä ja kotona johtaa parempaan työmenestykseen ja ihanampaan avion auvoon. Ja flow on yhä mielestäni ihmisenä olon perustila: turhautumiseen ja tylsistymiseen tyytyminen on nähdäkseni aika höhlää.

Mutta elämässä on kuitenkin paljon muuta kuin vain positiivisia tunteita ja flow-kokemuksia. Osa jutuista pitää rakentaa rinta rottingilla. Ja toiset taas pitää kokea sellaisenaan – nauttia raakana, niin kuin Henkka Hyppönen sanoisi. Silloin kun elämä koskettaa, kannattaa luullakseni olla sydän ja syli auki – vaikkei ikkunasta sataisikaan kahmalokaupalla pelkkää onnen auvoa.

Tiistain blogikirjoituksessa pohdin elämän tarkoitusta. Twitterissä Henna Holma kysyi, onko tarkoitus sittenkin aito elämä? Nähdäkseni tämä on aika hyvä näkökulma asiaan: elämä, kaikkine polkuineen ja käänteineen, on parhaimmillaan silloin kun se on aitoa.

Mutta mitä ihmettä se aitous sitten tarkoittaa?

Miksi ihmeessä yhteiskunnan perusyksikkö on kuluttaja?

22/10/2012

13 kommenttia

Minusta on älytöntä, että ihmisistä puhutaan jatkuvasti kuluttajina. Tarkoittaako tämä sitä, että kuluttaminen on inhimillisen olemassaolon keskipiste? Meidän tarkoituksemme maailmassa on siis maksimoida talouskasvu ja haalia enemmän kamaa kuin naapurilla. Ja mitä päämäärää varten?

Eikö elämässä ole tärkeämpiäkin päämääriä kuin kuluttaminen?

Itseisarvoinen kulutus ei lisää onnellisuutta tai hyvinvointia. Päin vastoin, se voi aiheuttaa jopa pahoinvointia. Jokainen turha tavara vastuuttaa siitä huolehtimiseen ja kuormittaa ajattelua. Liika omaisuus voi myös saada vauhkoon tilaan, kuten taannoisessa Quora-kyselyssä selvisi: uusmiljonääri tietää hyvin olevansa onnettomampi kuin ennen rikastumistaan. Silti rahoista luopuminen on mahdoton ajatus. Siellä, missä on sydämesi on aarteesi. Mutta missä ihmisen sydän oikeasti herää loistoon?

Voisiko ihminen olla ennemminkin kokija? Siis sellainen olento, joka ottaa jokaisesta hetkestä sen parhaat puolet irti. Pysähtyy nauttimaan linnunlaulusta. Auttaa mummon tien yli. Haistelee tuoretta kahvikupillista pari minuuttia ennen ensimmäistä hörppyä? Elää hetkessä ja nauttii joka hetkessä täysin rinnoin.

Tai voisiko ihminen olla onnellistuja? Sellainen, joka etsii itselleen oikeaa paikkaa maailmassa, merkityksellistä sisältöä. Ihminen, joka tähyää tulevaan ja haaveilee paremmasta maailmasta. Katsoo taaksepäin sitä, mikä on jo nyt mennyt hienosti, ja mitä virheistä voi oppia. Semmoinen otus, joka etsii ympärilleen aidosti rikastavia ihmisiä ja pyrkii tekemään toisille hienoja asioita.

Tai ehkäpä ihminen on sittenkin tekijä? Tämä viehättää minua jotenkin näistä vaihtoehdoista eniten. Mitä jos yhteiskuntamme perusyksikkö olisikin sellainen, joka muuttaa omilla toimillaan tulevaisuudenhaaveensa myös todellisiksi. Selvittää, missä oma sydän sykkii voimakkaimmillaan, missä voi tehdä eniten upeita juttuja. Käyttää päivisin tuntikaupalla aikaa siihen, että muuttaa maailmaa paremmaksi ja jättää pienen jäljen maailmankaikkeuteen? Sellainen, joka voi kuolinvuoteellan todeta, että on hyvä lähteä: jätin tämän paikan paremmaksi, kuin minä sen löysin.

Minun mielestäni kaikki kolme vaihtoehtoa ovat aivan loistavia. Ihminen voi elää upeaa ja palkitsevaa elämää niin kokijana, onnellistujana kuin tekijänäkin. Mutta kulutus? Kuluttaminen tekee hyvää vain silloin kun silläkin on tarkoitus.