Mihin tässä voi enää luottaa? Tiedettä tekemässä post-intelligentissä maailmassa

Huolestuttava kultturitrendi yrittää puskea yhteiskuntaamme post-intelligenttiin, älykkyyden jälkeiseen aikakauteen. Yhä useammin ajatuksiamme ohjaavat 140 merkin tunteenpurkaukset. Monet kokevat, että mielipide on yhtä arvokas kuin fakta. Tutkitulla tiedolla ei ole enää monille painoarvoa jollei se sovi omaan maailmankuvaan.

Ilmiön juuret ovat peruspsykologiastamme löytyvässä vahvistusvinoumassa: ihminen on aina ollut taipuvaisempi hyväksymään väitteet, jotka sopivat hänen maailmankuvaansa, vaikka ne olisi esitetty huonostikin. Vastaavasti, vahvistusvinouma saa meidät vastustamaan jopa kirkkaasti ja terävästi argumentoituja väitteitä, jos niiden seurauksena pitäisi tarkistaa omaa maailmankuvaamme.

Hämmästyttävällä ja huolestuttavalla tavalla tämä vahvistusvinouman ajama post-intelligenttiys on hiipinyt myös tiedemaailmaan. Kirkkaimmillaan se ilmenee viime aikoina nähdyissä useissa tieteenkriittisissä ”skandaaleissa” sekä niistä vedetyissä äkkiväärissä johtopäätöksissä.

Tieteellinen julkaiseminen on muuttunut pahamaineisen vaikeaksi: vain murto-osa nykyään tehdyistä tutkimuksista saa palstatilaa hyvissä lehdissä. Tämän lisäksi julkaseminen on vinoutunut niin, että yleensä vain positiiviset tulokset julkaistaan. Vaikkeivät tiedelehdet julkaisekaan lööppejä, myös niissä raflaavimmat väitteet ja tulokset myyvät parhaiten.

Tästä on syntynyt huolestuttava vastaliike, jossa negatiivisia löydöksiä paisutellaan valtaviin mittoihin, jotta niille saataisiin edes vähän näkyvyyttä. Post-intelligentin maailmanmenon hengessä yksittäisistä virhelöydöksistä vedetään stetson-harrison -menetelmällä johtopäätöksiä, joiden nojalla yritetään vetää kokonaisia tieteenaloja lokaan.

Kun Brown ja Sokal osoittivat taannoin ongelmia yhdessä Barbara Fredricksonin positiivisia tunteita käsittelevässä tutkimuksessa, ovat innokkaimmat kriitikot rientäneet julistamaan koko Fredricksonin edustaman positiivisen psykologian huuhaaksi – huolimatta siitä, että tutkimusala käsittää yhä tuhansia erinomaisia ja maailman parhaissa tiedejournaaleissa julkaistuja tutkimuksia.

Kun John Barghin ja Ap Djiksterhuisin sosiaalipsykologisista tutkimuksista löydettiin vakavia ongelmia, esititivät jopa monet suuret tiedelehdet huolta siitä, voidaanko sosiaalipsykologiaa ottaa enää vakavissaan. Jälleen kerran on kysymys valtavasta tutkimusalasta, jossa tuhannet tutkijat julkaisevat jatkuvasti erinomaista ja hyvin tuotettua tutkimusta.

Viimeisimpänä, hiljattain kävi ilmi, että mahdolliset virheet aivojen fMRI-kuvantamismenetelmissä saattavat osoittaa, että tuhannet julkaistut aivotutkimukset ovat virheellisiä. Nyt ei siis ole kyse edes vain muutamasta tutkimuksesta, vaan mahdollisesti tuhansista. Tulisiko nyt siis rientää julistamaan koko aivotutkimus huuhaaksi?

Älykkään ihmisen vastaus on joka kerta: ei.

Kriittinen ajattelu on olennainen osa tieteen tekemistä. Väittämien ja löydösten arviointi ja punnitseminen sekä niiden altistaminen yhteisön tarkastelulle ovat keskeinen osa tieteen itseään kehittävää ja arvioivaa prosessia. Kuitenkin äänekäs tieteen tekijöiden vähemmistö näyttää ymmärtäneen kritiikin perusluonteen ihan väärin. Kritiikki kun ei ole suinkaan yksisilmäistä mussuttamista ja ongelmista huomauttelua tai huomiohakuista skandaalinmetsästystä.

On ihan käsittämätöntä, että korkeasti koulutetut kriittisen ajattelun taitajiksi itsensä julistavat tutkijat esittävät vakavissaan, että yksi virheellinen tutkimus tuhansien joukossa osoittaisi kaikki vastaavat tutkimukset virheellisiksi. Ilmeisesti yliopistoissa ei ole opetettu riittävästi sen enempää tilastotiedettä kuin argumentaatioteoriaakaan.

Mihin tässä voi sitten enää luottaa?

Vastaus on: tieteeseen.

Tiede on prosessi, jossa hypoteeseja esittämällä ja testaamalla lähestymme aina parempia tapoja kuvata ja selittää maailman ilmiöitä. Tiede ei koskaan kerro lopullisia faktoja. Parhaimmat ja kirkkaimmatkin tutkimukset esittävät oletuksia ja koettelevat niitä sen jälkeen parhaansa mukaan.

Kun tästä seuraa kiinnostavia löydöksiä, on tiedeyhteisön rooli tarkastella näitä kriittisesti. Ei siis tarkoitushakuisen negatiivisesti, vaan rauhallisesti asiaa eri lähtökohdista arvioiden.

Hyvin tehty ja yhteisön koettelema tieteellinen tutkimus ei ole aina totta – mutta se on sitä useammin kuin minkään muun inhimillisen aktiviteetin tuottama tieto.

 

8 thoughts on “Mihin tässä voi enää luottaa? Tiedettä tekemässä post-intelligentissä maailmassa

  1. Entäpä korruptoitunut tiede? Esim. lääketieteen maksetut tutkimustulokset? Prof. Peter C. Götzsche, johtava lääketieteellisen tutkimusmetodologian asiantuntija, vertaa lääketeollisuuden ”tiedettä” mafiaan. Puhdas tiede yleensä korjaa virheensä, mutta maksetut tulokset pysyvät. ”Tiede alkaa siitä mihin ymmärrys loppuu.”

  2. Voi olla, että henkilökohtainen kokemus on asianomaiselle oikein totuus, koska niin
    kutsuttu tieteellinen totuus vaihtelee, kuten Lauri kirjoitti.

  3. Juuri tätä yritän opettaa ammattikorkeakoulussa, sosionomeille. Argumentoinnin perusperiaatteet menee kyllä hyvin läpi, eli päättelyketjut kiinnnostavat nuoria . Olen silti hyvin huolestunut ihmisten huuhaasta kiinnostumisesta. Yhteiskunnallinen tietämys ja tieteen arvostus on ehkä globaalien pelkojenkin takia menettämässä arvoaan. Huolestuttavaa. Kiitos kirjoituksestasi, aion käyttää syksyllä:-)

  4. Jaan kyllä toiveesi siitä, että koulun pitäisi entistä enemmän pyrkiä tekemään tiedosta merkityksellistä oppijoille. Se, että meillä olisi vain yksi käsitys sivistyksestä, onkin sitten haastavampi asia juuri siitä näkökulmasta, jota edellisissäkin kommenteissa mainitaan eli sivistys on aina aikaan sidottua sekä dynaamista, koska tulkintoihimme sisältyy usein kulttuurisia oletuksia. Yhtenäiskulttuurissa sivistys on monoliitti, joka pitää vain hyväksyä, koska jossain tiedetään muka paremmin, minkälainen maailma on. Yksilö painottaa merkityksellisyyttä ja luottamusta oman maailmankatsomuksensa rakentamisessa ja etenkin itselle tärkeiden merkitysten löytäminen on tärkeä elämänlaatua parantava tekijä. Valtavirrasta, sivistyksestäkin tulee voida poiketa, jos yksilöstä siltä tuntuu. Yhteiskunta ei muuttuisi, jos ei saisi ajatella uudella tavalla ja haastaa sivistystä uudenlaisilla arvoilla. Yksilöllisyyden ja erilaisten arvomaailmojen rinnalla kaivataan toki myös empatiaa ja tapoja edistää yhteistyötä niin, ettei yksilöllisten valintojen takia päädytä tekemään pahaa muille.

  5. Eniten pelottaa väkivalta. Niin vähän on aikaa suurista sodista ja nyt niitä sotia käydään Lähi-Idässä ja Afrikassa. Väkivalta tulee yhä lähemmäs. Uudella tavalla ajattelua tarvitaan ja poliitikkojen viisautta – valta on heillä. Päättäjien pitää käyttää faktaa päätösten teon perusteena, mutta näinhän ei aina ole. Ihan pelottaa suurien valtioiden arvaamattomuus.Pienemmisäkin systeemeissä, esim. koulutusorganisaatioissa,hölmöys tai pelko näkyy, ikävä kyllä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s