Tag Archives: argumentaatio

Koulukritiikin uudet vaatteet

27/08/2019

2 kommenttia

Argumentaatiotutkimuksessa tunnetaan käsite nimeltä ”ladattu kysymys”. Se tarkoittaa sitä, että kysymykseen upotetaan oletuksena jokin ennakko-oletus, josta ei tosi asiassa ole näyttöä. Klassinen esimerkki: ”Oletko jo lakannut hakkaamasta vaimoasi?”

Tänä päivänä samanlainen kysymys on: ”Miksi uusi opetussuunnitelma ei toimi?”

Todellisuudessa ei ole tietääkseni mitään merkittävää näyttöä siitä, että uusi opetussuunnitelma ei toimi. Yle ansioitui kuitenkin taas tänään klikkimetsästyksessään raahaamalla peräti kolme professoria vastaamaan tähän kysymykseen. On jotenkin häkellyttävää, ettei nykymedialla näytä olevan edes alkeellista argumentaatioteorian ja tutkimusetiikan ymmärrystä – tai sitten siitä ei välitetä, jotta saadaan päivän klikkisaldo täyteen. Samanlaista ymmärtämättömyyttä tai epäeettisyyttä näkyy myös joidenkin koulukeskusteluun osallistuvien tutkijoiden väitteissä.

Koulu-uudistuksesta on mahdollista käydä myös rakentavaa kriittistä keskustelua – hämmästyksekseni jopa Twitterissä. Osallistuin viime viikolla kiinnostavaan Twitter-keskusteluun. Pari tarkkasilmäistä tutkijaa alkoi tarkastella läheisemmin aiemman kirjoitukseni lähdeviitteitä. He haastoivat minut osoittamaan laaja-alaisemmin, miksi väitän uusilla opetusmenetelmillä olevan merkittävää tutkimusnäyttöä, kun itse blogitekstiin olin poiminut vain muutaman yksittäisen paperin artikkeliarkistoistani. Tällaista nähdäkseni akateemiseen tutkimukseen pohjaavan keskustelun tulisikin olla: esitetään väitteitä ja niitä tukevaa näyttöä, tutkitaan väitteiden johdonmukaisuutta ja näytön uskottavuutta ja haastetaan tarvittaessa. Tällä tavalla ajattelu ja itse tiedekin kehittyy.

Haasteesta syntyi laaja keskusteluketju, johon osallistui lopulta myös joukko kasvatustieteen professoreita ja tutkijoita. Keskustelussa esiteltiin mittavasti tutkimusnäyttöä, joka tukee uudenlaisia oppimismenetelmiä, niin oppimistulosten kuin oppimismotivaationkin osalta. Esimerkiksi Antti Moilasen tekemä koonti itseohjautuvuuden nykytutkimuksesta on oivallinen katsaus aiheeseen. Moni keskustelussa esitetty tutkimus oli myös minulle uusi. Yksi aktiivisimmista keskustelijoista, Palkansaajien tutkimuslaitoksen vanhempi tutkija Hannu Karhunen, kirjoitti myös erinomaisen kriittisen näkökulman opetussuunnitelmauudistuksesta ja erityisesti sen poliittisista ulottuvuuksista. Twitter-keskustelu rikasti entisestään ymmärystäni siitä, kuinka monisyinen kenttä oppimismenetelmistä muodostuu.

Näyttöä uusien menetelmien toimivuudesta siis on. Valitettavasti samaa ei voi sanoa nykyisestä opetussuunnitelman kritiikistä. Olen useamman viikon ajan kysellyt, voisiko joku toimittaa sanomalehtianekdootteja laajempaa näyttöä siitä, että opetussuunnitelman kanssa on oikeasti isommassa mittakaavassa sellaisia haasteita, joilla media mässäilee. Kaikki tähän asti näkemäni tutkimukset kun viittaavat ihan päinvastaiseen. Se ei kuitenkaan estä tutkijana esiintyviä ihmisiä viittaamasta haastatteluissa epämääräiseen ”tutkimusnäyttöön”.

Suoraan sanottuna, olisin kyllä yllättynyt, jos vastakkaista näyttöä ei löytyisi. Aika lailla mille tahansa ilmiölle on osoitettavissa sekä tukevaa että haastavaa näyttöä – jopa ilmastonmuutokselle. Todellinen tutkimus edellyttää kuitenkin sekä tutkittua ilmiötä tukevan että sitä haastavan näytön tasapuolista arviointia.

Näyttää yhä enemmän siltä, ettei koulukritiikin keisarilla ole vaatteita. Ainoa asia, joka tiedetään faktana on, että uusia oppimismenetelmiä tukevaa tutkimusnäyttöä on mittavasti. Jos joku tutkijana esiintyvä muuta väittää, hän joko valehtelee tai ei ymmärrä, miten akateemista tutkimusta tehdään.

Mihin tässä voi enää luottaa? Tiedettä tekemässä post-intelligentissä maailmassa

21/07/2016

8 kommenttia

Huolestuttava kultturitrendi yrittää puskea yhteiskuntaamme post-intelligenttiin, älykkyyden jälkeiseen aikakauteen. Yhä useammin ajatuksiamme ohjaavat 140 merkin tunteenpurkaukset. Monet kokevat, että mielipide on yhtä arvokas kuin fakta. Tutkitulla tiedolla ei ole enää monille painoarvoa jollei se sovi omaan maailmankuvaan.

Ilmiön juuret ovat peruspsykologiastamme löytyvässä vahvistusvinoumassa: ihminen on aina ollut taipuvaisempi hyväksymään väitteet, jotka sopivat hänen maailmankuvaansa, vaikka ne olisi esitetty huonostikin. Vastaavasti, vahvistusvinouma saa meidät vastustamaan jopa kirkkaasti ja terävästi argumentoituja väitteitä, jos niiden seurauksena pitäisi tarkistaa omaa maailmankuvaamme.

Hämmästyttävällä ja huolestuttavalla tavalla tämä vahvistusvinouman ajama post-intelligenttiys on hiipinyt myös tiedemaailmaan. Kirkkaimmillaan se ilmenee viime aikoina nähdyissä useissa tieteenkriittisissä ”skandaaleissa” sekä niistä vedetyissä äkkiväärissä johtopäätöksissä.

Tieteellinen julkaiseminen on muuttunut pahamaineisen vaikeaksi: vain murto-osa nykyään tehdyistä tutkimuksista saa palstatilaa hyvissä lehdissä. Tämän lisäksi julkaseminen on vinoutunut niin, että yleensä vain positiiviset tulokset julkaistaan. Vaikkeivät tiedelehdet julkaisekaan lööppejä, myös niissä raflaavimmat väitteet ja tulokset myyvät parhaiten.

Tästä on syntynyt huolestuttava vastaliike, jossa negatiivisia löydöksiä paisutellaan valtaviin mittoihin, jotta niille saataisiin edes vähän näkyvyyttä. Post-intelligentin maailmanmenon hengessä yksittäisistä virhelöydöksistä vedetään stetson-harrison -menetelmällä johtopäätöksiä, joiden nojalla yritetään vetää kokonaisia tieteenaloja lokaan.

Kun Brown ja Sokal osoittivat taannoin ongelmia yhdessä Barbara Fredricksonin positiivisia tunteita käsittelevässä tutkimuksessa, ovat innokkaimmat kriitikot rientäneet julistamaan koko Fredricksonin edustaman positiivisen psykologian huuhaaksi – huolimatta siitä, että tutkimusala käsittää yhä tuhansia erinomaisia ja maailman parhaissa tiedejournaaleissa julkaistuja tutkimuksia.

Kun John Barghin ja Ap Djiksterhuisin sosiaalipsykologisista tutkimuksista löydettiin vakavia ongelmia, esititivät jopa monet suuret tiedelehdet huolta siitä, voidaanko sosiaalipsykologiaa ottaa enää vakavissaan. Jälleen kerran on kysymys valtavasta tutkimusalasta, jossa tuhannet tutkijat julkaisevat jatkuvasti erinomaista ja hyvin tuotettua tutkimusta.

Viimeisimpänä, hiljattain kävi ilmi, että mahdolliset virheet aivojen fMRI-kuvantamismenetelmissä saattavat osoittaa, että tuhannet julkaistut aivotutkimukset ovat virheellisiä. Nyt ei siis ole kyse edes vain muutamasta tutkimuksesta, vaan mahdollisesti tuhansista. Tulisiko nyt siis rientää julistamaan koko aivotutkimus huuhaaksi?

Älykkään ihmisen vastaus on joka kerta: ei.

Kriittinen ajattelu on olennainen osa tieteen tekemistä. Väittämien ja löydösten arviointi ja punnitseminen sekä niiden altistaminen yhteisön tarkastelulle ovat keskeinen osa tieteen itseään kehittävää ja arvioivaa prosessia. Kuitenkin äänekäs tieteen tekijöiden vähemmistö näyttää ymmärtäneen kritiikin perusluonteen ihan väärin. Kritiikki kun ei ole suinkaan yksisilmäistä mussuttamista ja ongelmista huomauttelua tai huomiohakuista skandaalinmetsästystä.

On ihan käsittämätöntä, että korkeasti koulutetut kriittisen ajattelun taitajiksi itsensä julistavat tutkijat esittävät vakavissaan, että yksi virheellinen tutkimus tuhansien joukossa osoittaisi kaikki vastaavat tutkimukset virheellisiksi. Ilmeisesti yliopistoissa ei ole opetettu riittävästi sen enempää tilastotiedettä kuin argumentaatioteoriaakaan.

Mihin tässä voi sitten enää luottaa?

Vastaus on: tieteeseen.

Tiede on prosessi, jossa hypoteeseja esittämällä ja testaamalla lähestymme aina parempia tapoja kuvata ja selittää maailman ilmiöitä. Tiede ei koskaan kerro lopullisia faktoja. Parhaimmat ja kirkkaimmatkin tutkimukset esittävät oletuksia ja koettelevat niitä sen jälkeen parhaansa mukaan.

Kun tästä seuraa kiinnostavia löydöksiä, on tiedeyhteisön rooli tarkastella näitä kriittisesti. Ei siis tarkoitushakuisen negatiivisesti, vaan rauhallisesti asiaa eri lähtökohdista arvioiden.

Hyvin tehty ja yhteisön koettelema tieteellinen tutkimus ei ole aina totta – mutta se on sitä useammin kuin minkään muun inhimillisen aktiviteetin tuottama tieto.

 

Suuri akateeminen kupla

08/10/2012

11 kommenttia

Akateemisen ihmisen tunnistaa parhaiten kahdesta tunnusmerkistä: hän käyttää vaikeaa ammattisanastoa, ja hän kykenee tarkkanäköiseen kriittiseen ajatteluun. Kumpaakin pidetään suuren oppineisuuden ja älykkyyden merkkinä. Tämä on kuitenkin nähdäkseni hölynpölyä.

Vaikeaselkoisuus tai ongelmakeskeisyys on kaikkea muuta kuin älykästä.

Princetonin yliopiston Daniel Oppenheimerin kuulussa kokeessa sama teksti oli kirjoitettu kahteen kertaan. Ensin se oli esitetty tuttuun akateemiseen tapaan, käyttäen monimutkaista ja koukeroista kieltä. Siis tähän tapaan: ”lokuutiossaan oraattori dispersoi spesifiä ja determinoitua ydindiskurssin kuranttia avainsubstanssia”.

Sitten teksti esitettiin toiseen kertaan niin, että koukerot oli putsattu pois, vaikkapa näin: ”esiintyjä puhui järkeä”. Teksti oli selkokielistä ja ymmärrettävää niin, että maallikkokin pysyi kärryillä. Huippuyliopiston opiskelijat arvostelivat sitten tekstien kirjoittajien älykkyyttä. Tulokset olivat yksiselitteiset: opiskelijat pitivät lähes poikkeuksetta jälkimmäistä tekstiä älykkäämpänä ja tieteellisesti uskottavampana.

Entäs kriittisyys sitten? Tosiasia on, että ei vaadi järin suuria järjen lahjoja osoittaa, mikä kaikki maailmassa on pielessä. Aivotoimintaamme syvään juurtunut negatiivinen vinouma pitää huolen siitä, että huomaamme kyllä heti, kun joku ei mene ihan niin kuin pitää.

Hyvin olevien asiantilojen tunnistaminen on sen sijaan ihan toisen kertaluokan koitos. Puhumattakaan toimivien ratkaisujen keksimisestä ja kehittämisestä. Vaikeissa tilanteissa on hankalaa nähdä pilven kultareunus. Parkkiintuneiden kaavojen rikkominen ja uusien toimintamallien kehittäminen vaatii ponnistelua. Uuden keksiminen on kuitenkin nähdäkseni todellisen nerokkuuden mitta. Niin kuin Arthur Schopenhauer sanoi, lahjakas osuu maaliin, johon muut eivät osu. Nero osuu maaliin, jota muut eivät näe.

Ei silti, kyllä ammattisanastolla ja kriittisyydellä on paikkansakin. Jotkut asiat vaativat ihan oikeasti yksityiskohtaista käsitteistöä niin, että ne saadaan ilmaistua kirkkaasti ja selkeästi. Esimerkiksi Immanuel Kantin olisi ollut vaikeaa kirjoitta loistoteostaan Puhtaan järjen kritiikki ilman tarkkaan määriteltyjä käsitteitä. Samaten on myös tärkeää osata kiinnittää huomio ongelmiin silloin kun niiden korjaamisella on todellista merkitystä. Tosin ongelman tunnistaminen ilman ratkaisua on silti aika tyhjän kanssa.

Mutta on suuri akateeminen kupla, että älykäs toiminta edellyttäisi koukeroista kieltä tai ongelmiin tähtäämistä. Todellinen tutkimusloisto nousee siitä, kun joku keksii jotain uutta ja innostavaa ja kertoo sen niin, että tyhmempikin ymmärtää. Niin kuin Albert Einstein kerran sanoi, jos et osaa selittää asiaa isoäidillesi, et ymmärrä sitä itsekään.

5 yleisintä argumenttivirhettä – ja miten selviät niistä

28/05/2012

14 kommenttia

Nykyaikana etenkin verkkokeskusteluissa ihmisten keskinäinen argumentointi käy kiivaana. Hyvä puoli tässä on, että verkossa eivät nyrkit pääse viuhumaan, vaikka keskustelu kuinka kärjistyisi. Huono puoli on taas, että nimimerkin takaa on helppo huudella vaikka mitä.

Erityisesti verkkokeskusteluissa huomaa, että Wikipediasta on helppo katsoa yleisimmät argumenttivirheet. Ongelmana tässä on, että vastapuolen virheen tunnistaminen ei vielä takaa hyvää argumentaatiota. Ei siis riitä, että toteaa verkkokeskutelussa, että ”tuo on selvä olkinukke!” Kärjistyneestä kielenkäytöstä selviää vain osaamalla oikeanlaista argumentaatiojudoa. Tässä viisi yleisintä argumenttivirhettä ja muutama judoliike, joilla niistä selviää.

1. Ad hominem

Ad hominem tarkoittaa henkilöön käyvää hyökkäystä. Tyypillisiä muotoja ovat ”sinä olet aina tuollainen”, tai ”ei tuota usko kukaan tuollaisen viherpipertäjän suusta”. Ad hominem on sikäli konstikas argumenttivirhe, että se jättää vastapuolen aika aseettomaksi: on aika vaikea ruveta puolustautumaan, että ”en minä nyt aina ole tällainen”. Ad hominem -argumenttiin pureekin tehokkaimmin sulkeistaminen: ota koppi argumenttivirheestä ja siirrä se sitten sivuun.

Takavuosina eräs kollegani oli jatkuvasti myöhässä. Mutta koska myöhästelin joskus itsekin, hän pystyi aina vastaamaan kritiikkiin: ”kyllähän sinäkin myöhästelet”. Kerran sitten keksinkin sulkeistaa vasta-argumentin: ”Olet aivan oikeassa. Myös minä myöhästelen. Mutta käsitelläänkö ensin tämä sinun myöhästymisasiasi, ja palataan sitten minuun?” Näin saimme asian viimein selvitettyä.

Seuraavan kerran, kun joku käy henkilöösi käsiksi, tunnusta tosiasiat ja ehdota, että palaatte niiden pariin heti kun itse pääargumentti on käsitelty.

2. Olkinukke

Olkinukkeargumentti on ad hominem -argumentin ohella tyypillisin verkkokeskusteluissa tunnistettu argumentti. Tähänkin blogiin saan aika ajoin erityisesti poliittisesti arkoihin aiheisiin kommentteja, joissa kirjoittaja syyttää olkinukesta – mutta jättää perustelujen esittämisen sikseen. Kuten joku taannoin kommenteissani totesi, lattea ”tuohan on olkinukke” -väittämä kääntyy itse asiassa alkuperäisen argumentin eduksi. Jos kritisoija ei edes esitä kritiikkiä, vaikuttaa alkuperäisteksti entistä vahvemmalta.

Olkinukke on erittäin hankala argumenttivirhe myös siksi, että se on läheistä sukua yhdelle tehokkaimmista retorisista keinoista: kärjistämiselle. Usein kärjistäminen terävöittää erityisesti poliittisen korrektiuden latistamia keskusteluja. Tällöin argumentti herättää ajatuksia ja keskustelua. Kärjistäminen voi kuitenkin myös mennä liian pitkälle, jos kirjoittaja esittää korjaamattomina totuuksina selvästi harhaanjohtavia yleistyksiä.

Olkinukkeargumentin kohdalla olennaista onkin osoittaa, missä kohtaa vastapuoli kärjistää liikaa. Tämä vaatii jo kohtalaisen syvällistä käsiteltävän asian tuntemista. Jos joku sanoo esimerkiksi, että kaikki kokoomuslaiset ovat ahneita roistoja, ei riitä sanoa, että ”eiväthän ne ole, hohhoijaa”. Sen sijaan olkinuken kumoajan tulee kyetä osoittamaan parhaassa tapauksessa muutamalla esimerkkitapauksella, kuinka kokoomuslaistenkin riveistä löytyy paljon loistotyyppejä, ja kuinka suurin osa heistä, niin kuin kaikista poliittisesti valveutuneista ihmisistä, on pohjimmiltaan ihan fiksuja tavallisia ihmisiä.

Jos joku esittää siis olkinukkeargumentin, esitä sivistyneesti muutama vastaesimerkki, jotka osoittavat väitteen olevan liian kärjistetty.

3. Ad verecundiam

Ad verecundiam, auktoriteettiin vetoaminen, on erityisesti akateemisen maailman helmasynti. Olemme tottuneet ajattelemaan, että joku jossain tietää meitä paremmin. Siksi auktoriteettiin vetoaminen lisää argumenttimme painoarvoa. Jos argumentti ei meinaa ottaa tuulta purjeisiinsa, voi peliin heittää esimerkiksi klassikon ja aloittaa väittämällä: ”Tutkimusten mukaan…” Tällöin väite vaikuttaa heti hihasta vedettyä mutua tasokkaammalta.

Toki on myös olemassa paljon perusteltua auktoriteettiin vetoamista. Jos kirjoittaja vaivautuu kertomaan, mistä tutkimuksesta on kyse, ja vieläpä tiivistämään, mitä tuloksia on saatu, on kyseessä usein oikeasti vahva argumentti. Mutta yleismaailmallinen tutkimuksiin tai tietäjiin vetoaminen on usein harhaanjohtavaa.

Ad verecundiam -argumentista selviät pyytämällä tarkennusta. ”Mainitsit, että tutkimukset tukevat väitettäsi. Voisitko ystävällisesti kertoa, mistä tutkimuksista on kyse, ja ehkä laittaa vielä lähdeviitteen?” Näin nostat heti keskustelun laatua – tai saat vastapuolen kiinni auktoriteetilla bluffaamisesta.

Jos vastapuolesi siis vetoaa auktoriteettiin, pyydä häntä tarkentamaan, mistä lähteestä tieto on peräisin, ja tiivistämään lyhyesti, mistä lähdetiedossa on pääpiirteissään kysymys.

4. Ad populum

Ad populum, suosioon vetoaminen, on tyypillistä erityisesti koulujen pihalla ja kärkevässä amerikkalaistyyppisessä poliittisessa argumentoinnissa. Ad populum -argumentin tyypillisin muoto on: ”Kaikki ovat sitä mieltä, että…” Yleiseen mielipiteeseen vetoaminen ei kuitenkaan riitä perusteeksi, ellei argumentti käsittele nimenomaan mielipidekysymyksiä.

Ad populum -argumentista selviät hieman samaan tapaan kuin edellisestäkin: pyytämällä tarkennusta. Kysy siis kohteliaasti, ketkä esimerkiksi ovat vastapuolen väittämää mieltä. Jos vasta-argumenttina on: ”no, tiedäthän, kaikki”, voit todeta kohteliaasti, että jos kyseessä on tosiaan ihan jokainen, ei liene vaikeaa osoittaa muutamaa esimerkkiä. Jos tässä kohtaa jäädään jankkaamaan, kannattaa toimia kuten tämän listan seuraavassa kohdassa.

Jos keskustelija siis vetoaa yleiseen mielipiteeseen, pyydä muutama esimerkki siitä, ketkä tarkkaan ottaen tätä mielipidettä kannattavat.

5. Trolli

Tämä argumenttivirheitä ahmiva otus esiintyy harvoin kasvotusten tapahtuvassa keskustelussa, mutta livahtaa mukaan sanasotaan tämän tästä esimerkiksi yleisötapahtumissa ja erityisesti verkkokeskusteluissa. Trollin tarkoituksena ei edes ole käydä sivistynyttä keskustelua, vaan vain hämmentää keskustelua esittämällä yliampuvia kärjistyksiä tai suoranaisia mauttomuuksia.

Onneksi trolleihin on olemassa yksinkertainen lääke. Trolli saa elinvoimansa niistä reaktioista, joita hänen trollaamisensa aiheuttaa. Tämän takia trollin tapauksessa kaikkein tehokkain tapa toimia onkin olla ruokkimatta sitä.

Jos siis huomaat, että keskustelukumppanisi vain jankkaa ja paaluttaa vanhoja näkemyksiään tai harjoittaa suoranaisia mauttomuuksia, anna asian olla. Aina ei tarvitse saada viimeistä sanaa – ja ravinnotta trolli nääntyy pian pois. Älä siis ruoki trollia.

Lopuksi, filosofikollegani Markus totesi aikanaan, ettei argumenttivirheiden opetteleminen vielä opeta taitavaksi argumentoijaksi. Tämä pitää täysin paikkansa. Ensinnäkin, taitava argumentaatio vaatii hyvää argumentaatioteorian, logiikan ja retoriikan tuntemusta. Toisekseen, vaikka argumenttivirheet onkin hyvä tuntea, ei niiden tuntemuksestakaan ole hyötyä, jollet tiedä miten niistä selviää. Taitavaksi argumentoijaksi oppiikin ennen kaikkea tutustumalla parhaisiin argumentaatiokirjoituksiin. Hyvä aloituspaikka on Suomen terävimpiin retoorikkoihin kuuluvan Juhana Torkin mestariteos Puhevalta.

PS. Tällä viikolla päättyy ilmoittautumisaika Retoriikan kesäkouluun. Kesäkoulun puhujajoukko on nähdäkseni aivan huikea, ja sain myös itse kunnian olla mukana. Mukana ovat myös omaan kielenkäyttööni merkittävästi vaikuttaneet Jari Parantainen, Katleena Kortesuo ja Juhana Torkki. Tutustu kesäkouluun täältä.

Päätöksentekoa vastavirtaan

29/04/2011

Jätä kommentti

Tultuaan valituksi presidentiksi, Abraham Lincoln valitsi kabinettiinsa pahimmat poliittiset vastustajansa. Hän tiesi joutuvansa USA:n historian tiukimpaan poliittiseen tilanteeseen: keskelle sisällissotaa. Lincoln ymmärsi, että jos hänen lähipiirinsä koostuu hännystelijöistä, menee hänen jokainen päähänpistonsa läpi sellaisenaan – siis myös huonot ideat. Jos sen sijaan kabinetti koostuu tiukoista vastapelureista, eivät läpi pääse kuin parhaat mahdolliset päätökset.

Lopputulokset puhuvat puolestaan. Lincoln voitti sodan.

Haluatko brändiksi?

20/04/2011

5 kommenttia

Tässäpä harmillinen teos. Katleena Kortesuo julkaisi nimittäin hiljattain loistavan opuksen nimeltä Tee itsestäsi brändi. Teos on harmillinen siksi, että pahoin pelkään, että yhdeksän kymmenestä sen oppeja eniten tarvitsevasta jättää sen hyllyyn pölyttymään. Puhun nyt akateemisista asiantuntijoista.

Tietääkseni enemmän akateemista ahdistusta aiheuttavaa sanaa kuin ‘brändi’ ei ole olemassa.

Brändääminen synnyttää Porthanian käytävillä ja Fabianinkadun pimeillä kujilla vilunväristyksiä, jotka kuljettavat akateemikon mielen koluamaan Punavuoren ja Eiran hipster-hengessä sisustettujen mainostoimistojen nurkkia. Niiden kanssa hän ei halua olla missään tekemisissä. Tutkijan asiantuntemus perustuu rautaiseen substanssiosaamiseen. Brändääminen kuuluu helppoheikeille.

Ja kuitenkin: brändäämisessä ei ole suinkaan kyse turkoosin ja neonvioletin trendikkäästä yhdistämisestä tai kvartaalin trendisloganien hokemisesta. Brändäämisessä on kyse siitä, mitä joka ikinen asiantuntija tarvitsisi substanssiosaamisensa jälkeen kaikkein eniten: viestin kiteyttämisestä.

Teoksessaan Kortesuo esittelee napakat työkalut viestin kitetyttämiseen. Itse asiassa suuri osa kirjasta käytetään erilaisten kirjoitus- ja puheviestinnän tolkkujen oppien esittelyyn. Ja näin tulee ollakin: brändi syntyy siitä, mitä brändi tekee. Se on viime kädessä yksi lysti, mitä asiantuntijalla on yllään, jos viesti ei kulje.

Akateemikon kannattaa myös muistaa, että itse asiassa lähes jokainen akateemisesti merkittävä tekijä on myös brändi: Georg Henrik von Wright on brändi, Leena Palotie on brändi, jopa erakkona Pietarin metsissä elelevä, matematiikan ”Nobelista” kieltäytynyt Grigori Perelman on brändi. Jokainen heistä on löytänyt jotain itselleen valtavan mielenkiintoista, ja jokainen heistä on kyennyt kiteyttämään tästä helposti jaettavan viestin.

Jos siis toimit asiantuntijatehtävissä – oli taustasi akateeminen tai ei – suosittelen ainakin vilkaisemaan Kortesuon kirjaa. Vaikka brändääminen aiheuttaisikin sinussa vilunväristyksiä, lienet kuitenkin samaa mieltä siitä, että kiteytetty viesti kulkee paremmin kuin sinne tänne rönsyilevä tajunnanvirta?

PS. Ajattelun ammattilainen lomailee pääsiäisen yli. Seuraava blogipostaus ilmestyy keskiviikkona 27.4. Aurinkoista pääsiäistä kaikille!

Sanat eivät tarkoita kaikille samaa

04/04/2011

2 kommenttia

Otetaan kolme kaverusta, Pasi, Pena ja Taneli. Pyydetään jokaista kuvailemaan, mitä heille tulee mieleen sanasta ‘kissa’. Pasi muistelee kaihoisasti lapsuudenkissaansa, maatiaiskissa Misua. Sana kirvoittaa pintaan monet lämpimät muistot lapsuudesta. Penalle kissasta tulee puolestaan mieleen lähinnä Disney-elokuva Aristokatit. Hän ei ole juuri kissojen kanssa ollut tekemisissä. Taneli on puolestaan allerginen kissoille. Hänelle sanasta tulee ensimmäisenä mieleen valtava aivastuskohtaus.

Sanat eivät tarkoita kaikille samaa. Sen sijaan opimme liittämään sanoihin ja muihin käyttämiimme symboleihin valtavan määrän informaatiota elämämme varrella. Tätä lisäinformaatiota nimitetään konnotaatioiksi. Jokainen sana tuo mieleen valtavan määrän lisätietoa riippuen elämänkokemuksestasi ja siitä tilanteesta, jossa sanaa käytetään. Tästä syystä ei ole ihmeellistä, että monesti päädymme myös tilanteeseen, jossa keskustelukumppani ei vain ota ymmärtääkseen, mitä yritämme sanoa.

Kukin sana ja siihen liittyvä ajatuskimppu on kuin jäävuori.

Meille on näkyvissä vain jäävuoren huippu: käytetty symboli, esimerkiksi ‘kissa’. Pinnan alle kätkeytyy puolestaan kunkin meistä yksilöllinen henkilöhistorian myötä kehittynyt tapa käyttää sanaa. Jos elämme suurin piirtein samanlaisessa kulttuuripiirissä, voimme olla luottavaisin mielin siitä, että sanat toimivat suurin piirtein samalla tavalla. Äärikatolilainen ja ateisti, tai väriä tunnustava kommunisti ja kokoomuslainen puolestaan puhuvat ihan konkreettisesti eri kieltä – vaikka käyttävätkin samoja sanoja. Sanat eivät tarkoita kaikille samaa.

5 vinkkiä Cicerolta: Näin rakennat vaikuttavan puheen

07/02/2011

9 kommenttia

Winston Churchillin mukaan mikään ihmiselle suoduista taidoista ei ole puhetaidon vertainen. Eikä ihme: ilman puhetaitoa eivät pilvenpiirtäjät nousisi, tai sotajoukot liikkuisi.

Me suomalaiset emme ole tunnettuja puheenlahjoistamme. Siinä, missä amerikkalaispoliitikot Clintonista Obamaan suoltavat ikimuistoisia puheita ja liikuttavat kuulijansa kyyneliin, tylsistyttävät eduskunnan täysistunnon puheenvuorot yleisön unen partaalle.

Vaikuttavan puheen rakentaminen ei ole kuitenkaan geeneistä kiinni. Päin vastoin: vaikuttavan puheen rakentaminen on viime kädessä yksinkertainen juttu, kunhan tunnet oikeat niksit. Tässä kuulun roomalaisoraattori Ciceron kaava vaikuttavan puheen rakentamiseksi.

1. Exordium – Alkusanat

Jokainen vaikuttava puhe alkaa alusta. Aivan turhan usein kuulee puhujan aloittavan puheensa epämääräisellä jaarittelulla, tai säntäävän suoraan budjettivajeen tai muun puuduttavan leipätekstin kimppuun.

Puheen alussa täytyy voittaa yleisö puolelleen. On rikottava jää, tai niin kuin suomalainen mestaripuhuja Juhana Torkki sanoo, avattava kanava. Tämä onnistuu vetoamalla yleisön tunteisiin. Patenttivarmoja keinoja aloittaa puhe lennokkaasti on esimerkiksi siteerata tunnettua henkilöä, kertoa omakohtainen tarina tai mielikuvia herättävä anekdootti.

Rautaiset ammattilaiset kertovat vitsin – tosin tämä taiteenlaji on huomattavan paljon vaativampi, kuin äkkiseltään luulisi. Mutta jos tiedät olevasi armoitettu huulenheittäjä, on exordium loistopaikka huumorille. Kun vielä linkkaat aloituksesi jollakin tavalla puheen leipätekstiin, olet jo puolessa välissä vaikuttavan puheen synnyttämistä.

2. Narratio – Johdattelu

Ennen budjettivajeen kimppuun hyökkäämistä on hyvä johdatella kuulija aiheen pariin. Tässä voit taustoittaa puheenaihettasi käyttämällä apuna joko tarinoita, tai vetoamalla puheenaihettasi koskeviin taustatekijöihin.

Narration tehtävänä on johtaa yleisösi luontevasti seuraavaan kohtaan, jossa esität väittämäsi asian. Säntäämällä suoraan kuivan asian kimppuun vieroitat helposti yleisösi ja ajat heidät kommunikaattoreidensa pariin. Alustamalla väittämäsi lennokkaasti pidät huolen siitä, että kuulijasi huomio kohdistuu sinuun ja sanomaasi – eikä kännykän näytöllä singahteleviin Angry Birdseihin.

3. Partitio – Väittämä

Vasta tässä kohtaa esität puheesi väitteen. Jos tarkoituksenasi on suostutella kaupunginvaltuusto budjettileikkaukseen, olet avannut kanavan ja alustanut väittämäsi tunteisiin vetoavilla kertomuksilla tai kaikkien hyväksymillä tosiseikoilla. Nyt esität teesin: budjettia on leikattava.

On syytä huomata, että vasta nyt siirrytään puheessa siihen vaiheeseen, mihin valtaosa suomalaispuhujasta hyökkää hetimiten: vasta tässä kohtaa tarjoillaan yleisölle ”kuivaa asiaa”. Kun kanava on auki yleisölle, ja kuulija symppaa puhujaa, on kuivakin asia helppo esittää lennokkaasti.

4. Confirmatio – Perustelu

Tässä vaiheessa esitetään perusteet väitetylle teesille. Perustelut koostuvat tietysti paljolti faktoista ja niitä tukevista argumenteista. Mutta edes tässä kohtaa ei yleisöä kannata puuduttaa kuoliaaksi.

Esimerkkiä voit ottaa amerikkalaisista akateemikoista: UC Berkeleyn fyysikko Richard Muller esittää toinen toistaan mukaansa tempaavampia luentoja hiukkasfysiikasta. Vaikka asia on painavaa, ja faktoja vilisee silmissä, onnistuu Muller puhumaan puolentoista tunnin luennon toisensa perään päästämättä yleisöään hetkeksikään otteestaan.

Faktojen lisäksi mestaripuhuja käyttää vertauskuvia, kielikuvia ja – jälleen kerran – tarinoita. Näin yleisö saa paremmin kiinni siitä, mitä halutaan sanoa, vaikka kyseessä olisi hiukkasfysiikka, maantieto – tai vaikkapa kaupunginvaltuuston budjettivaje.

5. Peroratio – Loppunousu

Aristoteleen mukaan jokaisessa hyvässä runossa on alku, keskikohta ja loppu. Sama pätee myös hyvään puheeseen. Vaikuttava puhe alkaa voittamalla yleisö puolelleen. Sen keskikohta koostuu väitetystä asiasta ja sen perusteluista. Ja puhe loppuu nousuun, joka jättää yleisön voimakkaasti tunnelatautuneeseen tilaan.

Winston Churchill ohjeisti: jos haluat yleisösi tekevän jotain, jätä heidät turhautuneiksi. Jos sen sijaan tarjoat puheesi lopuksi ratkaisun esiin nostamaasi ongelmaan, voit olla varma, että yleisösi poistuu kotiin hyvillä mielin – eikä sitten tee yhtään mitään.

Siinä, missä puhe kannattaa lähes aina aloittaa hyväntuulisesti – huumorilla, nostattavalla lainauksella tai vaikkapa pienellä koheltamisella puhujapöntössä – on puheen lopussa tarjoiltava tunteiden kirjo laajempi. Voit toki lopettaa pieneen vitsiin tai vaikuttavaan sitaattiin. Näin yleisö poistuu hyvillä mielin tilaisuudesta. Mutta todellinen mestaripuhuja kykenee myös tarvittaessa muuttamaan kuulijansa maailmaa ja liikuttamaan tämän jopa kyyneliin.

Kaikkein tärkeintä puheen lopussa on se, että se loppuu selvästi ja tarkkarajaisesti. Kuulija muistaa puheesta tasan kolme asiaa: alun, käännekohdan ja lopun. Kaikkein tärkein näistä on loppu: säästä se vaikutus, jonka haluat puhujassasi synnyttää puheen loppuun. Näin kirjoitat varmuudella vaikuttavan puheen.

PS. Jos olet kiinnostunut puhumisen jalosta taidosta, suosittelen lämpimästi tutustumaan Juhana Torkin loistoteokseen Puhevalta.

5 kehitysaskelta kohti informaatioajan koulua

17/11/2010

6 kommenttia

UC Berkeleyn kehityspsykologian professori Alison Gopnikin mukaan nykyinen koulujärjestelmä on optimoitu tuottamaan tehokkaita tehdastyöläisiä. Emme kuitenkaan elä enää teollisuusaikakautta – viimeiset kymmenen vuotta olemme siirtyneet vähitellen informaatioaikakauteen, jossa tehdastaidot eivät ole enää käyttökelpoisia. Miten nykykoulun pitäisi siis reagoida tapahtuneeseen murrokseen?

Nykykoulussa oppiminen painottuu niin sanottuun just in case -oppimiseen. Tietoa painetaan mieleen siltä varalta, että siitä on joskus hyötyä. Nykyaikana on kuitenkin yhä laajemmin mahdollista hakea tietoa juuri silloin kun sitä tarvitaan. Älykännykällä pääset nettiin vaikka metsän siimeksestä. Tällöin oppiminen muuttuu just in time -oppimiseksi. Kun käytössäsi on laajennettu mieli, ei just in case -oppiminen ole enää perusteltua.

Mieleen kannattaakin painaa ne asiat, joilla on juuri sinulle merkitystä. Muun voit hakea tarvittaessa laajennetusta mielestäsi. Mutta jos just in case -oppiminen ei ole enää tarkoituksenmukaista, mitä nykykoulussa sitten pitäisi opettaa? Seuraavassa viime perjantain TEDx Proacademy -tapahtumassa linjaamani viisi kehitysaskelta, joilla nykykoulu voitaisiin päivittää teollisuusaikakaudelta informaatioaikaan.

1. Tiedon haku, arviointi ja arkistointi

Tiedon pänttäämisen sijaan lapset voitaisiin koulia tehokkaiksi digitaalisen tiedon käsittelijöiksi. Lapsille voitaisiin opettaa tapoja arvioida Googlen hakusyötteitä, kriteerejä, joilla valita tarkoituksenmukainen hakukone, sekä kriteerejä, joiden varassa löydetyn tiedon luotettavuutta voidaan arvioida.

Lisäksi lapsille voitaisiin opettaa, miten käyttökelpoinen tieto arkistoidaan verkkopilveen, esimerkiksi käyttämällä Evernote-ohjelmaa. Näin löydetty tieto olisi tavoitettavissa kaikkialla, missä on internet, eikä sitä tarvitsisi päntätä mieleen kaiken varalta.

2. Luova ajattelu

Nykykoulu testaa lasten osaamista pyytämällä toistamaan mieleen painettua tietoa. Tästä seuraava ajattelumalli on mekaaninen. Mekaaninen ajattelumalli ei kuitenkaan toimi silloin, kun ihmiseltä vaaditaan itsenäistä työskentelyä ja kykyä synnyttää uudenlaisia ratkaisuja.

Tiedon mekaanisen toistamisen sijaan lapsille voitaisiinkin opettaa luovaa ajattelua. On upeaa, että uudessa opetussuunnitelmassa korostetaan luovia aloja entistä enemmän. Musiikin, kuvaamataidon ja draaman ohella lapsille voitaisiin vielä opettaa luovan ajattelun tekniikoita, kuten aivomyrskymenetelmiä, miellekarttojen piirtämistä ja lateraalista ajattelua.

Luovan ajattelun tekniikat tukisivat osaltaan luovia aineita, mutta tarjoaisivat myös pohjaa perinteisten aineiden soveltamiselle. Nyky-yhteiskunta tarvitsee yhä enemmän oma-aloitteiseen ongelmanratkaisuun kykeneviä toimijoita. Tähän ei riitä vain soittotaito – on myös osattava rikkoa aktiivisesti luutuneita ajatuskulkuja. Tässä luovan ajattelun tekniikat ovatkin ensiarvoisen tärkeitä.

3. Argumentaatiotaito

Winston Churchillin mukaan mikään ihmiselle suoduista taidoista ei ole puhetaidon veroinen. Keskiaikaisessa koulussa opetussuunnitelman ydin koostui kolmen keskustaidon muodostamasta triviumista: retoriikasta, logiikasta ja kieliopista. Keskiaikaisessa koulussa katsottiin siis Churchillin tapaan, että puhetaito on kaikista taidoista tärkein. Ja miksei se olisi? Puhuminen ja kieli ovat läsnä lähes kaikessa ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa.

Kukaan ei ole erehtymätön – ei edes opettaja. Tästä syystä olisikin tärkeää, että lapset oppisivat pienestä pitäen puolustamaan myös omia näkemyksiään taiten. Sääntöjen aivottoman seuraamisen sijaan lapset voisivat esittää vasta-argumentteja, jos opettajan esittämä kanta ei olisi heidän mielestään kestävä.

4. Tuottavuustaidot

Koulujärjestelmä perustuu yhä tehdastyömäiseen malliin, jossa tunneilla on oltava tarkalla kellonlyömällä. Mutta mitä järkeä on olla ajallaan matematiikan tunnilla, jos tulosta ei synny?

Lukujärjestyksen seuraamisen sijaan informaatioajan oppilas voisikin opetella tuottavuustaitoja, kuten priorisointia, projektinhallintaa tai jopa erityisiä tuottavuustekniikoita David Allenin GTD:stä Stephen Coveyn 7 Habits:iin. Näin lapset oppisivat tuottamaan haluamiaan tuloksia niin opintiellä kuin muillakin elämänaloilla.

Ei kai tietty tuntimäärä voi olla vaikkapa matemaattisen osaamisen mitta? Tärkeintä lienee kuitenkin itse laskutaito, jonka voi hankkia huomattavasti jouhevammin järkeistämällä omat työtavat ja mukauttamalla ne oman temperamentin mukaisiksi.

5. Keskittyminen omiin intohimon kohteisiin

Kaikille ei kannata opettaa kaikkea. Oppiminen on kahden asian summa: innostuksen ja altistuksen. Jos innostusta ei ole, ei oppimista tapahdu. Toisaalta, jos altistusta ei ole, ei innostus pääse välttämättä koskaan syttymään.

Nelivuotias tyttäreni osasi jo alle kolmevuotiaana erottaa toisistaan kaksi valkosolutyyppiä, b-lymfosyytin ja makrofagin. Syy tähän oli, että katsoimme Olipa kerran elämä -sarjan läpi ainakin viiteen kertaan. Kysyin tyttäreltäni muutama viikko sitten, muistaako hän vielä valkosoluista jotain. Hän vastasi: ”B-lymfosyytit suojaavat tulehduksilta, ja makrofagit syövät kuolleita bakteereita.”

Lapsille voisikin tarjota laaja-alaisesti tietopääomaa eri aloilta biologiasta maantietoon, historiasta matematiikkaan videoiden, pelien ja muiden innostavien aktiviteettien muodossa. Näin lapset altistuisivat laaja-alaisesti erilaisille uusille ajatuksille. Lopuksi opettaja voisi tukea kunkin lapsen omia kiinnostuksen kohteita tarjoamalla syventävää ja laajentavaa informaatiota juuri näillä aloilla.

Kouluttamalla lapset taitaviksi ajattelijoiksi ja keskustelijoiksi, jotka saavat pienestä pitäen keskittyä juuri siihen, mitä rakastavat, synnytämme yhteiskunnan, jossa kutsumukselliset asiantuntijat verkottavat jouhevasti omaa osaamistaan.

Tulevaisuus on nyt. On aika lakata kouluttamasta lapsiamme teollisuusyhteiskunnan ehdoilla ja alkaa kouluttaa heidät informaation aikakaudelle.

PS. Voit ladata TEDx-esitelmän ”Education with an Extended Mind” kokonaisuudessaan täältä.