Huolestuttava kultturitrendi yrittää puskea yhteiskuntaamme post-intelligenttiin, älykkyyden jälkeiseen aikakauteen. Yhä useammin ajatuksiamme ohjaavat 140 merkin tunteenpurkaukset. Monet kokevat, että mielipide on yhtä arvokas kuin fakta. Tutkitulla tiedolla ei ole enää monille painoarvoa jollei se sovi omaan maailmankuvaan.

Ilmiön juuret ovat peruspsykologiastamme löytyvässä vahvistusvinoumassa: ihminen on aina ollut taipuvaisempi hyväksymään väitteet, jotka sopivat hänen maailmankuvaansa, vaikka ne olisi esitetty huonostikin. Vastaavasti, vahvistusvinouma saa meidät vastustamaan jopa kirkkaasti ja terävästi argumentoituja väitteitä, jos niiden seurauksena pitäisi tarkistaa omaa maailmankuvaamme.

Hämmästyttävällä ja huolestuttavalla tavalla tämä vahvistusvinouman ajama post-intelligenttiys on hiipinyt myös tiedemaailmaan. Kirkkaimmillaan se ilmenee viime aikoina nähdyissä useissa tieteenkriittisissä ”skandaaleissa” sekä niistä vedetyissä äkkiväärissä johtopäätöksissä.

Tieteellinen julkaiseminen on muuttunut pahamaineisen vaikeaksi: vain murto-osa nykyään tehdyistä tutkimuksista saa palstatilaa hyvissä lehdissä. Tämän lisäksi julkaseminen on vinoutunut niin, että yleensä vain positiiviset tulokset julkaistaan. Vaikkeivät tiedelehdet julkaisekaan lööppejä, myös niissä raflaavimmat väitteet ja tulokset myyvät parhaiten.

Tästä on syntynyt huolestuttava vastaliike, jossa negatiivisia löydöksiä paisutellaan valtaviin mittoihin, jotta niille saataisiin edes vähän näkyvyyttä. Post-intelligentin maailmanmenon hengessä yksittäisistä virhelöydöksistä vedetään stetson-harrison -menetelmällä johtopäätöksiä, joiden nojalla yritetään vetää kokonaisia tieteenaloja lokaan.

Kun Brown ja Sokal osoittivat taannoin ongelmia yhdessä Barbara Fredricksonin positiivisia tunteita käsittelevässä tutkimuksessa, ovat innokkaimmat kriitikot rientäneet julistamaan koko Fredricksonin edustaman positiivisen psykologian huuhaaksi – huolimatta siitä, että tutkimusala käsittää yhä tuhansia erinomaisia ja maailman parhaissa tiedejournaaleissa julkaistuja tutkimuksia.

Kun John Barghin ja Ap Djiksterhuisin sosiaalipsykologisista tutkimuksista löydettiin vakavia ongelmia, esititivät jopa monet suuret tiedelehdet huolta siitä, voidaanko sosiaalipsykologiaa ottaa enää vakavissaan. Jälleen kerran on kysymys valtavasta tutkimusalasta, jossa tuhannet tutkijat julkaisevat jatkuvasti erinomaista ja hyvin tuotettua tutkimusta.

Viimeisimpänä, hiljattain kävi ilmi, että mahdolliset virheet aivojen fMRI-kuvantamismenetelmissä saattavat osoittaa, että tuhannet julkaistut aivotutkimukset ovat virheellisiä. Nyt ei siis ole kyse edes vain muutamasta tutkimuksesta, vaan mahdollisesti tuhansista. Tulisiko nyt siis rientää julistamaan koko aivotutkimus huuhaaksi?

Älykkään ihmisen vastaus on joka kerta: ei.

Kriittinen ajattelu on olennainen osa tieteen tekemistä. Väittämien ja löydösten arviointi ja punnitseminen sekä niiden altistaminen yhteisön tarkastelulle ovat keskeinen osa tieteen itseään kehittävää ja arvioivaa prosessia. Kuitenkin äänekäs tieteen tekijöiden vähemmistö näyttää ymmärtäneen kritiikin perusluonteen ihan väärin. Kritiikki kun ei ole suinkaan yksisilmäistä mussuttamista ja ongelmista huomauttelua tai huomiohakuista skandaalinmetsästystä.

On ihan käsittämätöntä, että korkeasti koulutetut kriittisen ajattelun taitajiksi itsensä julistavat tutkijat esittävät vakavissaan, että yksi virheellinen tutkimus tuhansien joukossa osoittaisi kaikki vastaavat tutkimukset virheellisiksi. Ilmeisesti yliopistoissa ei ole opetettu riittävästi sen enempää tilastotiedettä kuin argumentaatioteoriaakaan.

Mihin tässä voi sitten enää luottaa?

Vastaus on: tieteeseen.

Tiede on prosessi, jossa hypoteeseja esittämällä ja testaamalla lähestymme aina parempia tapoja kuvata ja selittää maailman ilmiöitä. Tiede ei koskaan kerro lopullisia faktoja. Parhaimmat ja kirkkaimmatkin tutkimukset esittävät oletuksia ja koettelevat niitä sen jälkeen parhaansa mukaan.

Kun tästä seuraa kiinnostavia löydöksiä, on tiedeyhteisön rooli tarkastella näitä kriittisesti. Ei siis tarkoitushakuisen negatiivisesti, vaan rauhallisesti asiaa eri lähtökohdista arvioiden.

Hyvin tehty ja yhteisön koettelema tieteellinen tutkimus ei ole aina totta – mutta se on sitä useammin kuin minkään muun inhimillisen aktiviteetin tuottama tieto.