Koulua uudistetaan nyt kovasti, ja hyvästä syystä. Jos 50% kuudesluokkalaisista on niin vieraantunut koulunkäynnistä, etteivät kerta kaikkiaan tiedä, miksi kouluuun tulee ylipäätään mennä, on uudistuksille polttava tarve. Sikälikin, että oppiminen on yksi perustavanlaatuisimpia inhimillisiä iloja. Miten puolet oppilaista vieraantuu oppimisen ilosta itse opin tyyssijassa ensimmäisten kuuden vuoden aikana?

Eräs sosiaalisen median kommentti kritisoi OPS-uudistusta siitä, että kyseessä on valtionkokoinen ihmiskoe lastemme tulevaisuudella. Pitäisikö siis mieluummin vain kaivautua poteroon, antaa lastemme vieraantua oppimisesta ja todeta että ”kyllä se siitä”? Jos homma ei toimi, jotain pitää tehdä. Kun suomalaisessa koulussa on jo nyt kyse maailman parhaasta koululaitoksesta, on selvää, ettei kukaan tarkkaan ottaen tiedä, mitä – muutenhan me tekisimme sen jo. Siksi pitää uskaltaakin kokeilla.

Koululla on kaksi tarkoitusta: kasvatus ja sivistys. Kasvatus tarkoittaa sitä, että tavoitetilassa koulun käyneet ihmiset osaavat käyttäytyä siivosti ja kohdella toisiaan fiksusti. Sivistys puolestaan tarkoittaa sitä, että koulun käyneet ihmiset ymmärtävät maailman menosta perusasiat, osaavat keskustella vaikeistakin asioista, ymmärtävät ainakin hieman asioiden historiallisia taustoja ja yhteenkytköksiä sekä ihannetilassa kykenevät myös ymmärtämään eri tavoin ajattelevia.

Kaikki koulutuksen menetelmät ja sisällöt pitäisi nähdäkseni alistaa näille kahdelle päämäärälle. Tämä koskee sekä niitä menetelmiä, jotka ovat vuosien saatossa osoittautuneet toimiviksi että uusia menetelmiä, joiden tehoa kukaan ei vielä tarkkaan ottaen tunne.

Minusta on kiusallista, että uudistuskeskustelussa ovat napit vastakkain vanhaa hyvää aikaa (50% turhautuneine oppilaineen) puolustavat oppineet sekä uusia vipstaakkeleita ihmepelastuksena myyvät konsultit ja yrittäjät. (Full disclosure: Itse kuulun jälkimmäisistä ryhmistä oikeastaan kumpaankin: olen toiminut OPS-uudistuksen tiimoilla sekä konsulttina että nyt digioppimisen yrittäjänä Lightneerissa.)

Menetelmäkeskeisen kinaamisen sijaan meille tekisi hyvää siirtää huomio siihen, miten uudistaessa saamme parhaat tulokset aikaiseksi, riippumatta siitä, käytetäänkö uudistuksessa vanhaa ja hyvää vai uutta ja ihmeellistä. Digikiintiöiden ja digiloikkien sijaan uudet teknolaitteet pitää laittaa riviin liitutaulun ja pyyhekumin kanssa ja arvioida, mikä väline toimii milloinkin parhaiten.

Kynä ja paperi ovat yhä parhaat työvälineet esimerkiksi jakokulman käyttöön kun taas tabletilla on helpompaa seurata koko luokan edistymistä yksilöllisesti. Viime kädessä tabletti ei ole pyyhekumia kummempi oppiväline. Kummallakin oma paikkansa ja tarkoituksensa. Tuskin kukaan silti esittäisi, että kouluihin tulee säätää pyyhekumien käyttökiintiöt, tai että meidän pitäisi pyyhekumiloikata kohti uutta ihmeellistä aikakautta.

Koululla on kaksi tarkoitusta, kasvatus ja sivistys. Jos me haluamme onnistua näissä tavoitteissa, meidän pitää saada koko opinpolkua tallaava ihmisjoukko mukaan oppimaan – ja ymmärtämään, miksi oppiminen on tärkeää. Ei riitä, että vain puolet porukasta pysyy kyydissä.

Tämä tavoite edellyttää sitä, että pidämme kiinni siitä, mikä toimii, mutta myös sitä, että uskallamme kokeilla uutta. Se edellyttää siis, että nyt napit vastakkain olevat tahot osoittavat juurikin sellaista sivistyneisyyttä, jota eri tavoin ajattelevien keskusteluyhteys edellyttää.