Vuosina 2003–2015 käytössä olleet opetusmenetelmät ovat heikentäneet suomalaisia PISA-tuloksia

Viime vuosina etenkin Helsingin Sanomille kohuotsikoita tarjoillut kaksoistohtori Aino Saarinen puolustaa peräti kolmatta väitöskirjaansa tällä viikolla. Väitöskirjaan on koottu Saarisen tutkimusaineistoa, jonka nojalta on ehditty nostamaan tämän tästä meteliä siitä, miten uudessa, vuonna 2016 käyttöön otetussa perusopetuksen opetussuunnitelmassa korostetut opetusmenetelmät, erityisesti kasvatus itseohjautuvuuteen ja digitaalisuus heikentävät oppimistuloksia. Näiden ohella tutkimuksessa on myös tarkasteltu varhaiskasvatuksen vaikutusta oppimistuloksiin. Tutkimusta koskeva uutisointi on kuitenkin harhaanjohtavaa. Viimeisimpänä eilen pääkirjoituksessaan jälleen Saarisen tutkimusta hehkuttanut Helsingin Sanomat toistaa jälleen viime vuosina tutuiksi tulleet väitteensä ”uusien oppimismenetelmien” toimimattomuudesta.

Keskityn tässä pääasiassa Saarisen tutkimuksen digitaalisia oppimismenetelmiä koskeviin osioihin. Itseohjautuvuuden osalta mainio arvio löytyy esimerkiksi Antti Moilasen blogista. Saarisen väitöskirja on kyllä kiinnostavaa luettavaa ja vaikuttaa ensi silmäyksellä olevan oikein tasokkaasti laadittu. Käytetyn aineiston tilastolliset analyysit ovat vaikuttavia ja esimerkiksi digitaalisia oppimismenetelmiä arvioiva kirjallisuuskatsaus (ss. 33–49) on oikein kiinnostavaa luettavaa. Siinä esitettyjä kriittisiä huomioita onkin syytä huomioida digitaalisia oppimismenetelmiä kehitettäessä ja tutkittaessa. Myös tutkimuksen loppupuolella esitetyt toimenpide-ehdotukset (ss. 115–116) koskien digitaalisia oppimismenetelmiä ovat pääosin nähdäkseni oikein tervetulleita ja toimivia käytäntöjä. Olisikin kiinnostavaa nähdä seuraavaksi tutkimusta siitä, miltä osin todellisuudessa nykyisessä suomalaisessa koulussa käytössä olevat digitaaliset menetelmät täyttävät Saarisen linjaamat kehityskriteerit.

Itse tutkimuksen mediassa esitetyt johtopäätökset koulujen ”uusista menetelmistä” eivät kuitenkaan voi pitää paikkaansa ainakaan kahdesta syystä. Ensimmäinen ongelma on, että Saarisen  analyysit perustuvat vuosina 2012 ja 2015 15-vuotiailta peruskoululaisilta kerättyihin PISA-aineistoihin, jotka koskevat vuosina 2003–2012 ja 2006–2015 opiskelleita peruskoululaisia. Tietääkseni ei ole olemassa mitään sellaista tieteellistä metodia, jonka nojalla voitaisiin johtaa vuosia 2003–2015 koskevasta aineistosta johtopäätöksiä vuonna 2016 käyttöön otetusta opetussuunnitelmasta ja sen menetelmistä. Saarisen tekemä tilastollinen analyysi paljastaa kyllä yhteyksiä tuohon aikaan melko marginaalisten pedagogisten ratkaisujen ja oppimistulosten välillä. En epäile sitä, etteikö tämä yhteys olisi tilastollisesti merkittävä.

Toinen, merkittävämpi ongelma on siinä, että Saarisen käyttämä aineisto kuvaa täysin erilaista ilmiöjoukkoa kuin sitä, mistä nykykoulun todellisissa uusissa metodeissa on kyse. PISA-kyselyn digitaalisia oppimismenetelmiä koskevat kysymykset ovat sellaisia kuin ”käytätkö koulutyössäsi sähköpostia”, ”selaatko verkkosivuja”, ”lataatko verkosta materiaaleja”, ”teetkö kotiläksyjä tietokoneella” ja niin edelleen (s. 65). Yhdeksästä kysymyksestä vain kaksi liippaa edes läheltä nykyisiä digioppimismenetelmiä, ja nekin on muotoiltu niin epämääräisesti, että yhteys on parhaimmillaankin heppoinen: ”pelaatko simulaatioita koulussa” ja ”harjoittelu ja kertaus, esimerkiksi vieraan kielen tai matematiikan osalta.”

Digitaalisuus esimerkiksi vuoden 2009 (otoksen puoliväli) suomalaisessa peruskoulussa ei tarkoittanut tablettien kanssa tapahtuvaa vuorovaikutteista oppimista ja oppimisen yksilöllistä seurantaa, mobiilioppimisesta ja nykyaikaisista oppimispeleistä puhumattakaan, vaan lähinnä ATK-luokassa ison näyttöruudun tapittamista ja Word-dokumenttien tekstityyppien muokkaamista. Vuonna 2009 tabletteja ei ollut vielä edes olemassa ja kosketusnäytölliset älypuhelimetkin olivat tulleet Suomeen vasta vuotta aiemmin. On kaiketi itsestäänselvää, että jos ”digitaalinen itseohjautuvuus” tarkoittaa sitä, että oppilaat jätetään yksin puuhastelemaan ATK-luokkaan, on opettajan luokan edestä jakama monologi monin verroin pedagogisesti tehokkaampi, oli se kuinka unettava tai puuduttava tahansa. Saarisen vuosina 2003–2019 julkaistuhin artikkeleihin perustuva kirjallisuuskatsaus osoittaa myös, ettei digitaalisen oppimisen tehosta ole yksiselitteistä vastausta. Jotkut menetelmät toimivat, toiset eivät – ihan niin kuin perinteisessäkin opettajajohtoisessa pedagogiikassakin.

Koulu-uudistuksella on kauaskantoiset vaikutukset yhteiskuntaamme ja sitä pitääkin arvioida kriittisesti. Esimerkiksi takavuosien digiloikkakeskustelu vei huomion aivan vääriin asioihin. Digitaalisuus on työkalu, ei päämäärä itsessään. Jos puhutaan uusista opetusmenetelmistä, on olennaista tehdä tutkimusta nimenomaan todellisuudessa nykykoulussa käytetyistä menetelmistä. Sellaista tässä tutkimuksessa ei kuitenkaan ole tehty.

Digitaalisen oppimisen osalta Saarisen tutkimuksen johtopäätökset eivät seuraa hänen käyttämästään aineistosta, vaikka monelta osin tutkimus laadukasta onkin. Sen sijaan tutkimuksen nojalta revityt kohuväitteet – joita epäilemättä taas lähiviikkoina nähdään runsaasti – ovat ihan puhdasta huuhaata. Älyllisesti rehellinen tapa otsikoida Saarisen tutkimuksesta olisikin: ”Vuosina 2003–2015 käytössä olleet opetusmenetelmät ovat heikentäneet suomalaisia PISA-tuloksia”.

Harmi vain, että sillä tuskin saadaan aikaiseksi kovinkaan montaa klikkiä.

Saarisen väitöskirjaan voit tutustua kokonaisuudessaan täällä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s