Suomen ”koulutusromahdus” on median ja muutamien tarkoitushakuisten tutkijoiden synnyttämä illuusio.
Vähän faktoja peliin. ”Romahtaneen” Suomen ja ”Euroopan huippu” Viron ero luonnontieteissä on 8 pistettä (maksimin ollessa 590) ja lukemisessa 3 pistettä (maksimi 555). Suurin ero on matematiikassa, mutta sekin vain 16 pistettä (maksimi 591). Keskimääräinen ero on 9 pistettä (maksimi 578.7).
Toisin sanoen, ”romahtanut” Suomi on Euroopan huipusta jäljessä 0,5–1.3%.
Miten Suomi pärjää sitten maailman mittakaavassa? PISA-kärjessä komeilevat Kiina, Singapore, Japani ja Etelä-Korea. Esimerkiksi Kiinassa oppilaat käyttävät kuitenkin kotiläksyihin 2–3 kertaa enemmän aikaa kuin suomalaiset. Jos PISA-tulokset tarkistetaan oppimiseen käytetyn ajan mukaan, Viro ja Suomi ovat aivan ylivoimaiset ykköset.
Suomen oma trendi on toki suuntautunut alaspäin. Vuoteen 2000 (ka 542,67) verrattuna 2018 PISA-tulokset ovat keskimäärin laskeneet 2018 tuloksissa (ka 516,33) n. 4.9%. Laskua siis on toki tapahtunut, mutta sitä täytyy tarkastella laajemmin suomalaisen oppimisen kontekstissa. PISA-tutkimus ei mittaa oppimistuloksia koko kouluajalta, vaan sen aineisto kerätään kokeessa, johon osallistuu satunnaisesti valittu joukko 15-vuotiaita kustakin maasta. PISA ei myöskään mittaa oppimista kokonaisvaltaisesti, vaan hyvin pintapuolisesti muutamaa perustaitoa sen nojalla, kuinka tosissaan oppilaat jaksavat kyselyyn vastata.
Siinä, missä osaaminen ennen keskeisissä perustaidoissa on laskenut hiukan, on nykykoulussa haluttu panostaa uusien taitojen oppimiseen, joiden merkitys nykyaikana korostuu jatkuvasti enemmän. Esimerkiksi talousosaamisessa suomalaiset ovat maailman rankingissa sijalla 2–3. Jos jostain, nyt pitäisi olla ennemminkin huolissaan siitä, osaammeko opettaa nykynuorille, miten erottaa valeuutisoinnin todellisesta faktasta; miten etsiä tietoa verkosta; tai miten vaikkapa käyttää tekoälyä tiedonhaussa. Puhumattakaan siitä, miten osaamme toimia keskenämme empaattisesti ja yhteisymmärrykseen pyrkien.
Meillä ei ole mitään mahdollisuutta pikakelata suomalaista koulua takaisin 1980-luvulle, vaikka se voikin lehtijuttuja lukiessa herättääkin ihania nostalgiakaikuja. Maailma, jossa me nyt elämme on niin erilainen, että myös koulun täytyy kyetä mukautumaan ja päivittämään käytäntöjään siihen. Tämänkin tekstin laatimisessa avainasemassa ovat olleet Google, Google Scholar, erilaiset verkosta löytyvät tilastotietokannat – sekä tekoäly ChatGPT. 1980-luvulla olisin joutunut viettämään yllä linkattujen aineistojen keräämiseksi kirjastossa päiväkausia.
Suomessa on kyllä tapahtunut koulutusromahdus, mutta se ei koske suomalaisia kouluja. Suurin ongelma on, että tätä romahduspaniikkia ruokkii ennen kaikkea nykymedian tarve saada ihmiset kokemaan mahdollisimman voimakkaita tunnekuohuja ja klikkaamaan ja jakamaan kohujuttuja.
Jos jotain Suomessa on viime vuosina siis romahtanut, se on suomalaisen koulutusuutisoinnin taso.
Ajattelun ammattilainen 
Osoitteeni ja nimeni ovat muuttuneet.
Timo Palokukka timo.palokukka@gmail.com
Otsikkoon on helppo yhtyä, mutta se koskee kaikkea uutisointia, ei pelkästään koulutusta koskevaa. Samoin perustein voisi kritisoida ilmasto- ja monimuotoisuusuutisointia. Toisaalta, jos katsotaan pidemmälle niinkuin hyvä on, absoluuttiset prosentit eivät ole niin tärkeitä kuin trendi. Jos vaikkapa kouluväkivalta kääntyy kasvuun eikä meillä ole ymmärrystä ja keinoja kääntää suuntaa, siitä on syytä uutisoida. Uutisoinnin heikkous on, että oleelliset tekijät on äkkiä kerrottu, mutta asiaa jauhetaan päivästä toiseen ilman mitään uutta kontribuutiota ja vaikutus jää huolestumisen tasolle ja huolen levittämiseen.
Siihen tuudittautuminen, että meillä opitaan pienemmällä työllä on vaarallista. Tehokas opetus on kyllä pienelle kansalle elinehto, mutta tärkein oppi oppilaalle voi olla se, että tavoitteiden saavuttaminen vaatii paljon työtä. Koulu on kuitenkin vain lyhyt vaihe elämässä, sen jälkeen ei ole enää opettajaa. Suomessa saa töitä virastosta, vaikka olisi luistellut koulut läpi kevyesti, mutta ei enää välttämättä muualta.
Jäin miettimään, millä lailla ChatGPT:n tapainen puppugeneraattori on hyödyksi blogauksen kirjoittamisessa?
ChatGPT:hän ei oikeasti edusta mitään älyä. Jos netissä kirjoitetaan paljon paskaa – sanotaan nyt vaikka koulutusuutisoidaan pieleen paljon. Tällöin ChatGPT lähinnä reflektoi sitä eli kertoo, että kovasti on rommannut.
ChatGPT ei käsitä itse numeroista paskan vertaa. Ei se oikeastaan käsitä mistään mitään. Se vain kauhoo isoja tekstimassoja läpi ja lapioi sitä sontaa eteesi. Se saattaa näyttää pätevältä mutta voi olla myös virheellistä tietoa. ChatGPT ei itse sitä tiedä onko vaiko ei.
Ihan hyvä huomio.
GPT-3:een perustuvia LLM-koneoppimismalleja kuten ChatGPT voi käyttää hyvin esimerkiksi lähdemateriaalin kartoittamiseen ja summaamiseen. Tässä on kuitenkin tärkeää tulkita materiaalia mediakriittisesti ihan kuten googlatessakin, verrata tuloksia muihin tietolähteisiin ja viime kädessä varmistaa löydökset esimerkiksi hyödyntämällä luotettavia tietovarantoja ja Google Scholar -artikkelihakua.
On kuitenkin ehkä hieman ajattelematonta nimittää näitä malleja puppugeneraattoreiksi, sen verran paljon tehokkaammin näiden avulla voi aikaisempaan nähden hahmottaa valtavia tietomassoja. Mediassa (sic) esiintynyt ajatus siitä, että LLM-mallit ovat hyödyttömiä koska ne eivät ole 100% tarkkoja on jotenkin huvittava; samalla argumentilla kaikki tietolähteet pitäisi hylätä, verkkomediat etunenässä.
Mediakriittisyys, oli sitten kyse koneoppimismalleista, hakukoneista tai paperille painetusta tiedosta, lienee siis ehkä se kaikkein keskeisin tulevaisuustaito.
Puppugeneraattori on paljon oikeampi termi noille kuin ylistäminen joksikin älyksi (”tekoäly”). Ihmisressukat eivät käsitä mitä nuo oikeasti ovat ja luulevat niitä jotenkin fiksuiksikin. Sitähän ne eivät ole vaan lähinnä reflektoivat netistä löytämäänsä. Jos niitä opettaa skeidalla, ne toistavat skeidaa jne.
En kyllä ymmärrä mitenkä niistä on iloa jossain tiedonhankinnassa koska ne eivät millään lailla ainakaan minulle ole kertoneet, mistä lähteistä ovat puppunsa haalineet.
Pitäydyn mieluummin perinteisemmissä lähteiden selvittelytavassa, jolloinka tiedän mistä löytyi mitäkin. Sehän on välttämättämyys muutenkin akateemisessa kirjoittamisessa kertoa lähteet väitteilleen.